Pentti Harjumaa: Sinisen lumen mietteitä, 2009

Sinisen lumen

mietteitä

Pentti Harjumaan

tuotannon pohjalta muokattu

valikoima ajatelmia

Pienkustantaja: Revontulet

Rovaniemi

Painettu

Kopijyvä Oy

Jyväskylä 2009

ISBN 978-952-67215-1-4

Sisällys

Sinisen lumen

mietteitä s. 5-125

Uskon kuvia lumessa s. 126-209

Kuka hullu joka päivä jaksaa elää täysillä. Ei siinä

kenenkään pää kestä. Unien maailmaa minä ylistän.

Minulla on monta naamiota, yksikään niistä ei ole

oikea.

Kysymysten kysymys: Liikkuuko minussa ja sinussa

elävä henki vetten päällä? valtameressä ihomme alla.

Jostakin käsittämättömästä syystä minä rakastan tätä

elämän hulluutta.

Kun törmäsin tunturinseinään, en lannistunut. Nousin

siiville.

Rakastan tätä Euroopan takapihaa. Tuntureilla on yhä

tilaa elämän kauneudelle.

Enempää en ole saanut selville kuin jotakin on. Joku

tulee ja menee minun läpi kuin tuuli. Kuulen sen

kohinan.

Ei tätä elämää kannata ottaa muuna kuin

leikkimielisenä seikkailuna, vaikka se on samalla

kipeän tosi.

Autio tunturi odottaa jotakin. Joku tulee. Täällä hän

on, kuulen sisältäni huudon.

En tunne noita ajatuksia omikseni. Kenen asialla ne

ovat? Lumen sylissä minun ei tarvitse olla mitään.

Tartu hetkestä kiinni, elä. On vain tämä hetki, joka

hetkessä liukuu ohi. Elämä.

Ovelleni ilmestyy Henki, joka nuuskii minua vieläkö

minua voi kutsua ihmiseksi.

Harjoittelen puhumaan tuulelle ja poroille, että olisin

joku. Että joku huomaisi minun olevan olemassa.

Minulla on kiire elää, mutta en tiedä mitä elämä on.

Kirottu tunturi minkä tempun teit minulle. Houkuttelit

odottamaan jotakin suurta näkyä, joka paljastuisi

tyhjäksi. Elämä livahti ohi.

Keväällä heräsin lintujen lauluun, taivas oli räpännyt

ison kattolampun päälle.

Iloisella mielellä aloitan uuden päivän kuin elämäni

ensimmäisen päivän. Elämä on jännittävän seikkailu,

ylistän.

Ahdasta oli. Tulin itsestäni ulos. Nyt olen vapaa

tuulenhenki. Portti linnunratojen syvyyteen.

Miksi tänne maan päälle on heitetty sellainen

porukka, joka tappaa ja syö toisiaan?

Kaikki mitä täällä jää jäljelle on suuri hiljaisuus.

Ladut peittyvät lumeen.

Onko älyllistä elämää maan päällä? kyselen poroilta

ja riekoilta. Joka väittää ihmistä järkeväksi olennoksi

sen täytyy olla hullu.

Maailmassa on tuhat ja yksi paikkaa, mutta tunturien

kauneutta ei voita mikään. En usko taivaastakaan

löytyvän kauniimpaa paikkaa.

Tunturi tietää yhtä paljon tai vähän kuin minä ja sinä,

miksi olemme täällä. Mutta tunturi antoi minulle

siivet lentää.

Hiihtoladulla törmäsin itseeni. Maailma näytti aivan

toisenlaiselta. Kummallinen päivä.

Vain kasvot vaihtuvat, sotilaat eivät kuole koskaan.

Vain kasvot vaihtuvat, kidutettavia ja tapettavia

maailmassa riittää.

Tunturin reunalla täysikuu. Minä huudan minkä

jaksan, oletko sinä siellä? Kaiku vastaa, oletko sinä

siellä?

Ei oikeastaan kuulu mitään. No, mitä nyt elämä valuu

sormien välistä mustaan aukkoon.

Maailman ja minun välillä rajana ihoni. Löysin oman

napani, tuijottelen sitä ja kiljahtelen tyytyväisenä.

En ole yksin, varjoni rämpii lumikinoksessa

uskollisesti kantapäillä.

Minä olemattomasta tullut palaan olemattomuuden

taivaankotiin. Mitä minä pelkään maailman

kaikkeuden lapsi.

Heräsin, tuhansia tähtiä ja maailmoita ikkunani

takana. Kummastelin, mitä ne vahtaavat minua?

Hullu rakkaus sumensi järkeni. Silmäni esti

näkemästä muita kuin sinut. Voiko kukaan pelastaa

minua rakkauden koukusta?

Minä tässä kahden maailman välissä outona lintuna.

Luin juuri maankuulujen professorien, valtiomiesten,

filosofien, kirjailijoiden. biologien, tutkijoiden,

piispojen ajatuksia elämän tarkoituksesta. Yksikään ei

uskaltanut myöntää, ei tiedä.

Minä olen minä, yhtä aikaa pieni ja suuri, koko

maailmankaikkeuden keskus. Kaikki ja samalla ei-

mitään. Ihmeellistä, ihmeellistä.

Täällä tunturin reunalla lumihiutaleena ikävöin

aurinkoa. Tule ja syleile minua. En pelkää sulaa

vesipisaraksi, matkalle merelle.

Viisas systeemi tämä tulemisen ja lähtemisen periaate

maan päällä, kuka sitten lieneekään idean takana.

Mikä minua rajan takana odottaa? Paratiisi, helvetti,

tyhjyys, olemattomuus? Ei se kyselemällä selviä, ei

uskollakaan. Nyt on elämän vuoro.

Raapaisen tulitikun, huomaan leimahduksessa

välähtävän supernovan tähden kirkkauden. Ilostun

häikäisevästä valosta.

Tunturit ja naiset tekevät minusta entistä

yksinäisemmän.

Maan ja taivaan välissä roikun kuin hirressä. Mitä

tehdä?

Hurahdin jälleensyntymisen uskoon ja selitin

syntyväni maan päälle yhä uudestaan ja uudestaan,

missä tahansa, kissana, koirana, lintuna, kärpäsenä.

Siisteyttä rakastava elämänkumppani hermostui ja

huusi: Ainakaan sontakärpäsenä ei ole tänne

tulemista.

Täällä minä reppuselässä patikoin maailman

ympärysmatkaa oman itseni ympäri. Tällä polulla on

harvoja vastaantulijoita. Pimeys vastassa, mutta

taivaanrannalla näen kajastavan valoa.

Kaksi laulujoutsenta syleilee tietämättä eron ikävästä

vielä mitään. Kivenheiton päässä sydämeni kohisee

kaipaustaan kuin levoton tunturituuli.

Täällä minä hiljaisuuden paratiisissa tulen kuulluksi ja

nähdyksi poroille ja riekoille, aaveille. Täällä minä

saan olla sellainen kuin olen oma itseni: Huutaa,

itkeä, irvistellä, piereskellä, ahdistua, kiroilla vapaasti.

Ilostua hurmioon asti.

Täällä minä sääskien, koppakuoriaisten, ötököiden,

kaksijalkaisten tappajien joukossa elää kituuttelen.

Odottelen lentoa kehittyneemmälle planeetalle.

Minä nostan hattua varjolleni. Puhelen hänelle iloni ja

suruni kuin elävälle ystävälleni.

Tunturien hiljaisuus on jumalien tapa puhua.

Hiljaisuus huutaa maailman ja taivaitten yli.

Nuoruuteni kului elämän perässä juoksemiseen. En

tiennyt, ettei elämää juoksemalla kiinni saa.

Myyttien ja tietämättömyyden suojassa lymyää ja

mellastaa jumalia, jotka mässäilevät verellä.

Jossakin on aina aamu. Jossakin on aina ilta.

Maapallo ei koskaan nuku. Jossakin synnytään,

jossakin kuollaan. Sinä seuraat minua kuin varjo.

Tällä puolen minun on tultava toimeen ruumiini

kanssa, toisella puolella ilman ruumista.

Missä nuoruuteni? poissa. Missä silmieni kirkkaus?

poissa. Missä rakkauteni? poissa. Missä

väkevyyteeni? poissa. Missä unelmani? poissa. Missä

elämäni? poissa. Kaikki tämä oli kahden

olemattomuuden välissä.

Nollaan taas itseni ja aloitan kaiken alusta. Heittelen

pölyiset homeiset ajatukseni roskakoriin. Odotan

auringon nousua. Uutta näkyä.

Mitä enemmän näen maailmaa, sitä enemmän

kauhistun.

Televisioruudun takana joka päivä maailma heittelee

pommeja toistensa niskaan. Tappaa ja kahlaa veressä.

Ei edes kuolemaa pidetä enää missään arvossa. Voi

hyväjumala, mihin tämä maailma on menossa?

Tuijottelen valkoista paperia kuin autiota rannatonta

lumiaapaa. Se vaatii selitystä elämästäni, missä ja

miten olen kuluttanut päiväni, mitä olen saanut

aikaan?

Oletko tappanut ajatuksesi, rakkautesi, näkysi,

haaveesi, unelmasi? Hylännyt itsesi?

Tässä maailman kummitusjunassa ei kannata turhia

hermoilla, muuten alkaa pelätä tyhjää.

Suuri Katse seuraa minua, tunnen selässäni. Jatkan

tunturilla hiihtämistä umpihangessa vain eteenpäin.

Eipä tässä muu auta kuin asua yhdessä ja sovussa

oman luurankoni kanssa nahkapussin sisällä. Ei

kannata surra sitä eikä tätä, ei se sillä parane.

Elämä on ohimenevä ilmiö. Neuvon sydäntäni, älä

aina valita. Ole onnellinen, nauti nyt tänään. Hetken

päästä kaikki on ohi.

Hiihtelen tunturien yli tietämättä mitä salaisuuksia ne

kantavat sisällään. Hiihtelen elämäni yli tietämättä

mitä elämä oli.

Jokainen ajattelee vain omaa napaansa. Sekin jää

puolitiehen.

Menneiden ja tulevien päivien välissä roikun kuin

kärpänen liimapaperissa. Luin juuri lehdestä, että

ihmisellä ja kärpäsellä on sama alkuperä.

Miksi kukaan ei ymmärrä minua? tuskailen. Sitten

tajuan, miksi vaatia liikoja toisilta. Enhän minä

itsekään ymmärrä itseäni.

Jokainen ihminen kätkee sisälleen suuren tarinan ja

mysteerion. Totta, totta. Mutta totta myös pimeä pää.

Voi meitä, miten pitkä matka valoon.

Onko tässä maailmassa muuta mahdollisuutta kuin

eksyä ja joutua harhaan? Uskoa olemattomia, elää

petoina petojen laumassa. Seurata kypärä päässä

pahuuden koiria, tappaa ja tulla tapetuksi.

Pengoin korvieni väliä kuin pimeää romukomeroa.

Harmaana auennut päivä yhtäkkiä valaistui. Joku

minussa alkoi kuin itsestään hyräillä iloista

laulunpätkää.

Sytytän kynttilään aivan tavallisen liekin. Jostakin

sinä ilmestyit mieleeni. Äkkiä kynttilän tulella on

toinen merkitys, sydämeeni leimahtaa sanomaton

ikävä sinua.

Vuoleskelen nälkääni kuivaa poronlihaa, käyn kusella

ja taas korvat höröllä kuuntelen tunturin hiljaisuuden

puhetta.

Kevät ovella. Pää pyörällä ajattelen sinua. Olen

panopäällä. Taivaan linnuista otan mallia.

Sinun vertaistasi en löydä toista koko maailmasta.

Tunturin lumeen kirjoitettu rakkauskirje katosi

jäljettömiin.

Äkkiä muistan kun tuhat vuotta sitten tapasimme tällä

samalla tunturin laella. Kevätauringossa nauraa

kikatimme onnellisina.

Rakkaudesta ei selviä ilman kärsimystä, myönnän,

myönnän, mutta turhaa kärsimystä inhoan.

Uskallanko kertoa sydämelleni totuutta, rakkautemme

oli harhaa, vaikka toisin uskoimme.

Riisun hellästi sinut, puhun ihollani ikävästä, pitkästä

kaipauksesta. Tosi rakkaus siellä missä ruumis

ylitetään.

Varjoksiko minua luulet, vaikka olen elävä ihminen.

Yhtenä yönä minä vain piilouduin kohtuusi. Aamulla

et tiennyt minun olemassaolostani vielä mitään.

Sinua en unohda niin kuin en ensimmäistä poroakaan.

Olen neuvoton, mitä ajatella, mitä sanoa tänä elämän

alennusmyynnin aikana?

Joka ilta odotan sinua hunaja tee kuumana

yömyöhälle asti.

Kyllä tässä maailmassa pelkäämistä riittää. Lopetan

pelkäämisen. Terästyn. Maailma hymyilee.

Nainen jonka luona asun ei tunnu oikealta, mitä teen?

En osaa muusta puhua kuin tuntureista, silloinkin

kysymys on aina jostakin muusta.

Voitte puhutella minua miksi haluatte yksinäistä

tuntematonta sielua. Olen Suuri Henki, olen Suuri

Pieni Henki, olen Pieni Henki, olen Hyttysen Paska,

yhtä kuin kaikkea tätä.

Tunturien ikävä, porojen ikävä, riekkojen ikävä,

sääskien ikävä, pilvien ikävä, revontulien ikävä,

minun ikäväni on yhtä ja samaa huutavaa ikävää.

Tulin puhutelleeksi yhtä tunturin kiveä kuin

ystävääni, äkkiä ympärilläni oli lauma eläviä huutavia

kiviä.

Hiihtäjät tulevat ja menevät eivätkä palaa, mutta

tuntureita ei vie kuolema.

Juttelen vanhalle saunalle muuton edessä, epäilenpä

onko taivaassa näin hyvää saunaa. Ikävä sinua tulee.

Kun kukaan ei ole paljon mitään, maailma ja minä

näytämme suuremmalta.

Pääskynen nappasi sulavasti lennosta kiinni parkuvia

sääskiä. Minä vain nautin kesäillan näytelmästä.

Tunturien tyhjyys rauhoittaa tyhjää mieltäni. On

suurta olla ei-mitään.

Joku juoksee jeesuksen perässä, joku juoksee

politiikan perässä, joku juoksee rahan perässä, joku

juoksee naisen perässä. Minä juoksen porona

tunturissa saparo pystyssä.

Et ikinä vastaa kun kysyn. Et ikinä kuuntele kun

haluan puhua.

Voi tunturi, älä katso minua kuin halpaa

lenkkimakkaraa. Olen ystäväsi.

Tunturilla tuhat silmää näkemässä tyhjää, tuhat

korvaa kuuntelemassa tyhjää hiljaisuutta.

Odottamassa taivaallista näkyä.

Siinä se, tunturi räpyttelee silmiään toisena päivänä

enkelinä, toisena päivänä paholaisena kuin oikutteleva

nainen.

Eihän näitä tuntureita omista kukaan. Kenen asialla

nuo kypäräpäät pyssyt olalla vaanivat, ryöstelevät ja

tappavat toisiaan kuin rosvot ja murhamiehet.

Vahtivat rajoja idässä ja lännessä.

Kirkko ja armeija paljastuvat taivaanvalossa

pimeyden apureiksi. Kirkon pölyttyneissä hämähäkin

verkoissa kärpäsiä tekojumalien vankina.

Aikoihin on eletty kenraaleita jonottamassa

työttömyyskortistoon.

Teurastan poroja lihoiksi eikä se tunnu miltään.

Armeijassa ammun ihmisen kuvia ja sodassa ihmisiä

eikä se tunnu miltään. Sanovat sankariksi.

Tällä menolla maailma loppuu kun jokainen tekee

vain velvollisuutensa.

Kaloja ja poroja en epäile, mutta kypäräpäisiä pappeja

epäilen kaksinaamaisiksi.

Niin yksinkertaista se on, kun tapetaan pahat pois

jäljelle jäävät hyvät voivat elää rauhassa. Mutta jääkö

ketään siinä pulma?

Jeesuksen nimessä verikoirat ajavat epäuskoista

jänistä takaa.

Silmieni edessä vapaa maailma kauempana kuin

koskaan.

Mitä enemmän tehtaillaan liukuhihnalla rajoittavia

lakeja ja direktiivejä sitä enemmän rikollisia.

Aina paljastuu sama totuus, tyhjä jää vetäjän käteen.

Porojen erotusaidalla verisuihku maalaa

vitivalkoiselle lumelle jäljen katoavasta elämästä.

Totuuden elämästä.

Kuoleman edessä ei ole muuta keinoa kuin

jälleensyntyä uudestaan.

Jos et opi imemään verta kuin muutkin, kuolet,

opettaa äiti-sääski lastaan.

Ihmisen näköisiä hirviöitä pyssyt selässä hiihtämässä

tunturissa. Metsänväki kaivautuu näkymättömäksi

lumen alle.

Siittiösolu ui sitkeästi pimeän tunnelin läpi päin

ihmeellistä uutta maailmaa.

Jokainen syntyy ja kuolee ajallaan. Sellaisena se tulee

elämä ottaa luonnollisena, erämaan yliopiston käynyt

poromies filosofoi.

Kaikki mitä on jäänyt jäljelle kesästä on kaluttu

poronruho ja kalanruotoja. Lintujen lähtö. Suuri

ikävä.

Taivaalla pakenevia tähtiä kuin porotokkia matkalla

jonnekin. Elämä ja kuolema yhtä, yksi ja sama

mysteerio alusta loppuun ja alkuun.

Ei rajaa toden ja unen välillä. Kaikki on ihmettä ja

enimmäkseen tylsää arkipäivää. Ei sen kummempaa.

Ei tässä enää kannata herätä, tunturit pilvien peitossa

ja yö vastassa.

Etkö käsitä tästä on leikki kaukana. Kevääseen on

pitkä matka hiihtää kylmän pimeän ja lumen läpi.

Joka kirjassa tyhjiä sanoja kuin autioita tuntureita

lumessa.

Kukaan ei tiedä olinpaikkaasi, vaikka joka kirkossa

ammattitietäjiä ja selittäjiä.

Mitä itua on ikävöidä uutta maata ja uutta taivasta,

kun tästä ympärillä olevasta maailmastakaan emme

tiedä juuri mitään.

Sinä pahus kerroit ihmeellisistä tuntureista Ultima

Thulessa. Nyt elämäni yhtä haikailua unikuvia paeta

sinne.

Kaikki tietävät ettei postikortti-Lappia ole. Silti

turistit lähettävät miljoonia kortteja joka vuosi

ystävilleen todistuskappaleiksi matkasta maahan, jota

ei ole.

Tunturille mennä tahdon sinne menee kaikki

lapinhullut unohtamaan kurjaa elämäänsä.

Ei täällä ole mitään kiinni pitämisen arvoista.

Laumoittain poroja ja sääskiä tyhjyyden portilla.

Mitä siitä tuntureilla hiihtämisestä on jäänyt käteen?

Epäselviä muistoja, epäselviä joutavia hoilotuksia,

epäselviä rakkaustarinoita, iänikuista odottamista ja

tyhjän perässä hiihtämistä.

Anna tunturin hiljaisuuden puhua. Rehki, hiihdä

henkesi edestä. Läskisi alta voit iloksesi löytää toisen

ihmisen.

Ennen niin valoisa tunturi nyt pimeyden pesä.

Kevätaurinkoa ikävöi.

Sanojen takana kokonaisia helvetin ja taivaan

valtakuntia.

Jokainen syntyessään allekirjoittaa oman kuoleman

tuomionsa.

Lapset ja vanhukset lähimpänä olemattomuuden

reunaa.

Ei tänne niin vain tulla näkyväksi, ilmestytä tyhjästä.

Tarvitaan kaksi ja todellinen pano alulle.

Etkö huomaa vuodet kuluvat sydämesi yhä paketissa.

Aika on elää tässä hetkessä, rakastaa.

Niin vaikea myöntää, tältä suunnalta ei löydy muuta

kuin tyhjää uskoa.

Sinulle voidaan opettaa kaiken maailman asioita,

mutta valoa sinulle ei voi opettaa.

Tätäkö se elämä päivästä päivään on? Aina jonkun

odottamista.

Ennenaikaista surra lintujen lähtöä. Eiväthän ne ole

vielä tulleetkaan. Kevät edessä.

Mitä muuta todellista tuntureilla on kuin kivien

paljous. Tyhjyyden taakka, suuri ikävä.

Voi hyväjumala, eikö tämä tyhjän ikävöiminen ikinä

lopu?

Kyllä siellä tunturilla tunnelmaa on. Mene vain

haikailemaan ja romantisoimaan sinne kauneutta,

mutta pane paljon vaatetta päälle.

On kiire sanoa jotakin tärkeää ennen kuin aika

loppuu, mutta mitä? sormi suussa mietin.

Tunturi paljastuu tyhjäksi, mutta tyhjä on kuitenkin

täynnä jotakin. Ylimaallista taivaallista valoa.

Vasta syntynyt poronvasa kevätpälvessä ihmettelee:

Onpa outo maailma vastassa, mutta mikä upea näky.

Kasoittain paleltuneita sanoja tunturissa. Niin monta

laulua jäänyt syntymättä.

Yksi ja toinen vanhan polun kulkijoista ymmällä.

Tutut polut sotkettu. Minne maailma menossa?

Tunturia vaihtamalla ei parane suuri ikävä.

Niin harvat näkevät tunturit taivaan valtakunnaksi

pääsevät sisälle.

Yksi ja toinen vain ilmestyy lähtee niin kuin sääsket

kun syksy tulee.

Monta vuotta ehti kulua ennen kuin huomasin minä

itse voin hiihtää omien rajojeni yli vapaasti tunturilta

tunturille.

Yksinäinen tunturikoivu huutaa: Hei siellä! voi älä

hiihdä ohi. Puhuttele minua kuin ihmistä. Ystävääsi.

Kylmän ihosi alla sykkii maan lämmin sydän.

Villijoutsenet lensivät tunturien suurelle nimettömälle

sydämeni suolle rakentamaan pesää ja iloitsemaan

hetkestä tästä.

Pyhä, Saana, Luosto, Nattanen, Kaunispää, Pallas,

Ylläs, kaikki nämä rakkaita tähtien ja auringonlapsia.

Tämä elämä läpikäytävä huippujen rotkojen kautta

maksoi mitä maksoi.

Suuri runoilija herätä kivet huutamaan: - Ei ole muuta

herraa kuin rakkaus.

Tunturit nähneet niin paljon vuosia ei kiirettä enää

minnekään.

En epäile etkö tuntisi tunturit kuin omat taskusi, mutta

et silti tiedä miksi he ovat täällä.

Minä himoitsen tuntureita kuin saavuttamattomia

naisia salaisia polkuja.

En suostunut ulvomaan lauman mukana. Nyt

erotettuna kahlaan korviani myöten umpilumessa.

Uhkapeliä elämäni mutta vapaus yli kaiken. Pää

pystyssä ulvon.

Sinun vertaistasi tunturia en tunne toista. Joka kevät

parannat rikkirevityn mieleni, kaupungin liasta

puhtaaksi peset. Olet suuri lääkäri.

Tässä kurussa monien talvien lumet opettavat

ihmissydämiä kuinka lähellä sulamaton kova jää.

Todellisia vain ne tunturit joille voin kiivetä.

Todellisia vain ne naiset joiden ympärille voin kietoa

käteni, rakastaa. Todellisia vain ne porot jotka

aitauksessa oma merkki korvassa.

Annan ajatukseni laukata kuin villit porot länteen

itään etelään pohjoiseen joka tunturille ylös korkealle

pilviin. Oi tätä taivaan vapautta täällä.

Uskonnot ovat oljenkorsia kaikki nielevän kuoleman

kidasta pelastumiseksi.

Usko on minulle taisteluase tyhjyyttä ja

olemattomuutta vastaan.

Lukematon on se sielujen määrä, jotka ovat pyhillä

kirjoilla Raamatulla ja Koraanilla kidutettu ja hakattu

kuoliaaksi.

Tunturien päiväkirjassa monta liikuttavaa

rakkaustarinaa kellastuneille lehdille kuivuneena

unohtuneena. Erehdys, erehdys luulla että oikea

rakkaus kuolee.

Ei noilla tähtikynttilöillä näe minnekään tässä

linnunradan kolkassa. Täällä pimeässä suuri valon

ikävä.

Kuka niin hupsua luulee että luonto tuhoutuisi ja

elämä loppuisi tähän? Viiden miljardin pallo pyörii

ainakin toiset viisi miljardia vuotta äiti-auringon

hameen helmoissa. Ihminen vasta konttaava lapsi,

kaikki vasta alussa arvoitus ja lupaus.

Edes joskus vielä ole leikkisä huuda kuin hullu lennä

pilvissä. Edes joskus vielä ota elämää kädestä kiinni

ja rohkeasti sano: - Terve sinä lapsuuteni leikkitoveri

leikitään taas.

Pimeässä pakkasessa kaivaudun ihoasi vasten turvaan

kuin riekko lumen alle.

Taivas siellä tuntureita kurittaa että lumi pölisee. Ei

sekaan mahdu.

Kyllä täällä omien pirujen kanssa pärjää, mutta

etelästä tulleiden kanssa vaikeuksia.

Pohjoisen tunturin taivaanrannalla ihmeellinen

kultainen portti. Suuri kaipaus leimahti kuin salama

sydämeni läpi, minä huusin kuin rääkätty eläin

kivusta.

Päivä päivältä minulle selviää kirkastuu ettei mikään

selviä kirkastu tässä maailmassa.

Elämä poronpeskiin puettu tyhjä tuulen vanki.

Kukaan ei täällä enempää.

Paska tunturit huusin vihapäissäni eksyksissä

väsyneenä pimeässä. Aamulla kaduin puheitani.

Aaveet täällä elävämpiä elävämpiä.

Pieni hiertävä kivi saappaassa, tunturit näyttävät äkkiä

sietämättömiltä kiusaajilta.

Itse kukin omassa luomassaan helvetissä vankina

taivasta ikävöi.

Piruako sinä juokset kuin poro kesää talvea tuntureilla

raivoan itselleni, tyhjän löydät täältäkin.

Huomenta perkeleen tunturit! Mitä siinä toljotatte,

minä se vaan olen aamukusella.

Tunturi suojele minua, parahdan. Elämä, kuolema,

piru, jumala läsnä koko ajan poissaolevina

kiusaamassa minua.

Rakkautemme silmänräpäys vai tuhannen vuottako se

oli? Ei sillä väliä ihana uni se oli.

Meillä ei ole mitään yhteistä enää. Sinun sydämesi

asuu etelässä minun pohjoisessa. Puhumme eri kieltä.

Kyllä minä muiden julmuudet kestän mutta en sinun

kylmää katsettasi. Tapa minut kerralla jos et rakasta

minua enää.

Sisin olemuksemme kosketti paljas hipaisu herätti

sydämemme rakastamaan, unohtumattomiksi

varjoiksi toisillemme.

Ennen niin läheisistä läheisin nyt tunturilla hiihdät

toiseen suuntaan.

Äkkiarvaamatta sieppaan sydämeni kainaloon ja

raahaan sen tunturin laelle näkemään taivaan pilvet.

Maailma on ylimaallisen kaunis.

Tällä tunturin laella olen antautunut sinulle.

Tätä valtakuntaa hallitsee lumi, miljoonien miljoonien

kidekansa. Jos et ole lumen ystävä, pakene henkesi

edestä.

Sinun muotosi ja kukkulasi kiihottavat minua.

Toisinaan olet synkkä ja pimeä, toisinaan säteilevän

valoisa. Olet jännittävä. Rakastan sinua.

Tämän suurempaa lumiaapaa en ole nähnyt missään.

Myrskyn jälkeen tämän suurempaa rauhaa en ole

löytänyt mistään. Lumi lämmittää sydäntäni.

Tunturin tällä puolen on tutustuttava omaan itsensä,

tultava toimeen oman itsensä kanssa.

Tämä tunturien rauha, tämä kevätauringon häikäisevä

kirkkaus. Pimeyden lapsena en kestä sinua. Kaivan

takataskustani tummat lasit silmilleni.

Muuta vaihtoehtoa ei ole kuin elää ja kuolla. Muuta

vaihtoehtoa ei ole kuin rakastaa ja vihata sinua.

Sinusta kilpailevat pimeys ja valo, kylmyys ja lämpö.

Olet aina johonkin suuntaan ylitodellinen. Rakastat

surrealismia.

En tahdo olla poro, en sääski, en kotka, en edes

laulujoutsen. Tahdon olla tunturien tuulenhenki tai ei-

kukaan ollakseni kaikkea täällä.

Olen Lapin vanki, ilkeämieliset pilkkaavat. Mutta

pilkatkoon vain. Kenellä on suurempi vankikoppi

kuin minulla, enemmän tuntureita, vaaroja, jokia,

sinisempi taivas, väkevämpi tuuli? Täällä on tilaa

tähtiin asti.

Pienempi kuin piste iin päällä isolla puhtaalla

paperilla olet täällä.

Kun toiset tuijottavat silmät kipeiksi etelään, minä

etsin suojaa tunturikurusta.

Tunturien maassa ei ole kiireellä paikkaa asua.

Jos sanot tuntevasi Lapin, et tiedä miten tietämätön

olet. Jos sanot valloittaneesi Lapin, paljastat

typeryytesi.

Kaksi niin eri maailmaa: Turistimaailma ja

poromiesten maailma eivät koskaan kohtaa toisiaan.

Nyt vasta tajuan, miten huolissani olen kohtalostasi.

He ovat repineet sinua kuin susi poroa.

Äiti-Lappi, ymmärrän sinua nyt paremmin. Sinun jää-

lumiviittasi alla sykkii lämmin sydän. Ikävöin sinun

syliäsi.

Minä olen kuin karhu. Tässä sohvalla nukun

kaamoksen ja talven yli. Keväällä herään.

Totta puhuen en käsitä tästä maan päällisestä

matkasta mitään.

Tällä tunturilla tavoittelen tuulta ja taivasta. En muuta

toivo kuin rauhaa ja onnellista teerenpeliä naiseni

kanssa.

Tunturille puhelen. Kaiken muun kyllä kestän, mutta

en sinun hylkäämistäsi. Jos käännät minulle selkäsi,

olen hukassa.

Tiedätkö mitä on tunturin toisella puolen? Tiedätkö

tosi rakkaudesta mitään? Siitä joka sulattaa

vahvimmankin jään.

Varovasti nipistän ihoani olenko vielä elossa?

Juuri kun tajuan että en ole mitään, huomaankin että

olen joku.

Sellaista on elämäni, menneen talven lumetkin

virkistävät enemmän kuin tämä päivä.

Sain jälleen yhden päivän aikaa kasvattaa siipiä,

nousta lentoon.

Olen matkalla tunturille jota ei ole.

Kurkistan sydämeni syvään kuiluun. Päätäni huimaa

horjahdanko putoanko?

Kuin vuosituhantisesta unesta heräsin tämän joen

rannalla, aukaisin silmäni. Näin virran tulevan

jostakin menevän jonnekin. Tunsin joka solullani,

minä olen, kaikki oli niin selvää. En ollut mistään

tullut enkä minnekään menossa. Olin vain täynnä

onnellista olemista, kaikki oli minussa.

Olen aina menossa tunturille tai tulossa pois, omaa

paikkaani en löydä mistään.

Konttaan tunturipolkua eteenpäin polvet ja kädet

verillä käsittämättä matkan tarkoitusta lintujen ääniä

Tunturin sylissä sydämeni rauhoittuu, en pelkää enää

pimeää. Odotan unta levollisena.

En kuule sanojasi kuilun yli. En ymmärrä hätääsi.

Nyt riittää. Minä lähden. Maailma jääköön

tyhjänpuhujien ja hölynpölyn mediakentän

temmellyskentäksi.

Kirjoitan kuulumisia tuonpuoleiseen maahan: En ole

nähnyt täällä muuta merkillistä kuin että toisia syntyy,

toisia kuolee. Talvea seuraa aina kevät, kevättä kesä,

kesää syksy. Kukaan ei tunne ketään todella.

En minä valinnut näitä tuntureita eivätkä tunturit

minua. Nyt me vain tässä toisiamme toljotamme

napaa myöten lumessa, hiljaa kiroilemme elämän

kovuutta.

Ilman mitään järjellistä syytä nauran tyhjälle,

hulluttelen. Selittämätön ilo ympäröi minua kuin

lapsena ennen.

Tulen aina tyhjemmäksi. Hatarassa päässäni ei pysy

enää mikään. En muista kohta omaa nimeäni.

Näinkö tässä kävi, kesken kaiken taas horjahdin

mustaan aukkoon.

Kiitos tunturi että pysyit vaiti, kun selvittelin välejä

itseni kanssa ja potkin kiviä alas rotkoon. Huusin ja

raivosin, kirosin maat ja taivaat. Se helpotti.

Tunturien tunturi on osoittanut minulle suunnan

valontielle. Nyt mieleni täynnä toivoa hiihtelen

eteenpäin.

Minulle uskotellaan, ettei toisella puolen tunturia ole

mitään. En suostu uskomaan, jos ei muuta niin

valkoisia enkeliriekkoja ainakin.

Joka on tyhjien tunturien yli hiihtänyt jäätävässä

viimassa pimeässä, häntä ei voi aaveilla pelotella.

Huutoa sekasortoa, sydämeni erämaan yli pyyhkinyt

myrsky.

Pärjäilen niin kuin mies pärjää, hengissä olen ei

muuta.

Kompuroin hampaat irvessä eteenpäin. Itsepintaisesti

julistan: elämä on hyvä!

Voi tunturi, en jaksa enää yksin. Ota minua kädestäni

kiinni ja taluta.

Kun rakkautemme loppui, sinä päivänä maailma

hajosi. Nyt toinen elämä.

Ruumiini kadulla kävelee kuin aave eikä sydämeni

sano enää mitään. Nyt tiedän ettei muuta kuolemaa

ole.

Ajatukseni eivät pääse irti sinusta. Rakastan ja vihaan

sinua yhtä aikaa. Sydämeni luulee yhä sinua ainoaksi

oikeaksi naiseksi maan päällä.

Onneton rakkaus vasta opetti näkemään, että

rakkautta on todella olemassa.

Mitä minä tällä ruumiilla teen, jos en saa sinua

rakastaa?

Kun muistan sinua, ajattelen kevätauringossa

säteilevää tunturia.

En löydä enää polkua sydämesi tunturille. Mitä

sinulle on tapahtunut?

Julistan sinut kadonneeksi tunturille. Silti yhä vain

odotan sinua kotiin.

Päivä päivältä vajoat yhä syvemmälle unohduksen

upottavaan lumeen. Toisinaan vielä tapaamme unessa.

Rakkaudella houkuttelen sinua sydämesi pimeästä

kellarista ulos valoon. Perhoseksi.

Onko kaikki sattumaa? Väärinkäsitystä? Sinä luet

tätä, minä haparoin pimeässä ja etsin sinua

epätoivoisesti.

Ylittämätön syvä rotko erottaa meitä, mutta myös

yhdistää. Myönnä tämä tosiasia, en koskaan parane

sinusta.

Rakkautemme hukkui lumeen. Miten selviämme

ihmisten ilmoille?

Minun ihoni huutaa kaiken puutetta: Sillä on

rakkauden nälkä, elämän nälkä, toisen ihmisen nälkä,

oman itsensä nälkä.

Rakastua sinuun oli yhtä kuin rakastua tyhjään

tunturiin.

Älä tule luokseni enää edes unessa, Olen toipunut

erosta niin paljon, että pärjään jo yksin.

Sinä et ollut se oikea, vaikka rakkautemme oli oikea.

Aina saat rakkaudesta maksaa täyden hinnan

korkoineen. Mutta jos tahdot elää, rakasta. Muuta

vaihtoehtoa ei ole.

Olen ikuinen pilvien uneksija varjopuhuja toisesta

maailmasta.

Edistystä edistystä olen jo niin pitkällä että osaan jo

itse sulkea itseni häkkiin. Heilua ja huojua toisten

tahtiin kuin apina. Unia en ole saanut vielä kuriin.

Toiset vakuuttavat maailman olevan hyvän, toiset

mätämunan. En tiedä ketä uskoa? Taidanpa alkaa

vihdoin uskoa omia silmiäni.

Mies etsi koko päivän joulukuusta löytämättä oikeaa

kauneinta. Lopulta hän otti joka käteen tarttui.

Kapakan ovesta tulvii ulos päätöntä laulunhoilotusta.

Harva tietää mitä viikonloppuna tekisi elämällä.

Ennen kuin häviän näkymättömiin pullistelen kuin

olisin koko maailman napa.

Turha kuvitella että suljettujen ovien takana olisi sen

enempää.

Ennen tänne tuloa en tiennyt taivaasta ja helvetistä

mitään.

Vuoronperään tuntureilla saatanallinen pimeys,

saatanallinen kirkkaus, saatanallisia sääskilaumoja. Ei

näitä kukaan kestä ilman viinaa ja naisia.

Vedän pimeää huulesta sytytän kesken kaiken

kynttilän liekin.

- Minä korostan että en puhu omiani, mies selittää

raamattu kädessä.

- Siinäpä se vika onkin että et puhu omiasi, vaan

lainailet vuosituhansien takaisia lähi-idän heimojen

myyttejä, sanoo toinen mies.

Toiset tietävät, toiset eivät halua tietää, toiset eivät

tiedä, että pää tulee vetävän käteen tällä menolla.

Niin hulluksi mennyt tämä aika, että tarvittaisiin uusi

jääkausi rauhoittamaan maailma.

Kesä helpompi kuvitella kuin elää.

Sydämeni hakkaa ja on haljeta. Käsittämätöntä että

niin tavallinen rakkaus ottaa näin lujille. Henki

vaarassa.

Elän kahden naisen välissä helvetissä.

Oikean rakkauden etsimisestä en luovu

ruumishuoneen ovellakaan.

Elämä on aina jossakin toisaalla, sydämeni

hairahtunut luulemaan. Elämä nyt läsnä tässä

hetkessä.

Kuka minä olen? Kuka minä olen? Aina sama

kysymys pyörii mielessä. Sitten huomaan tehdä

vastakysymyksen: Kuka kysyy, kuka kyselee?

Vastassa hiljaisuus.

Mitä elämästä jäänyt käteen muuta kuin tyhjää?

Tyhjyys kourii sisuksiani. Minä sen kun paiskin töitä

käyn kaljalla ulkoilutan koiraani.

Sana sanalta, rivi riviltä, rivien välistä, kirjainten

takaa etsin sinua.

Yksi typeryyden muoto uskoa median pötyjutut

tosina.

Sanomalehtien sormeilija joutuu pesemään kätensä

aina vähän väliä, aivoja hän ei huomaa pestä koskaan.

Syö sana pari päivässä niin voit hyvin ja elät

kunnioitettuna kansalaisena.

Mutta hyvänen aika eihän elämä sen kummempaa ole

kuin mitä se on.

Taas päivä livahti ohi jälkeä jättämättä.

Aika pistää sadassa vuodessa koko ihmiskunnan

maanalle toukkien ruuaksi. Eri vapauksia ei ole

kenelläkään, ei kuninkailla eikä presidenteillä.

Suurin osa kaupungin ihmisistä lojuu piirongin

laatikoissa kuvina odottamassa siivousta

kaatopaikalle.

Ei minua kirkot häiritse mutta ne pirun apulaiset jotka

siellä häärivät jumalan idiootiksi alentaneet.

Hölynpölyn sanoja kuin villakoiria joka paikassa

hyppii silmille.

Avaa ovi sisälle päin niin ymmärrät mistä on

kysymys.

Täällä voi alkaa vaikka miksi paitsi ei ihmiseksi.

Kyllä Lapin perkele vastaa kymmentä etelän

perkelettä, siitä vaan koittamaan etten puhu tyhjää.

Hiljaisuus karjuu tyhjillä tuntureilla niin että korvia

viiltää.

Miksi kadehtia toisten elämää kun omakin jo

tarpeeksi tylsää.

Maa kiitää tammikuun yössä linnunratojen

syvyydessä eteenpäin. Minä tunturin reunalla tappelen

itseni kanssa.

Todellinen runoilija ei sepitä valheita valosta ja

tähdistä joita ei näy. Lahjomaton runoilija paljastaa

pimeyden vaikka keskellä kirkasta päivää.

Ole varuillasi. Kenen tahansa silmät lakkaavat

näkemästä, korvat kuulemasta mitä on tekeillä. Toiset

päättävät puolestasi.

Paljoa ei jäljelle jää. Hautakiveesi merkittään vain

syntymä- ja kuolinpäiväsi.

Uin median vaahtoavassa uutisvirrassa. Uskon vain

osan maailman valheista ja siitäkin leikkaan puolet

pois.

Kaikki täällä on piilossa, uskon varassa. Ystäviä

luullaan olevan siellä, missä heitä ei ole. Vihollisia

siellä, missä heitä ei ole.

Pimeys on täynnä pimeyttä, valo täynnä valoa,

tyhjyys täynnä tyhjyyttä. Minä olen täynnä minää.

Kaikki ovat täynnä jotakin. Jokin on puristuksessa, on

vaikea hengittää.

Jälkeni häviävät tulevien alle. Ehkä jonkun ilmeen

näette lapsissani.

Minä puhun kuten kaikki muutkin, en käytä asioista

niiden oikeaa nimeä. Turvallisuuden nimessä on

puhuttava asian vierestä.

Ystäväni, aurinko kaikesta huolimatta nousee joka

aamu, paitsi kaamoksen aikaan tunturissa.

Ole rohkea. Älä menetä toivoa. Aina jossakin on jokin

aukko, ovi auki ilman lukkoa.

Ajan itseäni takaa tyhjillä tuntureilla. Tuuli humisee,

humisee.

Näen auringon nousevan vaaran takaa, selittämätön

ilo täyttää mieleni että olen hengissä yhä.

Pienet asiat ovat täällä tärkeitä. Aina täällä luullaan

jotakin. Varikset ja korpit viihtyvät täällä hyvin.

Olen iloinen että naapurit eivät ole toimittaneet minua

hullujen huoneelle sulasta rakkaudesta.

Murheissani mietin, mitä hyödyttää puhua sinulle,

kenellekään. Kaikki on kuitenkin yhtä väärin

käsitystä.

Emmekö voisi puhua tässä yksinäisyydessä edes

unista, kukista, auringosta, puista, tuulesta, kissoista,

koirista, hämähäkeistä, perhosista ja varoa sanomasta

enempää?

Miksi jäisin iäksi omaan vankilaani ja häkkiini?

Tilaan kaivinkoneen purkamaan muurit hajalle.

Missä tämän kaupungin tori, missä sydän?

Joulun hässäkässä Jeesus joutuu joka vuosi

piiloutumaan, ettei tule poljetuksi jalkoihin.

Journalisteista on tullut entistä uskollisempia

politiikan, vallan ja rahamahdin juoksupoikia. Isoilla

sanoilla ja otsikoilla puolitotuuksien ja juorujen

levittäjiä.

Enkeleitä onko heitä? Luikureita ja huijareita onko

heitä? Jokainen voi itse tehdä omat johtopäätöksensä.

Jokainen paljastaa itse itsensä.

Sydän ja rakkaus pettää ennen pitkää aina, tietää

jokainen joka tarpeeksi kauan elää.

Ihmiselle voi opettaa aakkoset, lukemista ja

kirjoittamista, piirtämistä ja matematiikkaa ja monia

hyödyllisiä asioita. Mutta valoa hänelle ei voi opettaa.

Kiireen kanssa ei ole leikkimistä. Jos et halua päästä

hengestäsi.

Ihmiset ovat lakiensa vankeja. Oikeuslaitos on

viimeistä pykälää myöten lain vanki, ja todellinen

oikeus ja kohtuus jää pelkäksi haaveeksi.

Parhaiten selviät elämästä kyselemättä siitä liikoja.

Elämä antaa tilaa aina uusille ennakkoluuloille ja

valheille. Huijareille.

Akkavalta ainaista kitinää ja kätinää. Miesvalta

ainaista leventelyä, sotia ja pakkovaltaa.

Ei niin järjetöntä mielipidettä olekaan, etteikö puolet

ihmisistä sitä kannattaisi ja toinen puoli vastustaisi.

Näin säilyy mustavalkoinen kauhun tasapaino.

Miten vähän olen ihminen, nolottaa.

Tapasitko sinä Häntä tunturissa? Ketä? Sääsken

tekijää?

Joka aamu vastassa kysymys miksi, miksi elää?

Toisaalta, miksi kuollakaan?

Haltiatunturin laella laitoin kaksi kiveä päällekkäin

merkiksi käynnistä täällä.

Tavoittelen tavoittamatonta, en tyydy vähempään

enkä enempään ohikiitävässä hetkessä.

En tiedä, pakenenko minä itseäni vai maailmaa. Vai

pakeneeko maailma minua?

Nämä ovat sinisiä pyhiä tuntureita, täällä minun

ajatukseni, täällä minä katoan jäljettömiin.

Älä selittele, vaan elä.

Valhesanojen rämeikössä räpiköin eksyksissä itku

kurkussa.

Minä olen minä, siinä on yhdelle ihmiselle kylliksi

kohtaloa.

Saapa nähdä, tunnemmeko toisiamme tunturissa, kun

riisumme naamiomme?

Eikö täällä löydy enää ainuttakaan tervejärkistä

vanhan ajan haaveilijaa?

Jokainen kokee lopulta vain oman itsensä, senkin

pintapuolisesti.

Tunturin hiljaisuus käpälöi minua, tekee hyvää.

En ajattele sen kummempaa, silti tunnen väkevästi

olevani olemassa.

Kyllä minä vielä yhden tunturin ylitän, vaikka pää

kolmantena jalkana.

Paikalleen juuttunut ei osaa elää eikä kuolla.

En tunne elämänkirjastani edes aakkosia, silti elettävä

on.

Tällä tiellä on harvoja vastaantulijoita.

Elämä ja kuolema suuri arvoitus? Kynttilän liekin

sammuminen selittää kaiken.

Hyväksyn sinut sellaisena kuin olet, ymmärrän,

muillakin on vaikeaa.

Tunturi piilottelee tyhjää, tyhjää kauneutta.

Ei mikään ole vaikeampaa kuin olla olemassa ilman

tarkoitusta.

Aurinko nousee, uusi aivan tavallinen arkipäivä,

parasta mitä tiedän.

Olemisen arvoitus lepää tyhjän päällä.

Jokaisella näköalapaikka ohikiitävässä hetkessä,

ihmettelylle, hämmennykselle, näkyvälle ja

näkymättömälle olevalle.

Hän oli jo viidettä kertaa naimisissa saman naisen

kanssa ja epäonnistui jälleen. Myönsi että parisuhde

on taitolaji.

Rakkaudessa toisille on monta oikeaa, toisille ei

ainuttakaan.

Äärimmäisen yksityinen kokemus, samalla

äärimmäisen yleinen. Rakkauden ihmeestä jokainen

tietää jotakin.

Jokin käsittämätön Elämä tulossa vierailulle, voi, voi,

mitä minä panen päälle? luvannut tuoda tuliaisena

rakkauden.

Yhden hullun nitistämiseen tarvitaan toinen sotahullu,

satatuhatta ruumista. Näin täällä maan päällä

ratkotaan ongelmia yhä.

Minussa tappelee kaksi hullua ajatusta, kumman

puolelle asetun? Voinko pysyä puolueettomana?

Aina kun jollekin vastaantulijalle ihmettelen

käsittämätöntä elämää, käsittämätöntä olemassaoloa

täällä maan päällä, hän vaihtaa puheenaiheen

vikkelästi päivän säähän, päivittelee miten kaikki on

niin kallista kaupoissa.

Sinä ilmestyit tielleni kuin tyhjästä, teit elämästäni

jännittävän seikkailun.

On lohdutonta tulla poliitikoksi, taiteilijaksi,

kirjailijaksi, uskon julistajaksi, jos ei ole mitään

todellista sanottavaa. Lohduttomuus on

kaksinkertainen, jos on jotain sanottavaa eikä kukaan

kuuntele.

Mitä parhaimmatkaan taiteet ovat todelliseen

elämään verrattuna? muuta kuin pelkkiä näperryksiä

ja yritelmiä kuvata maailman ilmiöitä. Luonnon

matkimista.

Voiko kukaan elää elämättä? Elämää se on

tyhjänpäiväinenkin elämä.

Silloin kun olen korviani myöten rakastunut,

rakkauden loppuminen ei edes pälkähdä päähäni,

kaikki tässä hetkessä on ikuista elämän hehkua, eikä

kuolemaa ole.

Olenko minä elänyt koko elämäni väärin? kun en

ajattele sen kummemmin mitään, elän vain päivän

kerrallaan.

Hyvin toimivat satamiljardia aivosolua päänupissa on

enemmän kuin kaikki maailman kullat ja rikkaudet

yhteensä.

Elämällä ei ole mitään sen kummempaa merkitystä,

siinä sen autuus ja onni piileekin, itse kukin voi luoda

elämälleen oman merkityksen tai olla luomatta

mitään, vapaasti.

Elämäni on pienen pieni maailmankaikkeudessa,

mutta minulle suurempi elämä kuin ymmärrän.

Kun synnyin, pöytä oli puhdas, kaikki oli hyvää ja

kaunista. Nyt satamiljardia aivosolua sotkeentunut

korviaan myöten maailman pahuuteen. Ikävöin pois

täältä.

Olenkohan jo perillä? kun mikään ei tunnu enää

miltään. En odota enää mitään.

Miksi vain synkistellä ja ruikuttaa surkeutta? kun

voisimme yhdessä nauraa pienille ja suurille

maailman hullutuksille, ylistää ilomielin elämän

kaunista turhuutta.

Taide ja runous huutoja, kuiskauksia, näkyjä, puhetta,

ikävää, kaipausta. Elämättömän elämän,

saavuttamattoman rakkauden takaa-ajoa, siitä loputon

pulina ja hälinä mistä puute.

Voiko mikään olla julmempaa kuin tulla hylätyksi,

ero? kuolemaa pahempi.

Sydämeni syvyydestä kuulen terävää, vihlovaa,

repivää hätähuutoa, en tiedä kuka siellä huutaa.

Uskon jumalan olemassaoloon viisi minuuttia

kerrallaan, toisena hetkenä uskon pirun

olemassaoloon viisi minuuttia kerrallaan, enkä ajattele

pidemmälle sen kummempaa.

Kätkeydyn oman itseni taakse piiloon, kätkeydyn

kodin, uskonnon, isänmaan sanojen taakse piiloon,

niin minua pidetään kunniallisena kansalaisena.

Elämme aikaa, liikkeellä monia uusia jumalia, joita

voimme vaihdella tarpeen mukaan. Yhden jumalan

aika on ohi.

Viha, rakkaus parittelevat, minä siinä välissä rotkon

reunalla pelkään, mihin tämä johtaa? Tämä ei pääty

onnelliseen loppuun.

Yksi uskoo ylösnousemukseen, toinen

jälleensyntymiseen, kolmas ufoihin, neljäs pelastaviin

enkeleihin, viides ikuiseen rakkauteen, kuudes katsoo

kohtaloaan kämmenen viivoista tai tähdistä. Jokainen

uskoo pelastuvansa.

Maailmankaikkeudessa on tilaa niin hyville kuin

pahoille jumalille, piruille, selittämättömälle

sydämeni ikävälle ja kaipaukselle, uskolle, toivolle,

rakkaudelle.

Koko ikäni olen etsinyt yhteyttä Häneen, mutta hän ei

ole ilmaissut itseään.

Tuonpuoleisuudesta en tiedä mitään. Silti uskon

vahvasti, että kaikki ei ole tällä puolen rajaa

syntymäpäivän ja kuolinpäivän välissä.

En tiedä, montako kertaa olen jälleensyntynyt vai

olenko kertaakaan?

Voiko kukaan selittää, miksi maan päällä eläneistä 80

miljardista ihmisestä on jäänyt niin vähän jäljelle

mitään näkyvää? Eikö täällä ole mitään pysyvää?

Vaivoin ymmärrän maailmasta jotakin, tämä on ilojen

ja surujen outo planeetta linnunradan reunalla

jossakin.

Turvassa ihmisiltä, turvassa jumalilta ja piruilta,

turvassa bakteereilta ja viruksilta, turvassa maailman

turhuuksilta ja melulta, jokaista meitä odottaa suuren

muutoksen hetki, loppu ja alku, äiti-maan turvallinen

syli, missä saa uinua ikiunta kaikessa rauhassa.

Maailma pyörii ja pörrää kuilujen reunalla, jumalat ja

pirut samassa veneessä.

Ei pimeys, ei valo, ei elämä, ei kuolema voi erottaa

minua Sinun rakkaudestasi. Hän kulkee vierelläni ja

taluttaa minua kädestä, kun en jaksa yksin.

Täällä tunturin takana suru kinostuu, lumi kinostuu,

sinua ei vain näy.

Tekojumalien aika on ohi.

Kukapa ei pelkäisi pudota tyhjän päälle.

Minä uskoin tunkeutuneeni olemassaolon ytimeen,

mutta vastassa oli tyhjää.

Minua varoitettiin sääskistä, jotka näyttävät päältä

päin ihmisiltä. En uskonut heitä, eihän sellaisia ole

olemassakaan, kunnes joku tuli takaapäin, pisti.

Nyt uskon tästä maailmasta mitä vain.

Maailma on sellainen kuin on, tekisi mieli ulvoa,

voivotella, ei tästä mitään valmiimpaa tule.

Kuu silminnäkijänä parkaisee, tuijottaa kauhuissaan,

äiti-maan raiskaajia, soittaa hätäkeskukseen, eikö niitä

nylkijöitä saada kuriin ja järjestykseen?

Mihin aika katoaa? vai katoaako se minnekään, me

vain katoamme.

Jos et ymmärrä tätä maailmaa, ei se ole sinun vikasi,

eivät sitä ymmärrä muutkaan.

Jotkut onnistuvat levittämään harhanäkemyksensä

laajemmalle, niistä muodostuu yleinen mielipide.

Hänelle kävi pahasti, hän käveli itsensä yli.

Sydämeni oli tyhjää täynnä, kunnes sinä täytit sen

rakkaudella, kauneudella, kunnes kaikki päättyi

suureen katastrofiin.

Ole huoleti, kaikki tiet vievät vääjäämättä perille,

ketään ei jätetä välille.

Jokainen pitää vuorollaan käsissään hetken ikuisuutta,

kuolemattomuutta.

Miljoona kirjaakaan ei riitä kuvaamaan maailman

käsittämättömyyttä, että jotakin on joka vesipisarassa,

muurahaisessa, joka polulla tulee sinua vastaan.

Ensimmäinen ihme, sinä olet sellainen kuin olet, suuri

salaisuus. Toinen ihme, porot ovat poroja keskellä

pimeyttä ja jäätävää kylmyyttä eivätkä silti menetä

elämänuskoaan.

Paperin valitus, runon valitus elämälle, miksi täällä on

niin paljon ahdistusta, tuskaa, vähän iloa?

Totuuden heikkoina hetkinä myönnän olen kuka

tahansa nimetön, nimetön suuruus, eri vapauksia ei

ole kenelläkään. Tosiasioista piittaamatta silti uskon

sitkeästi, olen ainutlaatuinen erikoistapaus,

kuolematon.

Maailma ja elämä on sitä mitä on, vääryydet

korvataan aina uusilla vääryyksillä, rakkaudet

korvataan aina uusilla rakkauksilla, harhat korvataan

aina uusilla harhoilla, oli elämä sitä tai tätä, aurinko

joka aamu nousee ja ajallaan laskee.

Salatusta elämänantajasta ei voi puhua paljastamatta

typeryyttään ja tietämättömyyttään. Mutta ei hänestä

voi vaietakaan.

Tunnen nahoissani, outo joku houkuttelee minua

ansaan.

Elämä on loppujen lopuksi vain kulissi ja uninäytelmä

taustalla on jotain muuta.

Kun ruumiintalomme ränsistyy, kurkihirret alkavat

putoilla niskaamme, henki poistuu hiljaa vähin äänin.

Edessä autiotalon purku.

Vilkaisen taivasta, se punottaa. Ymmärrän että jotain

on tekeillä täällä jumalan selän takana.

Mä en ole ajan kanssa sovussa, mä en tykkää, että

aika aina sekaantuu mun juttuihin ja sotkee kaiken.

Minulla on otsalamppu pimeyttä vastaan, en pelkää

muuta kuin patterin loppumista kesken kaiken.

Avasin oven autiotaloon, kärpänen surisi ikkunalla

elossa. Ilahduin, täällähän sykkii yhä elämää.

Seinäliinasta erottui kauniisti ommeltu teksti: -

Jumala on rakkaus.

Tässä uskossa jokainen on tietävinään mitä Jumala

tahtoo, mikä meitä rajan takana odottaa.

On ahdistavaa valita vain yksi nainen ja samalla

hylätä monta muuta. On ahdistavaa valita vain yksi

paikka missä asua ja samalla hylätä tuhat kaunista

muuta seutua maan päällä. On ahdistavaa valita aina

kerrallaan vain yksi tie mitä kulkea, tuhat hylätä.

Minä raakuin kuin varis, eikä mikään muuttunut sen

paremmaksi eikä huonommaksi, yksi varis

maailmassa on yhtä kuin ei mitään.

Kuivaa poronlihaa repussa, vapaana, huolettomana,

onnellisena hiihdän umpihangessa minne tahdon.

Tuhoon tuomittu rakkauspiina vihdoin ohi, löysit

toisen, minä onnistuin livahtamaan pakoon sinun

raatelevista kynsistäsi.

Tuomioistuimen pöydällä avoinna Raamattu,

suojakilpenä, kun vääryyksiä korvataan uusilla

vääryyksillä,

Joka ei kuule syvällä sisällään tuulen kohinaa, hän ei

kuule eikä näe paljon muutakaan.

Olenko minä ruumiini sisäpuolella vai ulkopuolella?

Keskellä ei-mitään? Voi minun sydämeni ikävää, kun

sinä olet poissa.

Kaikki olemme osallisia lähellä ja kaukana

tapahtuviin ihmisyyden loukkauksiin, olemme osa

pahuuden voimia. Ymmärtämättä. Tietämättä.

Olemme matkalla Linnunradan kolkalla, tyhjän

päällä, tuntematonta kohtaloa kohti. Mitäpä siihen on

lisättävää? vauhti on päätä huimaava.

En luota tekojumalien lupauksiin ihanasta taivaasta

pilvien päällä, enkä uhkauksiin helvetistä. Uskon että

siellä rajan toisella puolen ovat toisenlaiset sempalot,

mitä ihmiskorva ei ole kuullut, silmä nähnyt, mitä

kuvitella voi. No, sittenpähän nähdään, aikanaan.

Jos minä pystyisin sanoilla houkuttelemaan sinut

lähemmäksi valoa, tekisin sen ilomielin. Jos minä

pystyisin raahaamaan sinut niskasta pimeydestä

lähemmäksi valoa, en epäröisi tehdä sitä. Niin paljon

rakastan sinua.

Filosofien pierut eivät osaa selittämättömän elämän

edessä enempää kuin muutkaan kuin taivastella,

jotakin outoa tässä maailmassa on, mutta mitä?

Tunturissa elämä suurta siksi kun se on niin pientä.

Ei sen kummempaa.

Elämällä on kilpailija, kuolema. Kuolemalla on

kilpailija, elämä. Minä heittopussina.

Liikumme väärin, syömme väärin, rakastamme

väärin, ajattelemme väärin, näemme väärin,

kuulemme väärin, uneksimme väärin, elämme väärin.

Voi hyvä jumala, koko elämäkö pelkkää

väärinkäsitystä?

Luin päivän kaksi, enkä tullut viisaammaksi, lähdin

sitten luonnon yliopistoon tunturille elämää

oppimaan.

Porot tietävät tunturissa paljon sellaista, mitä muut

eivät tiedä.

Sinun silmiesi kirkkaus ja valo ohikiitävässä hetkessä,

kesken lauseen vaikenin, hiljaisuus puhui.

Maailmako muuttunut, höpsistä. Eikö ne ajatukset

pyöri samaa rataa seksin ympärillä kuin tuhat vuotta

sitten?

Minä rakastan kuolevaista ruumistani yli kaiken,

hengen kotia. Ilman ruumistani minä en tietäisi tästä

maailmasta mitään.

On tullut aika hankkiutua eroon oikeasta ja väärästä,

tekojumalista, tyhjin käsin astelen huomisen polulle,

mieli täynnä luottamusta, elämä kantaa.

Sanojeni takana ei ketään, tunnen. No, kuka äsken

minun suullani puhui?

Onko muuta todellista kuin tämä ohitse kiitävä hetki?

Uni ja pimeys takana ja edessä.

Hän ei sanonut mitään, minäkin ymmärsin pysyä

hiljaa. Kuulimme molemmat sydäntemme

taukoamattoman jyskeen, tuulen kohinan mielen

syvyydessä, jotakin selittämätöntä oli tekeillä

ohikiitävässä hetkessä.

Minun kohtalona oli syntyä planeetalle, kuolemaan

tuomittujen leirille.

Lehtien pääkirjoitukset ympäripyöreitä latteuksia,

eivät sano mitään todellista. Tutkimuksen mukaan

pääkirjoituksia lukee päivittäin kymmenen prosenttia

idiootteja.

Ihmiskunnalla edessä luontoa kunnioittavien uusien

raamattujen ja koraanien kirjoittaminen. Aikansa

eläneiden, vanhentuneiden uskontojen päivittäminen.

Todellisuus ja mielikuvat sekoittuvat yhdeksi

vellipuuroksi, ruumis ja henki, jumala ja piru.

Suhtaudun pieneen ihmiseen niin kuin se olisi suuri,

suhtaudun suureksi tekeytyvään niin kuin se olisi

pieni ihminen: Pieni ja suuri, suuri ja pieni, kaikki

saman elämänantajan rakkaita lapsia.

Minä pelkään sellaista uskoa, joka tietää tarkkaan

mitä Jumala ajattelee ja tahtoo.

Onnelliset löytävät oman tunturinsa ja palaavat kuin

laulujoutsenet uudestaan ja uudestaan kevätauringossa

omaan pesäänsä.

Puhelet itselle tai muille, tulet joka tapauksessa väärin

ymmärretyksi.

Kaikki he ovat täällä murhaajat, terroristit,

hännystelijät, vallan nuolijat, valehtelijat, panettelijat,

varastelijat, lasten hakkaajat läsnä tässä maassa,

kotikaupungin kaduilla. Minussa ja sinussa.

Ei kannibalismi ole kadonnut mihinkään, kurkistakaa

kirkon alttarille.

Täällä asuu hulluus, pimeys, lumen valo, sokea

rakkaus, jumalien ja pirujen kissahiirileikki, ikuinen

ikävä.

Olisiko maailmassa pahakin aukko ilman minua?

Yksikin kaksijalkainen tuholainen on liikaa. Kuinka

monta eläintä olisi jäänyt syömättä, kukkaa

taittamatta, puuta kaatamatta, öljylitraa, roskatynnyriä

polttamatta?

Unelmat liukuvat kuin pilvet taivaankannen yli kotia

päin.

Lainavalolla se kuukin valaisee maailmaa. Ei täällä

kukaan selviä oman valon varassa.

Pääni täyttyy surusta, kun ajattelen kaikkien sotien

huijauksia ja tekemiä rikoksia kodin, uskonnon ja

isänmaan varjolla ja nimessä, ihmisen julmuuksia.

Hän neuvoi: Mitä vähemmän sanot, sitä enemmän

sillä on painoarvoa. Entäpä jos en sano mitään,

huomaako sitä kukaan? Onko minua silloin

olemassakaan?

Varjosieluni vahtaa minua nurkan takaa, mitä se

tahtoo? Olenko elänyt pahastikin väärin?

Tunturin lumen alta kuulin kuiskauksen: älkää

häiritkö, täällä ei ole muita kuin maahisia, kuolleita

porojen aaveita. Minä pysyttelin hiljaa, kuuntelin

tuulen kohinaa.

Uskoon tullessani minun ei tarvinnut uskoa

mihinkään omaan, toiset olivat onnellisia minun

puolestani.

Jos vallanvartijat puhuvat kuin yhdestä suusta, on aika

huolestua, jotakin pahaa on tekeillä.

Tulin tänne tunturin kätköihin rauhassa ajattelemaan,

miettimään. Mutta eipä aikaakaan, kauhukseni

huomasin, minulla ei ollut mitään ajateltavaa,

mietittävää. Hämmentynyt mieli. Päässäni kohisi vain

tyhjä tuuli.

Ylimaalliset parantavat sanat tunturin kiven takana,

mutta minkä kiven takana? Siinä pulma.

Ajattelin lentää tuntureilta Eurooppaan, keskelle isoon

maailmaan, mutta huomasin, minähän olen jo täällä

keskellä maailmankaikkeutta, lähellä taivasta.

Olemme kukin omaa polkuamme matkalla takaisin

kotiin, odotamme hetkeä ovatko äiti ja isä vastassa vai

onko ketään?

Minua pelottaa oman itseni liika läheisyys, liika

etäisyys.

Minulle paljastui karvas totuus, ei minua kukaan

lähettänytkään matkalle tänne. Sattuman kauppaa,

satuin vain osumaan tälle planeetalle vahingossa isän

ja äidin lemmiskelyn tuloksena.

Elämän ja kuoleman kanssa yhdessä häkissä,

käsiraudoissa, kiinni tyhjässä.

Asunko minä tässä ruumiissani? Vai onko minuun

pesiytynyt vieras paha henki? Minua hirvittää.

Maailmaan tullaan pää edellä, mutta maailmasta ei ole

pois pääsyä kuin jalat edellä.

Täällä saa puhua vapaasti, mitä sattuu, mutta kukaan

ei kuuntele.

Kuolleet eivät voi turvautua muihin kuin elävien

muisteluksiin elämästään maan päällä.

Minä hakkaan kepillä päälle karkaavia ajatuksia,

jättäkää minut rauhaan. Minulla on tarpeeksi vaikeaa

jo muutenkin.

Jos miettii alituisesti menneitä ja tulevia päiviä, tämä

päivä livahtaa ohi elämättä.

Porot ilmestyivät kuin tyhjästä tunturipolulla vastaani,

niillä näytti olevan minulle asiaa, mutta en

ymmärtänyt niiden puhetta. Näinkö vieraantunut olen

luonnosta?

Kun olen poissa, aurinko nousee niin kuin ennenkin,

pilvet tulevat ja menevät, maailma pyörii ilman

minua.

Pimeys kurkulla, valoa odotan pelastajaksi.

Kirjan näkymätön lukijakunta määrittelee kunakin

aikakautena kirjallisuuden arvon.

Aamulla herätessäni tein aivoilleni selväksi, tänään en

ajattele mitään, paranna maailmaa, pidän

vapaapäivän. Vedin peitettä korviini, nukuin. Välillä

keittelin sentään väkevät kahvit, kävin jääkaapilla.

Olenkohan minä vahingossa kulkenut itseni ohi?

Kuka minulle paljastaisi totuuden?

Piisin tervastuli, kynttilän liekki pöydällä. Väkevät

aseet kaamoksen pimeyttä ja kylmyyttä vastaan, lujat

hermot, mielenrauha, rakastava syli.

Lujatahtoinen tunturi ei anna periksi kaikenmaailman

höyrypäille, tarvittaessa panee vihollisen

pakastimeen.

Kun mikään ei enää tuntunut miltään, hyppäsin

jääavantoon pää edellä, niin kyllä tuntui.

Miten paljon maailmassa voi olla niin paljon pahaa,

jos todella kaikkivoiva rakkauden Jumala on oikeasti

olemassa?

En väsy katsomasta puita, oravanpoikasia oksalla,

lintujen sirkuttelun ääniä, käen kukuntaa kevätillassa,

katiskassa isoja ahvenia, sauna valmis.

Kosketin otsaani, se oli kuuma, taasko ne ajatukset

ovat vaarassa kiehua yli?

Olen huutoni huutanut, itkuni itkenyt, rakkauteni

tuhlannut, parhaimmat päiväni elänyt, pankkilainat

maksanut viimeistä euroa myöten, sieluni vakuuttanut

taivaalle. Nyt tässä vain köllöttelen, odotan viimeistä

muuttoa.

Ikävä tunkee silmistä ja korvista sisään lupaa

kysymättä, odotin aivan toisenlaisia vieraita, ystävien

iltaa.

Selviytyäkseen on viisasta olla hyvissä väleissä oman

ruumiinsa kanssa.

Älä salli kenenkään määritellä itseäsi. Älä edes itse

itseäsi. Olet mikä olet, määrittelemätön elämän ihme

kaikkeuden sylissä.

Olen vereslihalla. Olen paksunahkainen. Olen

herkkänahkainen. Enköhän minä selviä ehjin nahoin

sääskilauman läpi.

Niin pieneen kukkaan kertynyt niin paljon kauneutta.

Siinä ilmiselvästi läsnä Hän itse.

Aina sama ihmettely syksystä, keväästä, kesästä

syksyyn. Ehkä huomenna kaikki selviää?

Elämäni kuuma harha tavoitella tavoittamatonta,

tavoitella maata jota ei ole, tavoitella taivasta jota ei

ole.

Minä kuljettelen sydäntäni häkistä häkkiin.

Elämäni kirjeiden varassa. Miten vähästä kaikki on

kiinni.

Täällä tuntureilla näyttäydyn sääskenä, riekkona,

porona, pilvenä, tuulena, sateena. Syleilen sinua, olen

poissaolevana läsnä.

Elämä aina jossakin toisaalla, toisella tunturilla, ikävä

ja kaipaus kourii sydäntäni, istun kivellä odottamassa

sinun ilmestymistäsi. Porot uskovat kanssani

ihmeisiin.

Itsenäisyyspäivänä muiden mukana sorrun puhumaan

roskaa vapaudesta.

Olen vastassa itseäni peilin takana. Kurkotan

kädelläni peilin taakse tervehtiäkseni itseäni kädestä

pitäen, mutta siellä ei ole ketään.

Täällä Euroopan reunalla, mutta maailman keskellä

kattelen joutekseni telkkaria. Kaikkialta yhtä lyhyt

matka hautaan.

Sanojen poroerotus alkamassa. Sanojen syöjiä

ministereistä lähtien paikalla.

Olen lakannut suremasta maailman hulluutta. Sinä

olet ainoa, jota vielä suren. Menetin sinut kun en

ymmärtänyt rakastaa silloin kun aika oli.

Pidä kiirettä elämäsi kanssa. Iloitse aina kun voit.

Kuolema ei odota sinua ikuisesti.

En kerjää rahojasi. En kerjää rakkauttasi. Mutta siitä

pidän kiinni, että olet ihminen.

Elävät ja kuolleet samassa hornankirnussa huitomassa

sokeasti päitä poikki, parantamassa hitlereiden ja

stalinien, tekojumalien avulla maailmaa.

Tunturissa hiihtämäni latu peittyi lumeen. Kesän

tultua kaksinkertaisesti kukaan tie tiennyt ladustani

mitään.

Halujen roihussa kutsun paikalle herra siittiön,

esittelen hänet neiti munasolulle. Sitten nukahdamme

onnellisina.

Joka tunturia tulisi ennättää käydä tervehtimässä. Joka

kiveä, joka kukkaa, joka poroa, joka sääskeä puhutella

vielä.

Minä ajattelen sinua ensimmäistä kertaa kuin outoa

ilmestystä.

Aikaa on vuosia, vuosia, vuosia. Äkkiä sitten ei ole

aikaa hyvästiä sanoa.

Kirkko tarvitsee myös rupusielut veronmaksajiksi

tilastojen täytteeksi.

Kuusi miljardia kaksijalkaista vaarallista petoa

irrallaan.

Tarvitsemme ruumiin ja maan jonka päällä kulkea,

uskoa kykyyn lentää.

Tunturipolulla voit kohdata jopa itsesi, kaikki

mahdollista täällä.

Täällä on lapioitava paljon lunta ennen kuin pääsee

mihinkään.

Luonnon kiertokulussa jokainen elämä pannaan

uusiksi.

Kun toukat nakertavat minua en tiedä olevani kuollut.

Eipä silti, mitä minä sillä tiedolla tekisinkään.

Viisi miljoonaa sääskiä ei voi olla väärässä: olet

herkkupala sinun ihosi tuoksua ei voi vastustaa

kuuma veresi huumaa minä imen sinut kuiviin.

Jonakin päivänä kirkko hukkuu omiin valheisiinsa.

Jokaisen lapsen perässä kuvottava aikuinen.

Älä ikinä antaudu yhden miehen naiseksi.

Juuri kun rakkaudessamme kaikki näytti kirkastuvan

se toinen sotki kaiken.

Koko luonto huutaa ettei elämä tähän lopu.

Sietämätön haku päällä tanssittaa pyörittää juoksettaa

kusettaa kapakasta kapakkaan yömyöhälle. Vasta

sängyssä oikeassa tai väärässä vähän helpottaa.

Istun tunturin laella suuren kiven päällä, suuri ilo

ympärilläni ajattelen sinua.

Näin porotokan nousevan taivaaseen. Televisio, radio

ja lehdet eivät tiedä mitä täällä tapahtuu. Selittämätön

hiljaisuus ympäröi minua.

Koira uskoi viimeiseen asti isäntäänsä, mutta sekään

ei pelastanut häntä.

Peilin edessä halaan ja hellin itseäni tanssitan

väsähtänyttä ruumistani: - Mikäs tässä sinähän elät

vielä innostan itseäni.

Ystävät, veljet haudatkaa ruumiini Egyptin pyramidia

korkeamman tunturin alle, koko maailma tietäköön

minä elin täällä.

Tunturin rinteessä katkaisen koipeni, se oli onnellinen

onnettomuus, tapasin sinut se oli onnellinen

onnettomuus tai en tiedä, en tiedä, en ole niin varma

enää.

Elämä on yhtä kitinää ja kätinää, rakkaus loppu,

hinnat nousevat eläminen kallistuu, hautaaminen

kallistuu, mikään ei kannata, ei elää eikä kuolla.

Revin kappaleiksi elämäni käsikirjoituksen, nyt elelen

päivän kerrallaan.

Rakkauden perässä nainen kiertää kapakasta

kapakkaan tanssii kuin enkeli eikä löydä sitä oikeaa,

niin elämä kuluu kenen kansaa sattuu.

Joukko pölkkypäitä kypäräpäitä marssii kadulla

paraatissa. Eivät ne ole humalassa, eivät sekopäitä, ne

osaavat tappaa selvin päin.

Poro on poro, tunturi on tunturi, me täällä eikä kukaan

tiedä enempää miksi.

Aina erehdyin väärälle tunturille, aina autiompaa aina

tyhjempää.

Hiljaisuus parkuu kuin päätä leikattaisiin aaveet

nauraa räkättävät haudan toisella puolen pelit soi.

Aurinko nousee ja laskee, kalu nousee ja laskee

maailma liika kansoittuu liika elämä tuhoaa elämän.

Pilkkimies järvellä taivaan kirkkaudessa ahvenia

onkii.

Luonto iloitsee kun pääsee meistä eroon.

Olimme silmänräpäyksen ajan taivaassa onnea

tulvillaan. Palasimme jälleen maan pinnalle kaluni

iloitsi saadessaan palvella elämää. Sinä hymyilit

hellästi raukeana kainalossani.

Täällä saa rauhassa olla olematta mitään olla kaikkea

maailman keskellä.

Mitäpä tässä suremaan olen se mikä olen

ruumishuoneen ovelle asti.

Suuren meren takana käynyt mies selittää: -

Semmoinen meininki siellä oli eivät tienneet Suomea

eikä Rovaniemeä olevan olemassakaan. Koko

Eurooppa niille oli pikku juttu.

Taas uudet silmäparit ihmettelevät tunturilla

tähtitaivasta niin kuin kymmenentuhatta vuotta sitten.

Tunturiladulla vastassa outoja hiihtäjiä eri

maailmoista.

Lihakeitto porisee tulella, maailman paras kaveri

loikoilee jalkapäässä aivan tavallinen sekarotuinen.

Ah` tätä onnea.

Oloksella ikävöin Kaunispäälle. Kaunispäällä ikävöin

Ylläkselle. Ylläksellä ikävöin Pyhätunturille. Pyhällä

ikävöin Pallakselle. Voi hyvä jumala eikö tämä

ikävöiminen koskaan lopu? Olen takaa-ajettu poro.

Minussa ja sinussa on vielä toivoa jos heräämme

huutaviksi kiviksi.

Kun ei voi enää uniinkaan luottaa mihin sitten?

Aikoihin on eletty.

On siinä meillä maailmanparantaja, kukaan ei ole

kuullut häneltä koskaan ainuttakaan omaa ajatusta.

Saata minua vielä tämän kesän yli rakkaudella.

Syksyllä tulkoon maailmanloppu.

Piu pau puu heiluu ja laulaa omilla juurillaan.

Etsin laatikon pohjalta kynttilänpätkän sytytän liekin

pimeää vastaan.

Joka aivastuksella uskon olevan jonkun tarkoituksen

tällainen minusta on tullut mystikko.

Joka hetki nyt tässä kiidämme tunturiratsuilla 108 000

kilometrin tuntinopeudella eteenpäin auringon reittiä.

Vieläkö joku väittää etteikö Euroopan reunalla oltaisi

vauhdissa mukana?

Aika väistynyt murheineen pääkuori ja luut vielä

kasassa horsmat ne kukkii kukkii vaan.

Kaikki alkoi silmäpelistä sängyn kautta syntyi pitkä

juttu niin tavallinen tarina kehdosta hautaan.

Kuilujen partaalla maailman hajotessa pidän

joulukuusesta kiinni kaksin käsin.

Elin, rakastin, kuolin saman tunturin juurella saman

tähtitaivaan alla eri maailmoissa yöhön katosimme.

Lappi on loppu, kirjoitti itseään terävänä pitävä

kirjailija suurena uutisena. Niin mistä loppu? kysyi

nuorimies katsoi rakastettunsa tunturivatsaa: - Sehän

on vasta alussa uusi elämä sillä lailla.

Kumartelen, kumartelen tyhjän takin edessä aivan

kuin siellä olisi ihminen.

Minua ei miellytä tämän puoleinen eikä

tuonpuoleinen, ikävöin kolmatta maailmaa.

En arvannut että tästä matkasta tuli niin vaikea.

Nainen hylkää itsensä miehen vuoksi.

Anteeksi antamattomuus sisälle kätketty pommi

räjähtää omiin käsiin.

Sanon sinulle totuuden, en tiedä enempää kuin

sinäkään siihen tyytyminen.

Parasta mitä sinussa on, on se jokin. Sen turvin

elämme päivän kerrallaan.

Humpuuki se on joka kannattaa sopulilaumat pitävät

siitä huolen.

Eniten kansakuntia on aina hallittu fraasien ja

katteettomien lupausten avulla.

Jokaisen uuden oven auki vetämistä säikähdän.

Jos ne saisivat ottaa kaiken mukaansa taivas olisi

romua täynnä helvetissä kaaos.

Tunturit sanovat kaiken vaikenemalla.

Minä elämän pelikentän laidalla huutosakissa maali

kuin maali samantekevää.

Voi näitä elämän ja kuoleman häpäisijöitä sodassa.

Älä suotta murehdi maailmanloppua 200 miljardin

tähden joukossa sitä ei huomaa kukaan, meidän

aurinkokunnan ja sääskien katoamista tuntureilla.

Tässä viesti sinulle 4000 vuoden takaa katso tarkkaan

tätä kiviveistä näin vähän meistä jää jäljelle.

Ei valoa kaipaa, jos ei huomaa pimeyttä. Ei viisautta

kaipaa, jos ei viisautta huomaa.

Siellä missä on paljon elämää, siellä on paljon

kuolemaa. Näin joka kesä tuntureilla sääskipaljouden

aikaan.

Varaudu siihen että ne nylkevät sinut elävältä ilman

omatunnon tuskia.

Ne katsovat sinun ohi, niin kuin sinua ei olisi

olemassakaan.

Saat sinä sitä peiliä vahata, eivät ne rypyt siitä

vähene.

Eipä tässä muu auta, kun ajatus potkii tyhjää lähdenpä

kaupasta ostamaan piimäpurkin.

Elämän antama lahja kilo aivoja, kilo muistoja, kilo

ajatuksia, kilo unelmia vielä tallessa ja ilona.

Joka ei silmiään usko, ei usko sanojakaan. En minä

sille mitään mahda. Tärkeintä kuitenkin on mitä on

sanojen takana.

Ovet avautuvat todelliselle hämmennykselle sanojen

loppuessa: Maailman takana on jotakin.

Tuossa on ovi, joka on ollut aina auki. Sille minä

en mahda mitään, jos et osaa lähteä. Mikä piru meitä

yhdessä pitää, sitä en käsitä. Onko se rakkautta vai

vihaa vai sekoitus molempia, toivotonta tietää.

Jokaisen on luotava itse oma maailmansa. Elämän

salaisuus asuu meissä, mutta siitä ei ota selvää

pirukaan. Se salaisuus on monen tunturin takana.

Maailmaa väännetään väenväkisin taas pois radaltaan.

Lehdet vaikenevat mitä on tekeillä sivujen täydeltä.

Mikä piru tätä maailmaa riivaa?

Joitakin yksinäisiä susia aina tarvitaan, joiden päälle

sylkeä. Muuten laumassa ulvominen ei tunnu miltään.

Synnytyslaitoksella he huutavat, kun heidän täytyy

syntyä. sairaalan toisella osastolla he huutavat, kun

heidän täytyy kuolla. Miksi tämä pelko ja kauhu tänne

tullessa ja lähtiessä? Ennakkoluuloako?

Pikkulintu lensi ikkunaan. Putosi kuolleena maahan.

Kolmikymppinen nainen purskahti itkuun. Oli

elokuun kolmastoista päivä, onnettomuuden päivä.

Tänne minä olen rakentanut oman taivaan ja helvetin.

Päältä päin se on ihan tavallisen omakotitalon

näköinen.

100

Kun aaveet hyökkäävät vasemmalta, väistän oikealle

puolen tietä. Kun aaveet hyökkäävät oikealta, väistän

vasemmalle puolen tietä. Valmistaudun tappelemaan

joka kukasta, puusta ja linnusta.

Liika elämä tuhoaa elämän. Aloitan maailman

parantamisen omalta osaltani napittamalla sepalukseni

kiinni.

Kun aatteet on jyrsitty loppuun, on ruvettava

selittämään unia.

Maailman uskonnoilla ja filosofioilla ei ole vastauksia

elämän peruskysymyksiin miksi olemme täällä eikä

todellista tietoa Jumalasta enempää kuin poroilla ja

kissoilla. Kaikki tietävät yhtä paljon tai vähän.

Kuljemme toistemme ohi. Puhumme toistemme ohi.

Katsomme toistemme ohi. Rakastamme toistemme

ohi.

Ei elämä yhtä eikä kahta miestä kaipaa. Eikä minua

kukaan sure ja kaipaa.

101

Turha tässä pelätä, kaikille käy yhtä hyvin tai

huonosti.

Sammakot, kissat, koirat, hyttyset, kukat, ihmiset

jumalanlapsia kaikki. Niin uskon ja sisälläni asuu

ylimaallinen rauha.

Täällä maan alla ei ole kiirettä minnekään. Ei tarvitse

pelätä elämää eikä kuolemaa. Täällä olen turvassa.

Vapaaherra.

Kun meillä on silmät, miksi tyytyisimme vain yhden

värin ihastelemiseen. Kun meillä on korvat, miksi

tyytyisimme vain yhden puolueen katteettomiin

lupauksiin ja valheisiin.

Jos tyydyt puolitotuuksiin, lue sanomalehtiä. Jos

tyydyt vielä vähempään, lue yhtä lehteä.

Sellaisessa maassa me eletään. Jos aiot pieraista,

siihenkin on haettava lupa.

102

Hiivi hiljaa sanojen taakse. Näet miten kauniidenkin

sanojen takapiha on törkyinen.

Ilman rakkautta ei täällä asu pirukaan arktisessa

pimentolassa. Sinun kainalossasi en pelkää, vaikka

miljoona kummitusta hiiviskelisi nurkissa..

Tunturikivet odottavat yhä siiville nousua, tuhat

vuotta on kuin yksi päivä. Kuinka hellyttäviä ne

ovatkaan jäkälähattu päässä. Lujia uskossa.

Minun on lopulta hyväksyttävä oma pimeyteni

ja valoni. Jokainen askel suunnalle jos toiselle johtaa

tuntemattomaan.

Rotta on tulevaisuuden eläin. Se pärjää missä

olosuhteissa tahansa.

Ihmeellistä, ihmeellistä että tuo taivaankansi ei

tipahda niskaan, vaikka täällä vietetään sellaista

elämää.

103

Minä katson sillä silmällä näitä maisemia niin kuin

olisin elänyt täällä aikaisemminkin.

Kukapa tietää kuinka monetta kertaa jo hiippailen

täällä. Mikäpä täällä on elellä, jos viinaa ja naisia

riittää.

Maapalloa parempaa ja kauniimpaa kotia tuskin

löytyy koko maailmankaikkeudesta? Iloitkaamme

siitä.

Tässä viikonlopussa on sitä jotakin. Harvinainen

onnentunne aaltoilee minun läpi, selittämätön ilo.

Säikähdän itseäni, olenkohan tulossa hulluksi kun

elämä alkaa maistua hunajalta?

Tässä seison ja katson itärajan yli: minua pelottaa.

Katson pohjoiseen: minua pelottaa. Katson länteen:

minua pelottaa. Katson etelään: minua pelottaa. Ei ole

paikkaa minne paeta kuolemanpilviä.

104

Olenko liian pelkuri taistelemaan vääryyttä vastaan?

missä sitä näenkin.

Raskasta olla vieras omien nahkojen sisällä, alituisesti

vieras ja sivullinen.

Ei täällä ole mitään pysyvää. Vainajakin menettää

hautapaikkansa, viimeisen leposijansa 25-vuodessa

seurakunnalle.

Olen aivan jotakin muuta kuin miksi luulet minua. Se

on sinun mielikuvasi. Älä kysele joutavia turhia.

Mikä on ihminen? Kokonainen linnunrata kasattu

potkupallon kokoisen pääkallon sisälle. Verisuonia

tuhansia kilometrejä kuin jokia. Suolia kuin

viemäriputkia, keuhkoa, maksaa, pernaa, haimaa

Pillun luolia, kalun sykettä syvissä uumenissa.

Rakastuneen sydämen jyskettä.

Mitä siitä lapsesta olisi voinut tulla jos olisin sen

tehnyt, nainen miettii. Suree. Olematonta.

105

Miehestäkin voi kehittyä ihminen, vaikka ihme

se on.

Naura vain minulle. Tässä minä olen maailman edessä

paljaana.

Vihdoinkin luulin olevani joulusta vapaa. Mutta mitä

vielä, joku hullu lähetti toiselta puolen maapalloa

minulle joulukortin.

Pilvien välistä tuikkii tähti. Muistan äkkiä sinut, tulen

hyvälle mielelle. Elämä opettaa olemaan kiitollinen

vähästä.

Perässä tulevat lapsemme heittävät hätäisesti multaa

päällemme. Heillä on vähintään yhtä kiire kuin meillä

oli eteenpäin.

Enemmistö ei koskaan ole mitään mieltä. He elävät

vain. Syövät, juovat, naivat, se riittää. Aina sentään

löytyy niitäkin, joille ei yksi nainen tai mies riitä. Se

saa aikaan säpinää. Sekoittaa kuvioita.

106

Alakuloisena tuijotan ikkunasta ulos. En näe muuta

kuin pimeää.

Elävät syövät toisiaan. Elämä tarvitsee ravinnokseen

elämää. Tappamisen lopettaminen on elämän

lopettamista. Humanismista puhuminen on hourailua.

En ikinä pääse ytimeen asti. Täällä on harvoja

vastaantulijoita. Kaikki on kuin unta. Sammumaton

ikävä ja kaipaus, odotan uutta maata ja taivasta.

Maailmasta ymmärtää silloin jotain kun ymmärtää,

ettei ymmärrä. Kun sanomalehtiä osaa lukea rivien

välistä ja mistä vaietaan.

Tunturien kätköissä piilee aivan tavallisten ihmisten

korvien välissä elämänviisautta, josta media ja

pintaliitäjät eivät tiedä mitään.

107

Rakkaus koputti ovellemme. Emme uskaltaneet avata

ovea, pelkurit.

Suurimmankin kaipauksen ja surun on kuoltava,

muuten kuolee sen kantaja.

Euroopan kommunismin ja kapitalismin aaveilla meni

tyhjän kummitteluksi koko touhu.

Mitä tänään pidetään valheena, huomenna sitä

pidetään totena. Mitä tänään pidetään totuutena,

paljastuu huomenna valheeksi.

Kaikki mitä sanotaan on puolivaletta ja puolitotta.

Tuskallista elää niin puolinaisessa maailmassa.

Puhtain paperein ei selviä hautausmaalle asti kukaan.

108

Jos jollekin olet rakkauskirjeen velkaa, niin omalle

sydämellesi. Että se jaksaa ilman palkkaa väsymättä

yötä päivää lämmittää ja pitää yllä ruumiintaloasi,

jossa henkesi asuu. Se on enemmän kuin uskollinen

ystäväsi.

Luulen että haudasta päin katsottuna tämä

elämänmeno näyttää vielä hullummalta. No,

sittenpähän se nähdään.

Laitan lehteen ilmoituksen: vaihdan vähän käytetyn

miehen kissaan. En jaksa enää.

Höpinää tuulesta, höpinää valosta, höpinää uskosta ja

toivosta, höpinää rakkaudesta, höpinää jumalasta ja

pirusta, höpinää haavan lehden värinästä, höpinää

rahan pelastavasta voimasta, höpinää sielun siiville

noususta, höpinää että elämä on ihanaa. Mitä minä

niistä, sinua minä ikävöin.

109

Isänmaan lahja nuorille miehille: annetaan tehokas

koulutus hyviksi tappajiksi. Tappamaan ja tulemaan

tapetuksi rohkeasti, kun tarve vaatii. Kun isänmaa

kutsuu.

Tämä on vapaa ja itsenäinen maa. Täällä saa itse

kukin ajatella mitä haluaa, kunhan pitää suunsa kiinni.

Minulla ei ole ketään, jota kaivata. En ole kohdannut

oikeasti ketään, en edes itseäni.

On tämä elämää, läskikerros ympärilläni vain kasvaa.

Mutta sielu näkee nälkää.

Maailman todellisuus on jotain aivan muuta, mitä

media tarjoilee.

Kuinka moni kiireessä mennä koheltamisessa

pysähtyy makustelemaan, miltä elämä todella tuntuu

ja maistuu.

110

Olemattomuus takana, olemattomuus edessä.

Olemattomuus tuijottaa minua suoraan silmiini.

Olet läsnä ja kuitenkin poissa. Tuuli kohisee puissa.

Voi, jospa näkisin sinut ohi aistien. Sydämeni ikävöi,

ikävöi.

Kummitteluinto tässä menee, kun ei ole enää kenelle

kummitella tässä autiokylässä, päivittelee aave.

Kun panen silmäni kiinni, näen sinut kaikkialla.

Olen alkanut puhua mieluummin metsän puille,

kiville, tuulelle, linnuille kuin ihmisille. Ei tarvitse

aina pettyä.

Joki tulvii, harakka keikuttaa pyrstöä rantakoivussa.

Viereisessä huoneessa palvellaan jumalaa. Pappi

hokee loitsua: - Herra armahda meitä, sinä joka

kuolemalla kuoleman voitit, armahda meitä. Olen

sivullinen yksin ikäväni kanssa.

111

Voi kun monta elämää on liukunut ohi elämättä, ilta

on tullut arvaamatta, yö varoittamatta.

Itken mutta mitä väliä sillä on. Älä sano sittenkään

totuutta, se on valhetta julmempi. Valheen kestän

paremmin.

Totuus on aina niiden puolella, joilla on valta. He

määrittelevät sanojen merkityksen. He laativat lait ja

päättävät ketkä ovat rikollisia.

Pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, jos hän itse

hylkää itsensä.

Nainen antoi ja mies sai. Mies antoi ja nainen sai.

Molemmat saivat ja antoivat ja olivat tyytyväisiä. Se

oli hyvää vaihtokauppaa.

Eli niin tai näin, aina se jää kuitenkin puolitiehen.

Vajaaksi. On opittava sietämään ristiriitoja,

puolinaista elämää.

112

Viemäreihin kurkkija tekee sen omalla vastuulla.

Ihmiset kuin rotat koloissa odottavat taivasta väärällä

ovella.

Tänään näin ensimmäiset paskakärpäset ikkunassa.

Ihanaa. Kesä ovella.

Kysymysten kysymyksiin ei vastaa kuin oma kaiku

pimeästä tunturin rotkosta.

Tyhjien peltitynnyrienkin kolistelu on tyhjää parempi.

Tämä on hölynpölyä, mutta silti veristä totta.

Mies luuli elämää joksikin muuksi. Siksi hän kiirehti

aina vain eteenpäin.

Kyllä minä taas jonkun ihmeen kautta selviän takaisin

elävien joukkoon.

113

Yksi ja toinen valittelee, että elämä on tylsää.

Tottahan se on, kun itse sen tylsäksi tekee ja tuntee.

Kokonaisten kansakuntien elämä lepää uskomusten ja

myyttien varassa. Luulojen varassa.

Mikään ei ole surullisempaa kuin henkinen pimeys.

En osaa muuta kuin huutaa on, on ja perään heti ei, ei.

Tuhat kertaa huutaa ei, ei ja perään on, on. Olen

kävelevä huutava ristiriita.

Naista on opetettava kuin koiraa. Mutta miten koiraa

on opetettava, siinä pulma.

Jos nainen on yläpuolella tai alapuolella miestä, siitä

ei hyvä seuraa.

On vain tämä hetki, sekin samassa ohi. Mikään ei ole

pysyvää katoavaisuuden maassa.

114

Meillä ei ole muuta asetta kuolemaa vastaan kuin oma

ruumiimme, minulla nämä siemenet ja sinulla

munasolusi. Kohtusi.

Silloin on elettävä kun elämä on. En minä

parempaakaan neuvoa tiedä.

Elämä on lyhyt, rakasta silloin kun voit nyt tänään.

Kesäillassa lapsia polskii järven rantakaislikossa. Voi

sitä kikatusta ja elämänriemua. Elämä kukkii.

Ovatko ne samat naamat siellä toisella puolellakin

rajaa vastassa? Voi ei.

Täällä vilisee hyviä ja pahoja henkiä. Enkeleitä, piruja

ja aaveita. Huijareita. Pidä silmäsi auki.

115

Todellisen elämänteatterin rinnalla kaupungin

teatterin esitykset ovat joutavia varjojen pulinaa ja

hömppää. Lällärikamaa.

Juhlinut mies makaa avopäin lumihangessa. Luonto

testaa eloonjäämisoppia. Miehelle käy heikosti.

Luonnon kanssa ei leikitä.

Naisen lämpö pitää monen miehen hengissä. Mistä

nainen saa ylimääräisen lämpönsä? Arvoitus.

Kukaan ei voi täällä välttyä toisen syömiseltä ja

tulemasta myös itse syödyksi. Onnittelen itseäni, että

olen pikkuruokainen kasvissyöjä.

Nuorten naisten porukka lähti kapakkaan iskemään

miehiä. Niin siinä kävi kuin kävi. Haaviin tarttui

tavallisia kännissä örisijöitä, joista ei suurista puheista

huolimatta ollut sängyssä mihinkään. Naisia itketti.

116

Mies kätkeytyi sohvalla sanomalehden taakse ja yritti

sulkea korvansa naisen pälpätykseltä. Mutta erehtyi.

Yhtä kypsää hillaa kohti täällä on tuhat raakaa hillaa.

Kukaan ei tiedä miksi.

Pysähdyn joen törmällä nuuskimaan auenneita

pihlajan silmukoita, tuoksuu väkevästi kesälle.

Palaan pitkältä matkalta sydämeni portille. Mitä on

tapahtunut kun vartiomiehiäni ei näy missään? Portit

repsottavat auki. Huuteluun vastaa vain tyhjä kaiku.

Hiivin yön pimeyteen itkemään. Osasin vielä itkeä,

siitäkö sydämeni ilahtui.

Minä huudan yli avaruuden sinulle, nyt olen täällä!

Kuulen sinun vastaushuutosi yli kuilujen, sydämeni

hypähtää riemusta ja ilosta.

117

Saat sinä asua minussa. Saat tulla ja mennä, vapaasti.

Emme omista toisiamme, emme itseämmekään.

Elämä vain kulkee meidän läpi.

En voi kätkeytyä minnekään. Jokainen paljastaa itse

itsensä. Olen Suuren Katseen näyttöpääte.

Täältä myyränkolosta tähyilen maailmanmenoa.

Hullujen touhulta näyttää.

Miten kauan minulla on varaa uskotella itselleni

tämän tästä vielä kirkastuvan? Vuodet loppuvat

kesken.

Aika aikaa kutakin Aika se tappaa pirutkin, jos se nyt

lohduttaa ketään. Ihmispirujen hulluuteen en totu.

118

Jos minä vielä tuntisin kivun kipuna, ilon ilona, vihan

vihana, surun suruna, intohimon intohimona,

rakkauden rakkautena, sinut sinuna niin olisin

enemmän kuin onnellinen.

Olet minulle totta ja unta, vettä ja lunta. Olet

liekehtivä näky, kukkiva niitty, poutapilvet ja taivaan

sini. Olet minulle nainen toisesta maailmasta.

Olen sääskien piinaama elämän pakolainen, iho

täynnä veripaukamia. Hermot riekaleina odotan

pelastusta.

Vaatii rohkeutta elää kuilujen reunalla katoavassa

hetkessä.

Eläköön kauan rakkaus ja sekasotku. Se on sitä

elämää. Ei täällä kukaan omista ketään, edes itseään.

Olemme vuokralaisia talossa, jossa häätö päällä.

119

Katsotaan nyt ihan piruuttaan mihin tämä maailma

menee.

Kyllä me selviämme siinä kuin muutkin, vaikka

kaikki menee päin seiniä. Lähdetään viikon lopuksi

kalalle. Sinä olet hyvä soutumies.

Eihän tässä näin pitänyt käydä? Sinä kuorsaat

vierelläni autuaallisen tietämättömänä, miten

hirvittävän yksinäinen olen.

Paiskin töitä kuin hullu. Halusin valloittaa koko

maailman itselleni. Liian myöhään huomasin, mitä

minä sillä teen. Ei sitä voi ottaa mukaan hautaan.

Miksi kaikki aina kuivuu ja nahistuu niin pieneksi

ja mitättömäksi?

Todelliselle totuudenpuhujalle ei löydy tässä maassa

ainuttakaan lehteä ja radion kanavaa.

120

Mustassa pörssissä se rakkaus vasta kuumaa tavaraa

on.

Tajuan että elämäni muuttamiseksi tarvitaan

maailmanloppu.

Puolessa tunnissa taas ajattelin kaiken läpi, mitä oli

ajateltavaa. Sitten vain nuokun sohvan nurkassa puoli

nukuksissa, pää tyhjänä.

Kuka sinusta välittää pätkääkään, jos et itsekään välitä

itsestäsi.?

Aina ihminen johonkin uskoo, vaikka siihen ettei

usko mihinkään.

Minä elän erilailla, mutta kukaan ei voi sanoa, elänkö

väärin?

Näimme silmänräpäyksen ajan ohi silmien ja aistien

toisemme.

121

Tuijotan suoraan sisälleni, jonnekin sydämeni ja

maksan suunnalle. Omaa pohjattomaan kuiluuni.

Parasta oppia porukan tavoille. Kaunis ja ruma käsi

kädessä. Oikea ja väärä käsi kädessä. Valo ja pimeä

käsi kädessä. Tosi ja uni käsi kädessä. Kukaan ei tiedä

lopullista varmaa, mistään.

Elää väkevästi on helpommin sanottu kuin tehty.

Saat sinä minua katsoa. Et näe muuta kuin portin

pielet.

Kyllä haudassa makaaminen aina kotiolot voittaa,

uskon.

Ei taide voi koskaan olla enempää kuin elämä. Joka

näin väittää puhuu roskaa. Taiteista suurin on elämä

itse.

Otanko elämän sittenkin liian vakavasti?

122

Minä ilmestyn sinulle tunturin laella kuun ja auringon

välissä villijoutsenena, ethän aja minua tieheni?

Minä kiepun ympärilläsi inisevänä hyttysenä, ethän

silti nitistä minua?

Minä ilmestyn äkkiarvaamatta eteesi huutavana

kivenä, ethän pelästy minua?

Minä juoksen sinua vastaasi valkoisena notkeana

porona, ethän pane minua lihaksi?

Minä ylistän sinulle kauneutta valkolehtisenä

lapinvuokkona, ethän tallaa minua?

123

Valo etenee melutta, mutta niin etenee pimeyskin.

Minun ihoni huutaa kaiken puutetta, sillä on

rakkauden nälkä, elämän nälkä, toisen ihmisen nälkä,

oman itsensä nälkä.

Joka ei ymmärrä kunnioittaa ja ylistää elämän lahjaa,

hänelle ei avaudu maailman kauneus ja ilo.

Itse kukin näkee ja kuulee vain sen, minkä ymmärtää.

124

USKON KUVIA LUMESSA

Tutkielma pohjoisen

ainoan oikean uskon vallasta

sydämissä

125

Porot alkoivat itkeä kun näkivät minkälaiseen

uskonsuohon olin vajonnut korviani myöten.

Tässä uskossa on etupuoli ja takapuoli, valoisa

puoli ja pimeä puoli. Se on kuin pohjoinen luonto.

Silloin kun on valoa sitä on mielettömästi. Silloin

kun on pimeää sitä on mielettömästi.

Ei tätä uskoa voi selittää. Jeesuksen nimessä ja

veressä kaikki synnit anteeksi –sanat ovat enemmän

kuin sanoja. Ne ovat parantavaa magiaa.

Tämä pohjoinen usko on minulle ikioma rakas

vihollinen niin kuin minä itse. Ilman tätä uskoa

kokisin elämän täällä paljon tyhjemmäksi.

Ennen täällä leipä loppuu kuin usko.

En minä tiedä, mikä tämä usko on. Silti olen ollut

uskossa koko elämäni.

126

Lähdetkö mukaan tunturille? Mutta jos olet jo

löytänyt varman totuuden ja oikean uskon, älä tule

mukaan. Meistä ei silloin ole toisillemme muuta kuin

riesaa ja harmia.

Tämä usko antaa minulle elämän voimaa, hullua

rohkeutta kohdata pimeässä pakkasessa vapisematta

vaikka pääpiru.

Jumalalla on naurussa pitelemistä, kun uskonvartija

selvittää minkälainen on oikea usko, mitä Jumala

tahtoo.

Ei tässä tarvitse ymmärtää mitään, usko riittää.

Saarnamies kertoo aina samat mielikuvat taivaasta

ja helvetistä. Niitä ei ole varaa muuttaa piiruakaan

mihinkään suuntaan uskoa menettämättä.

Tämän uskon osoittaminen hölynpölyksi on yhtä

toivotonta kuin typeryyden paljastaminen.

Pääasia olla oikeassa uskossa ja todistaa että kaikki

muut uskot maailmassa ovat väärässä.

127

Tämä usko ei vie ketään mihinkään. Se on kuin

paikalleen jähmettynyt tunturi sama eilen, tänään

ja iankaikkisesti.

Uskon lujuudella ja määrällä ei harha ja valhe

muutu oikeaksi ja todeksi.

Kaikki samassa veneessä. Kukaan ei tiedä elämän

peruskysymyksistä mitään lopullista varmaa. Joka

väittää tuntevansa totuuden, valehtelee.

Kun synnit on saatu anteeksi, ikkunat rävähtävät

auki taivasta myöten. Sydän puhkeaa ylitsevuotavaan

kiitokseen kuin Lapin raju kevättulva.

Tämä usko sokaisee näkemisen.

Seurat lumoavat minut kerta toisensa jälkeen

taivasuskolla, joka on aito ja tosi.

Minä poika se steppailen Jumalan valtakunnassa,

armosta elän.

128

En ymmärrä tätä uskoa enempää kuin sika

hopealusikasta. Silti uskon ja pidän uskoa

oikeana.

Tämän uskon lupaama ikuisuus pelottaa minua.

Omatunto on herkkä ja selkeä pikkuasioissa, mikä

on syntiä mikä väärin. Suurista maailman

vääryyksistä se ei sano mitään.

Ilman tätä uskoa en olisi olemassa, minut olisi

ehkäisty syntymästä. Olen perheen yhdeksäs

lapsi.

Yksi päivä tässä uskossa on kuin tuhat vuotta,

iänikuista seuroissa istumista, toisten vahtimista.

Pötypuhetta tai ei, ei sillä väliä, kunhan

saarnamiehellä on oikean uskon nuotti. Kun hän osaa

sopivin väliajoin toistaa vakuuttavasti fraasin: -

Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi.

129

Tämä on hirveä usko. Joka ei jaksa uskoa, sen lauma

tyrkkää armotta yli laidan helvetin tuleen.

Tämän oikean uskon jälkien peittelemiseen tarvitaan

Jumalan suoja, ettei se paljastu valheeksi.

Kuinka monen onkaan tämä usko ruhjonut

päättömäksi laumassa määkyjäksi.

Kuoleman edessäkään tämä usko ei horju eikä

vapise.

Kaiken mitä tiedän tästä uskosta, tiedän liian

myöhään. Se on ehtinyt ruhjoa minut rammaksi.

Kaikkialta helvetin keihäät piirittävät minua,

pakotietä ei ole.

Vaikka minulle tuhat kertaa julistetaan synnit

anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, rauhaan

ja iloon ja vapauteen asti, silti en tunne itseäni

vapaaksi.

130

Jos en muuta niin ainakin sen uskon, kyyneleeni.

Saarnamiehet ovat itkettäneet minua pian

neljäkymmentä vuotta.

Niin kauan kuin minunlaisiani syntisäkkejä on

täällä pohjoisessa, tätä uskoa tarvitaan.

Jos ei jollakin syntejä ole, tällä uskolla on keinot

saada uhri tunnustamaan olemattomia. Se on

tunturien Gestapo.

Samantekevää uskonko seitaan tai tähän oikeaan

uskoon, vaikutus sama, kalat järvistä vähenevät,

poroja kuolee joka talvi nälkään.

Vapaamielinen Jumala olisi tässä uskossa

kauhistus.

Jumalia syntyy ja kuolee. Tunturikivestä tehty oikea

jumala ei ikinä kuole.

131

Tämä uskon tie ei pääty koskaan. Ensin koko elämä

seuroissa kulkemista maan päällä, sitten taivaassa

jatkuu ikuisesti sama peli.

Se ei ole mikään saarnamies, joka ei saa puristetuksi

edes muutamaa kyyneltä kuulijoista irti.

Vihaan tätä uskoa, se on riistänyt minulta lapsuuteni,

nuoruuteni, koko elämäni.

Mitä muuta minun elämäni on kuin joka viikko

seuroissa istumista ja helvetin pelkäämistä.

Entä sitten? Jos ei tämä usko, niin sitten toiseen

uskoon tarrautuminen. Oletteko tavanneet ihmistä,

joka ei johonkin uskoisi?

Sitä minkä olen löytänyt tässä oikeassa uskossa, ei

Jumalakaan kykene ottamaan minulta pois.

132

Repikää vaikka sydän irti ruumiistani, tästä uskosta

en luovu. Penikasta asti olen kasvanut tähän.

Olen kulkenut uskosta uskoon, vain tässä uskossa

olen löytänyt sielulleni rauhan.

Atomipommeilla lastattua maailmaa ei tarvitse

pelätä, kun synnit on anteeksi Jeesuksen nimessä ja

veressä. Jos lentää ilmaan, niin taivaaseenpa

lentää.

Niin kuin ihmisen aivot on suuri salaisuus, niin

myös tämä usko.

Taivas todellisempi kuin maa, kaikki touhut täällä.

Meni syteen tai saveen, minä uskon. Se antaa

elämälle makua.

133

Joka tutustuu tähän uskoon lähemmin, ymmärtää

miksi niin monella sietämätön taivaan ikävä.

Kaiken minä kyllä muun kestän, mutta en tämän

uskon alituista takaa-ajoa.

En osaa muusta puhua kuin tästä uskosta. Älkää

kysykö miksi, en tiedä.

Viiltävä tuskan huutomme ei pelasta meitä uskon

mustasta aukosta.

Ei tämä usko ole oikeassa eikä väärässä. Se

tyydyttää vain jotain puolta sisimmästäni.

Joka aamu varoen koskettelen ihoani, vieläkö se

on uskomassa ja taivastiellä.

Niin yksinkertaista se on, oikea usko. Todeta vain

että tämä on ainoa oikea usko, muut väärässä.

Siinä kaikki.

134

Pirun pillerit ja kierukat, tällä menolla loppuvat

sielut näistä kylistä. Kenelle sitten saarnaamme

pelastusta – poroilleko?

Tässä uskossa paljastuu julkean alastomana

ihmisen typeryys, pimeys, harha.

Tämä usko kiertää sydämessäni yhä samaa uraa

kuin rikkimennyt levysoitin, korvia särkee.

Tämä usko on yhtä pitkä kuin leveäkin, rannaton,

pohjaton suo.

Jos tämä todella olisi omaperäinen ainutlaatuinen

usko, sydämeni ei lakkaisi sitä ylistämästä. Tämä

on vain hiukan ahtaampi ja suvaitsemattomampi

muista uskoista, siinä kaikki.

Sieltä täältä joitakin pätkiä raamatusta, sitten

sekaan mitä mieleen sattuu juolahtamaan.

- Onpa taas kuultu vaikuttava saarna, oikeata

väärentämätöntä Jumalan sanaa.

135

Monet ovat todella löytäneet autuuden tässä uskossa,

ja he ovat vilpittömiä rehellisiä ihmisiä. Joillekin

toisille tämä usko on pimeyden pesä, kauhistus,

ja he ovat vilpittömiä rehellisiä ihmisiä.

Tämä usko on kuin painajaisunta, pimeää jäätävää

kauhua. Herra, armahda minua heidän kynsistään.

Tänne kylien kätköihin tämä usko on pureutunut

kuin syöpä, se ei hellitä ennen kuin viimeinenkin

sielu on joutunut sen saaliiksi.

Tämä on niin pieni usko, että siinä on jotain suurta.

Mitä tämä usko olisi ilman vanhan ajan kunnon

Pirua ja Jumalaa, taivasta ja helvettiä.

Kun usko muuttuu omaksi pieneksi maailmakseen,

tapahtuu Jumalan ihme: Kaikki näyttää ihmeelliseltä

suurelta ainutlaatuiselta johdatukselta.

136

Maailman ihmisille tämä usko on tuntematon

suuruus.

Tässä uskossa ei ole mitään salattavaa. Silti se

pysyy salassa useimmille keskellä kirkasta

päivääkin.

Sielut ovat tässä kylässä vähissä, eivät menneet

taivaaseen, vaan Ruotsiin leivän perässä.

Kun puhuin tunturille elävästä Jumalasta, se piti

minua satujen kertojana.

Joka pyhän tienoo ne nuoret autolla kaahaavat

jollekin suunnalle seuroihin muka Jumalan sanaa

kuulemaan. Mutta kiimarallia se on, en siedä

valehtelua ja kaunistelua. Miksi peitellä, mitä pahaa

siinä Luojan luomassa kiimassa on? Ilman sitä

ei meitäkään olisi.

On syntiä kuvata tätä uskoa kauniimmaksi kuin

mitä se on.

137

Ei mitään uskoa ole järjellä kyetty selittämään, ei

tätä uskoa, ei kommunismia, ei fasismia.

Yksinkertaisinkaan ei tämän uskon tieltä eksy.

Siinä sen suuruus ja voima.

Kaksi saarnamiestä kuvailee taivaan ihanuutta ja

helvetin kauhuja tunnin pari. Sen päälle juodaan

pullakahvit, supatellaan kylän juorut läpi. Sitten

onkin edessä taas kotimatka.

Kuvitelmat ja Totuus ovat tässä uskossa yksi ja

sama asia.

Jos todella tajuat uskon salaisuuden, olet viisaampi

kuin tiedätkään.

Usko kuin usko, mitä muuta eroa niissä on kuin

toinen on ahtaampi toista. Neulansilmiä rivissä.

138

Virren veisuun ja rukouksen jälkeen toimikunnan

puheenjohtaja sanoo tarmokkaana: - Taivaallisen

leivän lisäksi kymmenet tuhannet suviseuravieraat

tarvitsevat tonneittain ruisleipää, kananmunia,

voita, jugurttia, jäätelöä, perunoita, maitoa, liha- ja

hernekeittoa, rusinasoppaa ja ennen kaikkea kahvia

ja pullaa. Myös iso vessa tarvitaan, siivoojia,

vartijoita, kolehdinkantajia, astianpesijöitä,

palvelevia marttoja.

En tunne millään tavalla itseäni epänormaaliksi

uskoessani samanaikaisesti hernerokkaan ja

pilviin.

Kaksi Jumalan suurta ihmettä ja hurmiota: Syntien

anteeksi saamisessa taivas avautuu, ihanassa

naimisessa taivas avautuu.

Joskus ajattelen, että ilman tätä uskoa ja naisen

lämpöä en olisi jaksanut elää täällä maan päällä.

Tämä usko on opettanut minut vihaamaan elämää.

Pahempaa ei voi enää tapahtua – helvetissäkään.

139

Siitä nautin kun seuroissa sana tunkeutuu syvälle

minuun, se panee lihan vapisemaan.

Ne ovat eri miehet jotka tätä uskoa levittävät, eri

miehet jotka sen jättämiä vaurioita korjaavat

mielisairaaloissa.

Lähellä pohjoisnapaa tuijottava ikioma ainoa Oikea

Usko on maailman, Pirun ja Jumalan kiusallinen

kummajainen.

Viis teologiasta, kunhan usko on oikea, sielut kuin

porot tokassa turvassa. Hajottajille olemme

vihaisia ja armottomia.

Tämän uskon pimeys on saanut minut ikävöimään

entistä enemmän valoa.

Usko on liian tärkeä asia antaa saarnamiesten

selitettäväksi.

Alkuaikoina se oli palava usko, nyt tuhkat jäljellä.

140

Ei tämä usko itsessään ole pimeä ja typerä,

sellaiseksi sen tekevät uskojat itse.

Pirulla on tuhat keinoa kiusata jumalanlapsia,

kesällä sääskillä.

Heikkohermoiset älköön tavoitelko tätä uskoa.

Avaa sylisi usko, päästä minut sisällesi lämpimään

kohtuusi turvaan.

Ei minulla ollut muuta valinnanvaraa kuin tämä

usko, uskokaa minua.

Tämä usko on opettanut sieluni lentämään, en

tiedä suurempaa autuutta kuin lentää pilvissä.

Markkinat ovat markkinoita, vain parhaimmat

sielunahkat kelpaavat taivaalle, omakohtaisella

uskolla kuivattu. Pirun pahasti repimistä

sielunahoista ei juuri kannata paljoa maksaa.

141

On sanottava asiat halki, rehellisesti, kiertelemättä,

että kaikki muut uskot ovat väärässä. Jos ne siitä

loukkaantuvat, minkä sille mahtaa. Maailma on

täynnä lälläriuskoa.

Antakaa kuolleiden uskojen itse haudata itsensä.

Sielu kainalossa juoksen pakoon tätä uskoa.

Kyllä täällä vanhustentalossa olisi muuten mukava

asua köllötellä, ellei olisi noita piruja. Ei met kyllä

ole niitä nähty, mutta saarnamiehet sanovat vilisevän

piruja täälläkin ja uskottava on.

Etkö huomaa, he ovat tehneet sinun herkästä

uskostasi pelinappulan.

Jokaisella on oikeus uskoa mitä ja miten haluaa,

mutta vain oikealla uskolla pääsee taivaaseen.

Siihen malliin on uskottava.

Niin kauan kuin samaan päähän mahtuu vaivatta

usko ja kypärä, on tässä maailmassa aihetta

pelkoon.

142

Kaikkihan tässä pyörivät maan mukana auringon

ympäri, vaikka toiset uskovat lentävänsä kohti

taivasta.

Siittiösolut lentävät kuin enkelit parvessa, jokainen

uskoo pääsevänsä perille.

Suuri seurateltta huohottaa, vikisee, voihkii uskon

hurmiossa. Ukkonen salamoi, taivas mikä sade.

Lakatkaa kyttäämästä ja kiusaamasta sieluani,

karjun pirulle ja uskonmiehille, haluan elää

rauhassa.

Mikä usko tämä on olevinaan? Lymyää kirkon

hameenhelman alla piilossa, ei uskalla erota omaksi

lahkoksi.

Tämä on yhtä pitkää kuin leveääkin uskoa, unen

houretta. Typeryydellä ei rajoja on pakko uskoa.

143

Jos et itse nouse kapinaan ahdasta uskoasi vastaan,

eivät sitä muutkaan tee. Tällä menolla löydät itsesi

mielisairaalasta.

Yksi päivä uskossa sinun sylissäsi, tiedän etten ole

elänyt turhaan.

Kun on saanut vatsansa täyteen poron

kuivalihakeittoa ja pullakahvit, kelpaa uskoa. Ja pikku

nokoset sen päälle tekee hyvää.

Rakastan tätä uskoa kuin naista, enkä osaa selittää

miksi.

Sydämeni kellarissa villikoirat raatelevat uskoni

jäniksiä niin että veri roiskuu.

Sitä alituista samojen kuvitelmien vatvomista. Eikö

ne saarnamiehet keksi mitään uutta sinne taivaaseen?

Kuvittelisivat sinne vaikka uuden leveän sohvan,

jossa olisi hyvä löhötä.

144

Tämä usko on tehnyt minut maailman tirkistelijäksi,

ihmisten tuomitsijaksi, jotka uskaltavat elää.

Uskon silmillä näen yhdellä vilkaisulla, että koko

maailma on suuri mätä muna ja synnin pesä.

Painuvat helvettiin.

En tiedä mitä ajattelisin tästä uskosta? Parempi

etten ajattele mitään, etten taas menetä yöunia.

Porotkin ymmärtävät tätä uskoa enemmän kuin

etelästä tulleet kirkkouskovaiset. Heille elävä

usko on kummajainen.

Koko ajan he osoittelevat pohjatonta tunturirotkoa

ja uhkailevat: - Helvetin rotkoon putoat jos et tee

parannusta, ala uskoa. Vakuutan epätoivoisena,

koko ajan minä uskon mutta en teidän pillinne

mukaan.

Uskosta juopuneet sielut ravaavat joka seuroissa

virsiä hoilaamassa. Selviä päiviä he eivät kestä.

145

Jäätyneitä sieluja lojuu joka puolella uskon

lumessa kuin poronruhoja teurastusaidalla.

Ei täällä pienellä uskolla pärjää, se hukkuu kuin

pieru lumeen.

Uskon että olen pelastettu, mutta kuitenkin

hukassa.

Niin kuin valta niin usko turmelee sielun aina. Se

harhauttaa ihmisen uskomaan pelastukseen.

Uskossa piiri pieni pyörii, saarnamiehet hyörii

martat hyörii, kengän kannat sanovat, uskon

uskon kop kop. Maailma menköön menojaan.

Mitä muuta ihminen on kuin uskomusten ja

ennakkoluulojen kasa? Suolaa, suolaa, enemmän

suolaa uskon lihoille, etteivät mätäne. Muuten ne

eivät kelpaa taivaalle.

146

Kenen asialla nämä sielujen teurastajat ovat, sitä

ei tiedä itse Jumalakaan.

Yhdet ja samat naamat joka viikko seuratuvalla

vakuuttelemassa toisilleen, ettei taivasten

valtakuntaa löydy muualta. Huvinsa kullakin.

Minua riivaa alituinen epäily, olenko oikeassa

uskossa?

Oikea usko suviseuroissa on loputonta seura-alueen

kiertämistä isolta teltalta pikkuteltoille, hernekeiton,

lihakeiton, hedelmäkeiton syömistä, kahvin juontia,

tuttujen uskonveljien ja -sisarten etsiskelyä ja

tapaamista, juorujen läpikäymistä, lasten kitinää ja

kätinää, paskahuusissa juoksemista ja ihmettelyä:

- Voi mahoton ko paljon jumalanlapsia yhdellä

koolla!

Piru kehrää tyytyväisenä kuin kissa seuraturvassa,

kun häntä saarnoissa muistetaan. Ilman Pirua ei

seuroissa olisi mitään jännitystä ja hohtoa.

147

Ennemmin poro menee neulansilmän läpi kuin

omat erehdykset tunnustetaan tässä uskossa.

Mitä ihmettä sinä juokset pakoon tätä uskoa?

Tyhjää.

Kuin sammakko kurnutan onnellisena tässä

uskossa, tämä lätäkkö on pelastukseni.

Tämä usko auttaa pääsemään irti paskamaailmasta.

Mutta paskan löydät täältäkin, toisenlaisessa

käärössä tosin.

Ei hän muusta uskosta tiennyt, korven kasvatti.

Näin kun hänen nuori puhdas sielunsa seuroissa

raiskattiin. Hän huusi sydäntä särkevästi kuin

eläin.

Pysyn laumassa itsepintaisesti mukana. Jos eksyn,

en eksy yksin.

148

Oikea usko on loputonta seuroissa istumista

pakarat kipeänä, saarnamiehen puheisiin

väsymistä, torkkumista puoli unessa.

Oikea usko on suurien suviseurojen loputonta

odottamista kesästä kesään, jumalanlasten

yhteyden tuntoa, eron haikeutta, kyyneliä.

Oikea usko on Päivämiehen lukemista, alituista

taivaan ikävää.

Hiukan vaihtelua ja iloa tuo sentään uskonveljien

vahtiminen ja kyttääminen, erehtyvätkö ne

muhinoimaan naapurivaimojen kanssa.

Eksyvätkö syntiin. Pysyvätkö oikeassa uskossa.

Tuimailmeinen järjestysmies suviseuroissa huutaa

pitkätukkaiselle nahkatakille: - Ei täällä epäuskon

kyttiä suvaita jumalanlapsia houkuttelemassa

syntiin. Painu helvettiin siitä ja vähän äkkiä.

Unelmani on rakastaa kaikki nämä tunturit uskoon.

Olen löytänyt ihmeellisen elävän uskon, sydämeni

riemuitsee jo tällä puolen rajaa.

Itken ja laulan täyttä kurkkua siioninlauluja kilpaa

tuulen kanssa tunturin laella. Sydämeni riemuitsee.

149

Herään yhtäkkiä pimeässä pirun, aaveen tai ihmisen

parkaisuun. Säikähtyneenä juoksen Äiti-Siionin

syliin turvaan.

Ei minulla ole muuta kuin tämä tyhjyys,

selittämätön luottamus ja usko siihen että

Vapahtajani tulee pian.

Mätäneviä uskonsanoja he itsepintaisesti raahaavat

tunturien yli väsymättä pelkäämättä aaveita. Usko

siirtää vaikka tuntureita?

Lars Levin perässä uskojat eivät ikinä opi mistään

mitään. Aina samassa uskonkehässä kuin porot

kuoleman erotuskirnussa armoa kerjäämässä.

Tunturit suuria Jumalan merkkejä oikeassa

suunnassa pysymiseksi.

Lumi leimahtanut tuleen, uskokaa ennen kuin on

myöhäistä niin pelastutte.

150

Uskon pommikoneet jyrisevät sydämeni taivaalla,

nyt on tosi kysymyksessä, on syttynyt sota

sielustani.

Ennen uskoon tuloani elelin onnellisen

tietämättömänä taivaan ja helvetin olemassaolosta.

Nyt alituinen pelko sieluni selviämisestä taivaaseen

perille.

Pitäkää oikea uskonne, mutta antakaa minun olla

rauhassa.

Kompastelen särkyneiden jumalankuvien yli

tunturin laelle lähemmäksi taivasta.

Uskon että en viihdy taivaassakaan, niin levoton

sielu olen. Se on minun kohtaloni.

Jos vain taivaastakin voi matkustaa tänne maan

päälle näihin suviseuroihin, niin takuulla tulen. Niin

ihanat seurat nämä ovat joka ainut kesä. Täällä

tapaan paljon tuttuja kalliisti uskomassa olevia

jumalanlapsia.

151

Vaieten istun seurapenkissä nuoruuden muistot

tuulessa, en jaksa enää ikävöidä minnekään. Odotan

saarnan loppumista, nautinnollista kahvihetkeä.

Olen täällä uskon unitunturilla turvassa, maailman

melskeen ulkopuolella äiti-maan sylissä.

Minä hoipertelen uskon varassa eteenpäin päivän

kerrallaan.

Omin silmin näen auringon kiertävän maata,

todistakoon tietoniekat mitä hyvänsä. Sydämeni

uskoo että vain tämä usko on ainoa oikea maanpäällä

ja taivaassa, todistakoot muut mitä hyvänsä.

En ajattele mihin tämä usko vie, kunhan vain saan

lapsenmielisenä uskoa ja istua tutussa seurapenkissä

joka viikko. Se riittää minulle.

En totisesti ymmärrä, miksi ihmisille ei näin valtavan

ihana usko ja autuus kelpaa? Ilmaiseksi.

152

Uskoni yön pimeä harha tuntureilla.

Taivaassa varmaan hyväkuntoisista porotokista

iloitsen eniten, hyvistä jäkälämaista.

Joka puolella näen Sinun jalanjälkiäsi. Minne olet

kätkeytynyt? Etkö voisi näyttäytyä niin olisi

helpompi uskoa.

Olen väsynyt tässä uskossa alituiseen oikeassa

olemiseen.

Pian minun känttyräinen sieluni on taivaan ristinä.

Toiset pelaavat poliittista peliä, toiset rahapeliä,

toiset uskonpeliä, kukin harrastuksensa mukaan.

Jotkut kaikkia pelejä yhtä aikaa piru apurina.

Vapaa avoin usko paljastuu ennen pitkää aina

ahtaaksi vankilaksi, niin kuin avioliitto. Kukaan ei

osaa selittää, miksi näin käy aina?

153

Rakastan tätä uskoa samalla intohimolla kuin

suloista nuorta naista.

Pilvenreunalta minä huiskautan viimeiset jäähyväiset

paskamaailmalle, nyt lennän lujaa linnunrataa ja

taivaankotia kohti.

Monta kertaa on synnyttävä ja kuoltava päästäkseen

lopulta valoon.

Pahinta jos joku heistä huomaisi tyhjän uskoni.

Jumalaa minun ei tarvitse pelätä, hän ymmärtää ja

antaa anteeksi.

Salakavala usko on muokannut minut valheelliseksi

pikkusieluksi, ainoa pelastus Jumalan armo.

Huudan kaikkiin ilmansuuntiin sydän riemua täynnä:

- Tämän ihanampaa uskoa ette löydä maanpäältä

ettekä taivaasta.

154

On rikos vaieta, jos näkee omin silmin uskonvarjolla

ruhjottavan nuoria kyvyttömäksi nauttimaan seksistä.

Hiestä yltä päältä märkänä juoksin pitkin tuntureita

pakoon uskon mustia miehiä henkeni edestä.

Luojalle kiitos että heräsin painajaisunesta.

Vilpitön avoin kaunis usko syntyy, kun toinen

ihminen tarttuu toisen käteen ilman ainuttakaan

ehtoa. Tällainen usko on Jumalan erityisessä

suojeluksessa.

Värjätyt hiukset ovat syntiä, maalatut huulet ja

kynnet ovat syntiä. Pönäkkä isomahainen

saarnamies tietää tarkkaan, ettei siitä Jumala

tykkää.

Jumala on saanut harmaita hiuksia tämän oikean

uskon takia. Yrittävät kaikin keinoin estää muihin

uskonsuuntiin kuuluvia jumalanlapsia pääsemästä

taivaan valtakuntaan. Yhä suurempi aika Jumalalla

kuluu tiesulkujen purkamisessa, kärsivällisyys

alkaa loppua.

155

Jos et koskaan ole uskossa hullu, niin saat olla

varma, ettet koskaan ole ymmärtänyt avarasta

vapaasta uskosta yhtään mitään.

Tästä uskosta löydät pohjoisen ihmisen sielun

pohjattoman ikävän ja kaipauksen.

Mielen myrkyttäminen ahtaalla uskolla on yhtä

rikollista kuin luonnon raiskaaminen ja

hävittäminen.

Vain hölmö uskoo yhden tien vievän perille. Tässä

uskossa näitä hölmöjä on kokonainen lauma. He

ovat Jumalan erityisessä suojeluksessa, etteivät

eksyisi ainoalta tieltä, joutuisi hukkaan.

En ole tullut tuputtamaan kenellekään uskoa enkä

kenenkään uskon sylkykupiksi. Uskon että Jumala

tykkää erilaisista uskoista niin kuin monen värisistä

kukista.

156

Monen uskon harharetken jälkeen vasta tiesin, että

tämä hullu usko sopi minulle kuin mittapuku.

Yhä uudelleen ihmettelen, mihin kaikkeen sydämeni

alistuukaan elämänpelon edessä.

Onko tässä uskossa ihmisen tappaminen sodassa

syntiä? Ei tietenkään, kun tottelee Esivaltaa.

Hitlerkin oli Jumalan asettama. Mutta television

katsominen on syntiä ja huulipunan käyttäminen,

selvä se.

Tämä usko on kuin tunturin rinteessä pulppuava

raikas lähde, mitä nyt pieni hienhaju seuroissa,

mitä siitä.

Meillä ei ole muuta asettaa tätä pimeyttä ja tyhjyyttä

vastaan kuin luja usko, että taivasten valtakunta on

aivan lähellä, meissä sisällä.

Kesäaamuna inisen tunturin laella maailman

kauneimman laulun Luojalle, että Hän on antanut

minulle sääskellekin elämän.

157

Paskat minä maailman tyhjänpäiväisestä menosta.

Minulle riittää tämä yksinkertainen usko, kuppi

pari hyvää kahvia aamuisin että pääsen päivän

alkuun, uskokaa minua.

Tämän järjenvastaisen uskon levittämisessä sitä

vasta järkeä ja oveluutta tarvitaankin.

Sielu ja ruumis samassa veneessä uskossa, ilo,

kauneus, valo avaavat sisimpäni portit auki taivasta

myöten. Sydän pakahtuen kiitän Luojaa.

Hyvä saarnamies saa suviseurapaikalla taapertajat

lihavat naisetkin näyttämään suloisilta enkeleiltä.

Vapisen pelosta, tänne on levinnyt huhu että oikea

usko on joutunut vääräuskoisten haltuun.

Tämä usko on yhtä pilvissä lentämistä. Mutta autoa

ja bensaa kuitenkin toistaiseksi tarvitaan seuroissa

kulkemiseen, kun tuota ruumista on raahattava

vielä mukana.

158

Tyhjä usko ulkopuolella ja sisäpuolella, alhaalla ja

ylhäällä. Tätäkö se on sielun talvi?

Jostakin syystä sieluni on takertunut tähän uskoon

kuin täi tervaan. Pelastusta ikävöin.

Avaa tunturi suusi, kerjään. Saarnaa minulle synnit

anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä rauhaan ja

iloon asti niin uskon. Nosta minut ylös pilviin.

Hyvä Jumala, poista nuo oikean uskon pilvet

taivaalta auringon tieltä, muuten palellun.

Kuoleman syy, hukkuminen uskon lumeen. Rauha

hänen muistolleen.

Niin se on, jos piruille antaa yhden tunturin, pian

niitä vilisee kaikilla tuntureilla kuin turisteja naamat

kurtussa. Uskolle ei pian löydy mistään rauhallista

kolkkaa.

159

Jos sydämessäsi on rauha, voit rauhassa vaeltaa

uskon inisevän sääskilauman läpi säikkymättä.

Pienistä pistoista ja ihonpuremista ei väliä.

Jonakin päivänä itsevarmaa uskoa odottaa ilkeä

shokki, kuolemanportilla sielu hukassa.

Tuntureilla voi sattua vaikka mitä, voit yhtäkkiä

joutua selittämättömän uskon saartamaksi.

Mitkään selitykset eivät auta ennen kuin teet

parannuksen. Muuten sinut ammutaan kuin

teurasporo käristyslihaksi.

Uskonsaarnat kuin kummitusjutut pelottavat

pimeässä. Kun aurinko paistaa, helvetinrotkot ja

aaveet tipoteissään.

Minä näin suuren tunturien joukon valkoisiin

pukeutuneina kurkottautumassa kohti taivasta

vaivaiskoivun oksia käsissään. Minun tuli sydämeni

ikävä seurata heitä.

160

Valkeat tunturit huutavat: - Herätkää näkemään

Jumalan luonnon kauneus, niin uskotte. Minä

katson ja uskon.

Kun tyhjää uskoo, tyhjää ikävöi, niin eipähän

tule jälkipuheita.

Kun itse kysyy, itse vastaa, itse uskoo, mitä on oikea

usko, voi vilpittömällä mielellä pääsyä yhteen ainoaan

johtopäätökseen – vain tämä on oikea usko.

Oikea usko paisui paisui kuin sammakko kuin

ilmapallo – halkesi.

Maanpäällinen elämä on sitten ohi. Olipahan se

paska reissu pyöriä oman napansa ympärillä, istua

kunnallisissa lautakunnissa ja kaiken maailman

yhdistyksissä. Laukata elämän parhaimmat vuodet

seuroissa ja uskoa sokeasti.

Täällä kaikki niin erilaista kuin etukäteen osasi

kuvitella.

161

Minun uskon taisteluni on kamppailua tyhjyyttä

vastaan.

Jos pysähdyt, kuulet pirujen naurun räkätyksen

takanasi, vaikka kuinka juokset seuroista seuroihin

ja anelet armoa.

Kääriydyn uskon lämpimiin porontaljoihin, nukun

makeasti ylösnousemukseen saakka. Näin minä

kylmästä elämästä selviän pelkällä säikähdyksellä.

Tajuan etten ole paskankaan arvoinen maailman

silmissä.

Tunturien kivien taakse piiloutuneita sieluja

matkalla taivaaseen. On edettävä varovasti

huomaamatta pirulaumojen ohi.

Näen sieluja murskautuvan kuin muurahaisia kaiken

maailman uskonanturien alle. Muut jatkavat

puuhiaan kuin ei mitään olisi tekeillä.

162

Lujauskoisimmat naiset vievät tavaransa

koskemattomana takaisin Suurelle Tekijälle. Mikä

häpeä.

Vaikka minun silmäni pullistuisivat päästä nättien

tyttöjen vuoksi, en anna lihanhimolle periksi,

lankea syntiin.

Tunturin kupeessa auringon paisteessa makaan

pehmeällä jäkälämatolla uskossa. Porotokkani

kivenheiton päässä. Kaikkialta sieluuni tulvii

kesäpäivän rauha ja kauneus. Ajattelen, olenko

päässyt jo perille – taivaaseen?

Parkaisen tuskasta, eikö tämä kivinen uskonpolkuni

viekään perille? Onko minua petetty?

Väärää uskoa ei ole olemassakaan. Uskokaa vain

lapsenmielisesti mitä mieleenne pälkähtää.

Tuomitkoon vain oikean uskon portinvartijat

tällaisen uskon alimpaan helvettiin.

163

Uteliaisuus uskonsisarien ja -veljien pikkupaheisiin

parasta lääkettä kyllästymiseen, saarnamiehen

pitkävetisiin puheisiin.

Tällä uskolla ei ole päätä eikä häntää, mutta millä

muullakaan olisi? Silti elettävä on.

Tässä uskossa on pimeää, mutta samalla aamuruskon

salattua kirkkautta.

Herääminen uskon rajallisuuden tajuamiseen on

järkyttänyt sieluani enemmän kuin mikään muu.

Jos ei koirani pääse taivaaseen, en minäkään sinne

halua, itkee pieni tyttö sydäntä särkevästi, kun

pyhäkoulunopettaja oli sanonut, etteivät koirat pääse

taivaaseen.

Roikun lauman mukana kuin mikäkin mustalammas.

164

Täällä unien tuntureilla minun on niin ikävä sinua

Lars Levi profeetta. Lapseni eksyneet eri suunnille

kuin hajonnut porotokka susien ahdistelemina.

Sydänkesän päivänä astelen jalanjälkiäsi Pajalan

kirkontörmällä kuin kuka tahansa turisti ihmettä

odottaen.

Mielikuvien ja ajatusten sekamelskassa rynkytän

aikaovea toivoen edes vilaukselta näkeväni sinut

elävänä profeettana, mutta turhaan.

Sinä et ilmesty kiven alta joen polulle silmät

säkenöiden julistamaan vapauttavaa sanaa. Pappilan

pirtissä asuu hiljaisuus, jotkut kulkijat selailevat

postillaasi, täyttävät tilan omalla ajallaan.

Joen polulla kesän kukat loistavat kauneuttaan

salattuina, vedet välkkyvät auringossa, poutapilvet

eivät verhoa sydämeni hullua ikävää.

Muistan sinun rohkeat lämpimät sanasi: - Rakkaus

on suurin suoja surua vastaan.

165

Olen kuullut sinun kadonneen uskon tuntureilla.

Olen menettänyt uskoni lopullisesti, tiedän. Silti en

lakkaa ikävöimästä ja kaipaamasta oikeaa uskoa.

Olen taas löytänyt yksinkertaisen lapsellisen uskon

hurmion ja hulluuden, kauan sitten kadottamani.

Voi, miten onnellisena jumalanlapsena pompin ja

hypin kuin keväällä laitumelle laskettu vasikka.

Ei minulla ole muuta kuin sinun muistosi rakkaudesta,

korkeat lumikinokset pimeissä rotkoissa, oikean

uskon ja auringon ikävä.

Tunnen eläimellistä onnea kuunnella uskon puheita

ilman sielua, ei huolta sen pelastumisesta jota ei ole.

Säälin ahdistettuja sieluja, mutta itsepähän ovat

osansa valinneet uskossa.

Tämän uskon tuhontie alkoi silloin, kun Jumala

marssi laumasta ulos tokaisten: - Kun olette niin

niin oikeassa uskossa etten sekaanne mahdu, niin

pyörikää sitten omassa mehussanne ja tukehtukaa

omaan paskaanne.

166

Ensimmäinen puolisko elämääni kului päästäkseni

sisälle uskoon, toinen kului pyrkiessäni vimmatusti

ulos.

Uskossa harmaantuneita päitä, kuihtuneita kukkia,

valokuvia vuosien takaisista seuroista, kylmästä

väriseviä itkeviä lapsia, haikeita muistoja,

täyttymättömiä unelmia tässä uskontokassa, katsoi

minne katsoi.

Nälän vaurioittamia lapsia ei täällä enää ole, mutta

uskon ruhjomia mieliä sen sijaan löytyy yhä edelleen

joka kylästä.

Ei täällä kukaan tiedä lopullista varmaa, mistään.

Minua väsyttää selittää jatkuvasti näin selvää asiaa.

Älä ihmeessä luota uskolla vääristettyyn omaan

tuntoosi. Tee miten parhaaksi näet vahingoittamatta

tieten tahtoen toisia.

167

Kun on juuri toinen saarnamies antanut kaikki synnit

anteeksi, niin toinen puhuja kumauttaa sieluni

roskatynnyrin ylösalaisin niin että hiki nousee pintaan

häpeästä. Ala siinä taas kerjäämään armoa.

Ensimmäisenä uskoon tulemisen päivänä rupsahtanut

vaimokin näytti kauniita taivaan enkeliltä. Nyt taas

kaikki harmaata arkipäivää.

Joka ikisissä seuroissa odotan jotain arvaamatonta,

mutta turhaan. Aina samat naamat, ei vilaustakaan

kauniista valkopukuisista enkeleistä, ei edes

pitkähäntäistä pirun jurrikkaa ajamassa takaa

uskonsisaria.

Minulla on hyvä vainu kuin koiralla. Haistan

erehtymättömästi jos joku on väärässä hengessä ja

uskossa.

Huonomuistisille tässä uskossa kaikki seurapuheet

ovat uutta ihmeellistä Jumalan sanaa.

168

Otin kuolleen sieluni kainaloon ja laahauduin

seuroihin. Läiskäytin sielun saarnamiehen eteen

lattialle kuin härskin sillin, huusin: - Jos saat

herätettyä sen henkiin, uskon ihmeeseen.

Ruumiit ja aaveet siellä tappelevat uskosta kuin

koirat luun päältä kuutamossa.

Pelkään että musta aukko on niellyt koko

uskonporukan, en näe kuin lumisia autioita kyliä,

vanhoja varisraakkuja siellä täällä.

En ole niitä miehiä joka arvailen, mitä on oikea

usko. Uskon mitä näen, siinä kaikki.

Olet väärässä uskossa, mielen rauhasi on väärää

rauhaa, laukoo itsevarmana uskonveli toiselle

ihmiselle tietämättä edes hänen nimeään. Pyhällä

typeryydellä ei ole rajoja, ajattelen.

Mitä muuta tämä on kuin avaimenreikä uskoa?

169

Reppu täynnä uskoa ja kuivaa poronlihaa hiihtelen

tunturien yli kohti kotia. En pelkää pakkasta, en

lumimyrskyä, en susia, en sitten mitään.

Rakastavien uskonsanojen tukemana minua

eksynyttä talutetaan takaisin kotiin, minä itkeä

hyrisen ilosta.

Anna heidän mahtailla uskolla, luulla olevansa

oikeassa. Näin he itse paljastavat oman typeryytensä

Niin kuin kirkossa unohtunut iänikuinen yksi ja

sama levy päälle, elämälle vieras.

Ihminen pystyy mihin vain, sokealla uskolla ja

tottelevaisilla käsillään ampumaan toisia hyvällä

omallatunnolla Jumalan nimeen.

Sissinä availen lukittuja sydämen häkkejä, päästelen

sieluja karkuun kuin vangittuja taivaan lintuja. Ei se

sen kummempaa ole, vapaustaistelu.

170

Uusi sielu tuli pantua taas alulle, Herralle kiitos,

ylistys ja kunnia. Niin mielelläni toimin vähäisenä

välikätenä.

Suviseuroissa uskonsisar kuoli sydänkohtaukseen.

Onko upeampaa lähtöä kuin suuren jumalanlasten

joukon keskeltä suoraan lentää taivaan kotiin.

Uskon ja uskon ja uskon enkä tule hullua

hurskaammaksi, sydämeni ikävä ei hellitä.

Saarnamiesten puheista ei koskaan jää mitään

mieleen, mutta ei se ole niin tärkeää. Pääasia että

on oikeassa uskossa.

Jos ei ole uskoa, ei ole mitään järkeä hiihdellä

täällä.

En minä herjaa ja pilkkaa itse uskoa, vaan siihen

kätkeytynyttä pimeyttä ja typeryyttä.

171

Saarna saarnan jälkeen sydämessäni vahvistuu

epäilys, ettei tämä ainakaan ole oikeaa uskoa. Voi,

hyvä Jumala, mistä sinut löytäisin?

Uskon jäljet pelottavat, kujilla silvottuja sieluja

rampoina hoippuroi.

Punastuin kun näin sinutkin istumassa seurapenkissä.

Olen vuosia salaa rakastanut puhdasta uskoasi ja sitä,

tiedäthän mitä tarkoitan? Hyvä että et ole kenelläkään

pojalle antanut, siitä Jumalalle olen kiitollinen. Uskon

että Jumala säästää sen minulle.

Miksi tämä usko alituisesti nakertaa sieluani kuin

rotta juustopalaa? Pian minusta ei ole mitään jäljellä.

Tämä usko on kuin pimeä loputon viemäriputki.

Parempi on uskon lähtö kuin päiden lähtö.

Uskon rautanaula päässäni en siedä paljon mitään,

raivostun vähästäkin synnistä.

172

Kirkkokuoro on synti

ompeleminen pyhäpäivänä on synti

tanssiminen on synti

korvarenkaat on synti

huulipuna on synti

pitkä parta on synti

pitkä tukka miehellä on synti

pitkät kynnet on synti

viinan juonti on synti

elokuvissa käynti on synti

teatteri on synti

haitari on synti

piirileikki on synti

urheileminen pyhäpäivänä on synti

minihameet on synti

alastomien naisten kuvien katseleminen on synti

lihanhimo on synti

itsetyydytys on synti

televisio on synti

viheltäminen on synti

uskottoman kanssa naimisiin meno on synti

tytön suuteleminen ennen vihkimistä on synti

avioliitossa ehkäisy on synti vaikka

naiselta menisi henki.

Ahdas mieli ja usko, suvaitsematon koti

ei ole synti.

173

Luulottelun ja valheen varaan rakennetulle uskolle

käy lopulta aina huonosti.

Lähi-idän heimojen vuosituhantiset uskonkäärmeet

ryömivät ilmielävinä pitkin tunturikyliä, levittävät

kauhua pimeässä pohjoisessa.

Minä uskon vaikka paljain käsin ja jaloin

lumikinoksessa pakkasessa. Mikään ei horjuta

minua pois tästä oikeasta uskosta.

Niin kauan kuin ihmiset eivät näe uskon pimeyttä,

tekopyhyyttä, vapaudesta puhuminen on roskaa.

Mitkään maailman metkut ja houkutukset ja

lupaukset eivät saa minua tulemaan ulos turvallisesta

uskonkolostani. Kaivaudun kuin myyrä yhä

syvemmälle pahaa maailmaa pakoon.

Uskominen on välttämätöntä, elämä ei.

174

Oli sielua tai ei, synnit anteeksi Jeesuksen nimessä

ja veressä rauhaan ja iloon asti. Ei tässä napeilla

pelata.

En näe tässä uskossa mitään erikoista, silti se

kiehtoo minua käsittämättömällä tavalla.

Aina kun haluan antaa sielulleni kunnon

läksytyksen, istun pari päivää seuroissa.

Oi, miksi hylkäsit minut elämästä sivuun tähän

uskoon? En valinnut itse tätä uskoa.

Kirjeenvaihto tunturin kanssa on avannut silmäni

näkemään maailman ihmeellisen kauneuden. Uskon

että Jumala on kauneus.

Hän on hellä hyvä uskovainen, ei vahingoita

kärpästäkään. Ihmisten tuomitseminen helvettiin käy

kuitenkin ilman tunnonvaivoja.

175

Uskon kieli käsittämättömän kaunista linnun laulua

kesäaamussa.

Ihmisten välinpitämättömyys on johtanut uskon

terroriin täällä. Uskon mielivallalle ei ole asetettu

sulkua, vaikka on nähty miten raa´asti ja

häikäilemättömästi se on käyttänyt henkistä ja

hengellistä väkivaltaa avuttomia suojattomia

sieluja kohtaan.

Varjostan sieluani ettei se karkaa harharetkille,

veljeile vääräuskoisten kanssa.

Tunturien kauneutta, valoa ja pimeyttä, seitauskoa

ja kristinuskoa sielussani sulassa sovussa.

He istuvat seuroissa ja veisaavat virsiä niin kauan,

kunnes maanpäällinen elämä on huomaamatta

valunut ohi.

Aina kun menen jumalanlasten seuroihin, sieluni

täyttyy ihmeellisellä ilon ja onnen tunteella.

176

Aavekylä kuun valossa, helvetin pakkanen. Joku

yksinäinen sielu verestävin silmin kylän raitilla

hoippuroi seuroista kohti kotia.

Enkelit kurkkivat pilvistä silmät pyöreinä,

ihmettelevät oikean uskovien touhuja. - Miksi he

ovat teloittaneet rehellisen vilpittömän Ilon?

Naurunalaiseksi tulemista he pelkäävät enemmän

kuin syntiä

Oli se toista ennen. Minne ovat kadonneet väkevät

tuliset uskon julistajat seuroista? Nyt täysi työ

pysyä saarnan aikana hereillä.

Nitrojen varassa elävä uskonveli hyvästeli veljiään

ja sisariaan, jos ei enää täällä, niin taivaassa sitten

tavataan.

Kun uskon mustat miehet koputtivat sydämeni

ovelle, sieluni ennätti livahtaa ikkunasta pakosalle.

Vetivät vesiperän, minä iloitsin sieluni puolesta.

177

Sydämeni kivussa pakkasessa pimeässä parkaisin

poroille: - Tämä on yhtä helvettiä, missä täällä

taivas, häh?

Joka päivä olet olemassa minulle. Ilman Sinun

rakkauttasi en kestäisi pimeän talven tuloa.

Jos tätä menoa jatkuu, pian pieraisukin on syntiä.

Voi hyvä Jumala, joka yö näen unta suurista

suviseuroista. Olen sekapäinen ikävästä ja

kaipauksesta. Suviseurat ovat kesäkuun lopussa,

ja nyt on vasta marraskuu. Välissä on joulu,

tammi, helmi, maalis, huhti, touko ja melkein

vielä kesäkuu, yli puolen vuoden talven jäätävä

kylmyys kuin ikuisuus.

Taivaassa ei tartte enää uskoa, ei alituisesti ikävöidä

kaivata sydän vereslihalla.

Tärkeämpää on kuunnella omaa sisimpäänsä

minuutin verran kuin viisi pitkää tyhjänpäiväistä

saarnaa.

178

Päämääränä juosta sivuille vilkuilematta maailman

läpi suorinta tietä taivaaseen.

Herään uskon unesta, näen maailman aivan toisena.

Voi noita sieluja lumessa värisemässä, jäätymässä.

Eikö heitä usko pelastakaan? Kaikki tämä on niin

kauheaa.

Minua vaivaa ajatus, jospa sittenkin he ovat oikeassa

uskossa? Tarjottavana ihmeellinen pelastussanoma.

Elämäni, rakkauteni, uskoni, kaikki tyhjää kun Sinä

olet poissa. Voi, jospa tietäisit siten sydämeni

kärsii.

Loputonta saivartelua oikeassa uskossa olemisesta,

ovatko he niin typeriä vai tekeytyvätkö siksi?

Arvoitus.

Repäisen sydämeni surussa uskonverhon auki, näen

ettei täälläkään nähdä sen enempää.

179

Olen tottunut tähän uskon kieleen kuin riekon

räkätykseen, tuntuu kotoisalta, kuuluu asiaan

täällä.

Kevät on tullut, luonto herää, usko siittää lisää

uskoa. Luoja kasvun antaa.

Jos saisin nuoruuteni takaisin, viisveisaisin

uskon mustista miehistä. Lukisin runoutta

enemmän, rakastelisin enemmän, iloitsisin

kauneudesta enemmän, uskoisin aurinkoon

pilviselläkin säällä.

Sinunkin sielusi he ovat onnistuneet pyydystämään

verkkoonsa. En ollut uskoa korviani, kun kuulin

siitä.

Niin kauan kuin tunturit pysyvät, niin kauan myös

tämä usko.

Uskon kuumeessa tähyilen tähtitaivaalle, hulluna

ikävästä huudan: - Voi, koska minä pääsen täältä

pimeästä pois?

180

Jäätyneitä uskonsanoja sataa kuin lunta, kesän

linnut lähteneet, talvi tulossa. Uskomisen suuntaa

en muuta piiruakaan, vaikka järki menisi.

Jos jotakin pelkään, pelkään mustia aukkoja

itsessäni, uskon ihmissusia.

Kuinka monet sielut ovat tuntureilla hävinneet

jäljettömiin, lähtemällä uhmapäisesti laumasta

omille teilleen.

Haluan olla uskossa ilman pienintäkään ehtoa,

sellaisena kuin olen, tuulen henkenä.

Onko maailmassa ollut vielä mitään muuta uskoa

kuin taikauskoa?

Koko elämäni minua on ajanut takaa uskomisen

kiihkeä ikävä. Olen kulkenut uskosta uskoon

löytämättä sielulleni lepoa ja rauhaa.

181

Yksi sama usko, kymmenen, sata näkijää, kokijaa,

ja selittäjää sydämet janoisina.

Voi hyvä Jumala, pelasta sieluni tästä uskon

paskasta, minä tukehdun.

Sydämeni läpi leimahtaa uskon kirkas salama,

maailmani tulvahtaa kukkia, rakkautta täyteen.

Kun ei ole mitään onkin kaikki, kun on jotain on

vain jotain.

Minne uskoon tulleilta kadonnut nauru, ilo? Miksi

elämänpiiri pienenee, aina? Miksi mieli tulee

ahtaaksi, suvaitsemattomaksi, aina? Vaikka taivaita

syleilevästä vapaudesta saarnataan.

Näen Sinut joka tunturilla milloin missäkin

hahmossa opastamassa minua.

Joillakin menee tässä uskossa taivaallisen hyvin,

joillakin helvetin huonosti.

182

Uskon valtakunta tuntureilla täynnä verta, hikeä

ja kyyneliä, taivas ikävää.

Kun sieluja pelastetaan taivaaseen, ruumiita tulee.

Minulla on taskussa pääsylippu taivaaseen.

Armosta.

Ilman Sinua en näitä uskonveljiäni ja –sisariani

sietäisi hetkeäkään, mokomaakin pikkusieluista

juorusakkia.

Seitsemän tunturia he olivat hiihtäneet ristiin

rastiin löytämästä Sinusta jälkeäkään.

Käsittämätöntä, vaikka Sinä olet kaikkialla.

Se vaatii pojat rohkeutta potkaista Intiassa päälle

paskantavaa pyhää lehmää, Suomessa pyhää

valeuskoa.

Minun tehtäväni ei ole halkoa hiuksia tässä uskossa,

haistella henkiä, kerron vain mitä näen ja kuulen.

183

Tänä lumoavana kesäaamuna tervehdin teitä

uskossa sisällä olevia, rajalla olevia, ulkona

olevia, sama aurinko paistaa kaikille.

Aivan ohuiden verhojen takana taivasten

valtakunta, toinen tapa elää ja rakastaa.

Mitä ihmettelemistä siinä on tyhjässä uskossa?

Tyhjän päällä se maapallokin kiertää aurinkoa.

Tervetuloa hautausmaalle niin kuin muutkin

odottamaan kiltisti ylösnousemusta. Täällä ei

kenelläkään etuoikeuksia oli väärässä tai oikeassa

uskossa.

Aika ei kulu, tylsä olo, mitä jos lähtisi seuroihin

istuskelemaan, näkeehän siellä edes toisia

syntisiä.

Sama voima juoksee poroissa, lentää linnuissa,

juottaa janoisen maan, lohduttaa minua uskossa.

184

Riisun ruumiini kuin turkin päältä, nousen siiville.

Näin tapahtuu kaikille, tulee uskottua sitä ja tätä,

päivät laukkaavat ohitse jälkeä jättämättä. Vain

yksi on varmaa, joka syntyy se myös kuolee.

Uskon että jotakin on, enempää en osaa sanoa.

Kiivetään yhdessä tunturille, siellä olemme

lähempänä taivasta.

Kun kuulen vanhusten laulavan siionin lauluja,

ajattelen pois muuttavia lintuparvia. Kun kuulen

nuorten laulavan siionin lauluja, ajattelen palaavia

lintuparvia.

Minä kompastelen keskellä kirkasta päivää uskon

jäätiköllä.

Uskolla täytettyä sydäntäni nyt kuljettelen seuroista

seuroihin ja laulan – synnit poissa, autuutta oi.

185

Joka ladulla päättömiä hiihtäjiä laumoittain uskossa,

näkijöitä vähän.

Saarnamiehen päähän ei pälkähtänyt tosiasia, että

paksu rasvakerros oli kertynyt uskonsisarien

kermaleivoksista. Holtitonta ylensyömistä hän ei

käsittänyt synniksi.

He näkivät minun lähtevän uskonlaumasta, luulivat

sieluni joutuvan helvettiin, surivat sitä. Ja minä

surin heitä.

Olemisen avara hiljaisuus sydämessäni,

taivaanrannalla iltaruskon pilviä, minun on niin

ikävä Sinua.

Ravistan tunturit hereille uskomaan ettei maailma

tähän lopu.

186

Näin taivaan aukeavan sepposen selälleen, moni

kyläläinen, naapurin Kaisa ja Mattikin levittivät

kätensä ja alkoivat kohota ylös taivaalle

ihmeellinen valaistunut onni kasvoilla, siionin

lauluja veisaten. Minun saappaani olivat

juuttuneet maan saveen enkä päässyt lentämään

matkaan, heräsin itkuuni.

Uuden vuoden yönä ilmoitti sydämeni tulleensa

uskoon, aloittavansa uuden elämän. Minä vain

hymähdin.

Sadekuuro huuhteli ison suviseurateltan kattoa,

sisällä laulettiin sydämet pakahtuen siionin lauluja,

ukkonen jyrähteli taivas salamoi. Pikkuteltassa

nuori nainen rukoili Herralta lasta, vastanaineita.

Kymmenen vuotta uskossa, syntien pois panemista,

sydämeni kipeyttä.

Kymmenen vuotta uskosta ulos rimpuilemista,

sydämeni kipeyttä. Tässä elämäni tarina.

187

Sydämeni kiiruhti juoksujalkaa puheilleni, riemuiten

kertoi tehneensä ihmeellisen löydön: - Saa uskoa

kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä,

rauhaan, iloon ja vapauteen asti. Minä purskahdin

onnellisena itkuun.

Harvat maailman ihmiset ovat kuulleet että

tämmöinenkin usko on olemassa – ainoa oikea

usko tunturien kätköissä. Sepä mielenkiintoista,

olisiko siitä kummallisesta uskosta matkailulle

hyötyä, pelastus?

Sydämeni taas pimeässä, sieluni karkuteillä missä

lie. Koeta siinä sitten uskoa, näyttää iloista

naamaa.

He naamioituvat tittelien, arvomerkkien, jumalien

taakse – vallan pedot. Ja kansaa kehotetaan

nöyrästi uskomaan.

Minun on pysyttävä tästä uskosta loitolla, elääkseni.

188

Uskon jahtimiehet ajavat sieluani takaa kuin jänistä

tuntureilla. Hyvä Jumala on onneksi tehnyt jos

minkinlaista kivenkoloa ja piilopaikkaa, jonne

kätkeydyn turvaan.

Hei äitijumala, olen räväyttänyt ikkunat auki

maailmaan etten tukehtuisi. Ethän ole vihainen?

En minä jaksa aina vahtia tätä uskon ja maailman

välistä rajaa kuin sotilas vartiossa.

Nämä uskon unelmat tekevät minut hulluksi,

taivas, taivas niin etäällä pilvien päällä. Koko ajan

elämä loittonee minusta, tämä on niin kauheaa.

Kun miehellä on pastorin titteli ja kikkeli, oikea

usko, onhan jotakin, mistä pitää kiinni.

Uskossa vain tämä hetki, rannaton tunturien

taivas, ikuisuus.

Maailmalta salassa rakastan tätä hullua uskoa.

189

Näen tuomitsevien sanojesi läpi. Olet hädissäsi

sieluni pelastumisesta, se liikuttaa minua.

Olen tuntureilla ei-kukaan, vähemmän uskoa

kuin sääskellä. Voi kun olen yksin, olen kaiken

ulkopuolella.

Olen tälle uskolle sieluja tuottava lapsentekokone,

lastenhoitaja, kokki, tiskaaja, siivooja, ompelija,

nenän niistäjä, rakkauskone, nöyrä kuuliainen

Herralleni, aamen.

Joka aamu herätessäni uskon tänään näkeväni

Sinut kadulla, työpaikalla, lounaalla,

supermarketissa, bussissa, kirjastossa, kirkossa,

sairaalassa, diskossa. Mutta turhaan uskon.

Kun minulla oli nälkä, te vain veisasitte virsiä.

Erityisesti rakastan uskovaisia huopatossuja, monet

seurat käyneitä saarnat kuulleita.

190

Puistelen nukkuvaa uskoani hereille, uhkailen

helvetin tulella, kuvailen enkelin kiellä taivaan

ihanuutta. Mutta se poika vaan nukkuu, kääntää

kylkeä vaikka koko maailma räjähtäisi ilmaan.

Tunturit lumimyrskyssä lukevat ilmestyskirjaa:

- Aika on lyhyt, tartu hetkestä kiinni. Ei ole

muuta herraa kuin Rakkaus.

Kun silmäni eivät enää nähneet hulmuavia

hiuksiasi, korvani kuulleet helisevää nauruasi,

nenäni tuntenut lumoavaa tuoksuasi, ihoni

tavoittanut lämmintä ihoasi, vasta silloin tajusin

rakastaneeni Sinua enemmän kuin ketään toista.

Nyt elän uskossa, tapaamme toisessa maailmassa

vielä.

Uskosta kiihtynyt ääni kysyy: - Oletko uskossa,

oletko pelastettu? Mistä pelastettu, kysyn?

Kiitos aurinko että olet uskossa, lämmität ja

valaiset näitä suviseuroja. Mutta siitä en oikein

tykkää, että paistat samalla lailla pahoillekin.

191

Kauhistun, näinkö tässä on käynyt, maailmaa

paenneet sielut juuttuneina näkymättömiin

uskonghettoihin veisaamaan virsiä.

Pahoittelen uskonmiehille heidän myöhästymistään,

olen ehtinyt myydä sieluni jo pois, maailmalle,

joutavan riesan.

Siinä vasta sitkeä nainen, miehen orjana, työn

orjana, uskon orjana ilo mielin.

Näen oikealla puolella uskoa, näen vasemmalla

puolella uskoa, näen yläpuolella uskoa, näen

alapuolella uskoa, vielä ne väittävät että maailmasta

on kadonnut usko.

En tiedä, pitäisikö minun uskoa vai ei, mennä

naimisiin vai ei, synnyttää lapsia vai ei? Näin

elämäni valuu pois miettimisessä.

Mitä te tiedätte uskon haisevista takapihoista?

Menkää kaatopaikalle niin näette, joka puolella

maailmaa ne ovat samanlaisia.

192

Kuulukoon tähän uskonlaumaan minkälaisia

pässejä tahansa, minä en jätä tätä uskoa.

Kuuntelen seuroissa saarnaa, mutta en kuule.

Katselen tuttuja jumalanlapsia, mutta en näe.

Ajattelen vain Sinua, rakkaani, miksi et ole

täällä? Voi, oletko joutunut pirun pauloihin?

Mitä on jäänyt sadoissa seuroissa istumisesta

sielulle käteen? Hämäriä muistoja viikonlopuista,

saarnamiesten äänen nuoteista. Sielulleni yhä

sietämätön elämän nälkä ja jano.

Kesken synnin tunnustusta joltakin pääsi pieru,

tulipa Pirulle kiire livahtaa pakoon, saarnamies

selittää tilanteen.

Tämä usko on minulle täyttä totta unessakin.

Anteeksi uskonporukka, orpo ja turvaton olen

täälläkin. Ei minulla ole paikkaa maan päällä

eikä taivaassa minne mennä.

193

Revin sieluni irti ruumiistani, lähetän sen

postipaketissa edeltä käsin taivaaseen. Itse jään

maan päälle vielä joksikin aikaa juhlimaan.

Onnellinen uskon hurmio paljastuu haihtuvaksi

kuplaksi, tiedän. Mutta mitä siitä, nyt paistaa

aurinko, taivas niin sininen, sininen.

Jostakin syystä tämän uskon käsittämätön hulluus

kiehtoo minua.

Ajattelen aurinkoa ja poutapilviä taivaalla, kun

hyräilen siionin lauluja. Ajattelen Sinua rakkaani,

kun hyräilen siionin lauluja.

Oikea usko pelkoineen rajaa ulkopuolelle elämän,

todellisen vapauden ja ilon.

Hölynpölyn saarnaajia, sokeita uskon ja maailman

selittäjiä riittää niin kuin rihkama kirjailijoitakin.

Avara usko tuntureilla ikuinen hullu haave.

194

Uskon kirkkaassa valossa järki on hulluutta.

Vasta kun poroille riittää jäkälää tuntureilla,

uskon taivaan valtakuntaan.

Usko ja tieto pakenevat kuin säikähtyneet porot

tuntureilla minua.

Jätä kaikki, tule tuntureille. Usko minua, täällä

lähempänä taivas.

Olenko minä syyllinen tämän uskon julmuuksiin

ja vääristymiin, valheisiin, jos en näe niitä?

Ilman uskoa raahaan päiviä iltaan, en jaksa enää

itkeä, en nauraa. Sinua en väsy ikävöimästä.

En jaksa enää, parkaisen. Lääkekaapissa tapletit

laulavat siionin lauluja, ainoa toivo teissä pienissä

unienkeleissä, ikuinen pelastus?

195

Muuta vaihtoehtoa ei ole kuin eteenpäin yli

tunturien, vaikka taivas on hävinnyt jäljettömiin.

Tunturi rakas, ota minut syliisi, näytä minulle

taivaan värit, lintujen elämän rohkeus ja ilo.

Uskon linnut eivät ole sydämessäni pesineet enää

vuosiin, maailman raiskaama myrkyttämä maani

itkee.

Tiirikoin vaivalla sydämeni lukitut ovet auki,

vastaani lehahti homehtuneiden löyhkäävien

saarnojen röykkiö. Ei tässä auta muu kuin lähteä

taas seuroihin kuulemaan tuoretta sananrieskaa.

Uskon ovi paukautettiin nenäni edestä kiinni, en

tiedä itkenkö vai nauran? Ensi töikseni vedän

kuitenkin keuhkoni ja sieluni täyteen raikasta

puhdasta ilmaa.

Ei minun sisuskalut ja sieluni kestä tätä uskon

meininkiä, yletöntä kahvinjuontia, verta roiskuvia

saarnoja. Päätäni särkee, oksennan vähän väliä,

olen liian heikkohermoinen tähän uskon laumaan.

196

Kylänraittia kulkiessa kuulen karjalauman

ammuvan, uskossa ikävöivän taivaan kotia, jossa

ei rehu lopu.

Omaa itseämme pidemmälle emme pääse, ja se

ei ole paljon.

Talviyönä etsin taivaalta oman tähteni, se vilkuttaa

lämpimästi, sisimpäni rauhoittuu. Alan hyräillä

siionin lauluja, kömmin peitteen alle, nukahdan

onnellisena.

Kylläpä te olette varmoja oikeasta uskostanne,

taivaaseen menemisestänne. Kuollessanne ette

tiedä sen enempää kuin kukaan meistä.

Pysähdyn sodissa kaatuneiden hautausmaalle,

sydäntäni vihloo nimien paljous, mikä kukoistavan

nuoruuden järjetön päätös, vallan, uskon

ennakkoluulojen vuoksi

Ruohonjuuri uskon voima, rajuus, hurmio yllättää

sydämeni, sukellan sekaan.

197

Ei seuroja seurojen vuoksi, ei uskonsanoja sanojen

vuoksi, ei taivasta ja helvettiä ihmisen vuoksi niin

kuin ei taidetta taiteen vuoksi. Kaipaan ja ikävöin

jotain muuta.

Onko tässä uskossa päätä ja häntää?

Voi rakas ystäväni, alituisella seuroissa istumisella

tuhoat oman sielusi niin kuin kapakassa istuja

maksansa.

Kun se parasta on ollut, se ei sen kummempaa ole

ollut tässä uskossa. Viikonvaihteet vuodesta toiseen

kuluneet seuroissa istumisessa, jäljellä vanha

raihnainen ruumiini, näkö ja kuulo mennyt, jalkoja

ja käsiä kolottaa.

Tämä oikea usko loukkaa minun uskonnollisia

tunteitani.

Aurinko paistaa täydeltä terältä, porottaa lämpimästi.

Suuren seurateltan edessä lapsia telmii

niittyleinikkien seassa, siionin laulut kantautuvat

metsänseuraan saakka. Joka kesä uusiutuva

ruohonjuuri usko juhlii.

198

Maanpäällisestä elämästä ja oikean uskon

kiusanhengistä kylläksensä saaneena lennän

taivaaseen pöristen kuin koppakuoriainen

kesäpäivänä.

Mitä enemmän he tyrkyttävät ainoaa oikeaa uskoa

ja taivasta, sitä vakuuttuneemmaksi tulen etten

sellaiseen taivaaseen ainakaan halua, kiitos ei.

Sohaisen epäuskon sanoilla mätästä: - Oletteko te

oikeita Jumalan muurahaisia? Vastaukseksi ne

kusevat silmilleni niin kuin oikeat muurahaiset.

Kirvelevin naamoin ryntään pakosalle ja huudan,

uskon vähemmälläkin.

Juoksen Äiti-Siionin perässä kuin poronvasa

emänsä perässä.

Tämä usko on minun viimeinen turvapaikka, kun

maailma hajoaa ympärillä.

199

Edellä hiihtänyt tuntematon oli tunturiladulla

sauvan kärjellä kirjoittanut lumeen viestin: - Älä

koskaan väsy uskomasta ihmisyyden valtakunnan

tulemiseen, rakkauteen.

Tuntemattomia uskojia kuin sotilaita taivaan ja

helvetin näkyjen puristuksessa, käsittämättömän

maailman pelinappuloita.

Kauemmaksi en voi enää tätä jeesustelu-uskoa

ja maailmaa paeta, jäämeri vastassa.

Tapahtui omituista, sieluni yhtäkkiä vain irtosi,

lähti lentämään kuin valkoinen riekko yli lumisten

tunturien taivaaseen? Tyhjäksi jäänyt ruumiini

hölmistyi pahanpäiväisesti, kummasteli, aprikoi,

mitä tässä nyt tekisi, minne päin suunnistaisi -

maan syliinkö?

Ei ole valittamista näissä suviseuroissa: - Usko on

oikea, hernerokka ja sekahedelmäkeitto hyvää,

saarnamiesten puheet hyviä, ilmat hyviä, nuoret

uskonsisaret hyvännäköisiä.

200

Sataa tai paistaa, myrskyää tai on tyyntä, on kesä

tai talvi, sääskiä tai ei, uskoa tai epäuskoa,

tuntureita ei mikään järkytä, heiluta.

Siionin laulut avasivat sydämessäni unohtuneita

tunturipuroja, valoisia poutapilviä ilmestyi

taivaalle, sieluni lumoutui, riemuitsi.

Uskonvartijat kyselevät synkkinä: - Kirotut

maailmanlapset laulavat ja tanssivat iloisina

huolettomina, mistä kummasta he saavat voiman?

Eihän vain Elämänantajalta, tämä on

sietämätöntä.

Uskonmies maiskutteli suutaan, silmät sirrillään

himoiten tarkkaili nuoria pyöreäpovisia

heleäposkisia siionintyttäriä ison seurateltan

oviaukossa. Yritti salata ajatuksensa. Uskoi mitä

uskoi.

Liekehtivällä värimatolla porot kipuamassa ylös

tunturinrinnettä kohti taivasta, nyt uskon etteivät

nämä porot ja tunturit ole tästä maailmasta.

201

Tässä uskossa vain muutama askel sinne tai tänne,

reuna vastassa – putoaminen ulkopuolelle.

Sielujen vanhat pierut ovat ymmällä, mihin enää

uskoa. Kovin väljäksi menee, jos kirkkokuorossa

laulamistakaan ei lueta enää synniksi.

Jos tuntureilla lentelisi enkeliparvia, eivät ne olisi

sen suurempia Jumalan ihmeitä kuin riekot ja

porotkaan.

Hau, hau täällä tuntureilla, niin on ihmisen kuoltava

kuin eläimenkin. Olen nähnyt monen uskonsoturin

hautaan panemiset , sama kohtalo kaikilla.

Taivaalle syttyy tähtiä, onnellisena veisaan kurkku

suorana siionin lauluja, jumalanlapsi ihanampaa

nimeä en tiedä.

202

Kautta aikojen suuret profeetat ovat menneet

erämaan yksinäisyyteen etsimään itseään. Minä olen

miettinyt koko ikäni tunturien hiljaisuudessa, eikä

minusta ole tullut suurta eikä pientä profeettaa,

surkeana ajattelen. Olen tuntematon suuruus niin

kuin Sinä.

Varjoani, varjoani ajan takaa, saarnaisin sille

parannusta, mutta en ikinä saa sitä kiinni. Se on

viekas kuin kettu, aavetta ovelampi piiloutumaan.

Oikealla uskolla varmistan omakotitontin saamisen

myös taivaasta. Heti kuoleman jälkeen aloitan

rakennustyöt siellä samoilla piirustuksilla kuin

täällä. No, aluksi se voi olla vähän ylisuuri, mutta

ottakaa huomioon, minulla on iso perhe.

Matka uskon laidasta laitaan kesti puolet elämästä,

toinen puoli kuluu palatessa alkuun.

Edes yksi ainoa omaperäinen oivallus tai Jumalan

sana, saarnamiehen puhe olisi pelastettu. Mutta kun

ei niin ei, koko puhe tyhjänpäiväistä jaaritusta.

203

Tämän rajan takana uskon ja epäuskon taistelu käy

naurettavaksi, vastassa hautausmaan hiljaisuus.

Kyllä tämä muuten on hyvä usko, mutta se on niin

ahdas. Ensin on saatava elää vähän väljemmin

maailmassa. Jos ei kuolema yllätä äkkiä, sitten

vanhemmalla iällä voin tehdä parannuksen ja

ruveta tosissani uskomaan.

Uskon kaikkien tunturien olevan jumalanlapsia,

ihmisten puheisiin en usko.

Tunturit, maailma, unet, elämä, kuolema, taivas,

helvetti, kaikki tosia ja epätosia uskon varassa.

Tunturit menevät menojaan, auringolla kiire

jonnekin, minä orpo henki vain ihmettelen

kaikkea tätä.

Sanat ilman uskoa kuin autioita taloja.

204

Niin harvat miehet ja naiset osaavat avata taivaan

portit todella, rakastella, rakastaa todella.

Kaksikymmentä vuotta sitten ei näitä tyttöjä ja

poikia ollut olemassakaan, jumalanlapsia. Nyt he

täyttä päätä veisaavat siionin lauluja, sydämet

pompottaen toisella silmäkulmalla vahtivat

mielitiettyään. Sellaista on elämä.

Samahan se on missä hiihtoporukassa uskoo, ei

niissä eroa.

Vaikka minulle mitä vakuutetaan, ahdistettu ja

turvaton olen. Pelkään pimeää kuin lapsi.

Kauhistun kun ajattelen, että minunkin on kuoltava.

Kauhistun kun ajattelen, jos en kuolisi koskaan.

Eniten näillä tuntureilla on uskoa, ilmaa, unta,

lunta, kesällä sääskiä. Itse asiassa kaikki tapahtunut

minun poissa ollessani täältä, elämänmeno.

205

Herään, hyvästelen tämän oikean uskon haikein

mielin. Edessäni aukeaa katoavan lumen suru.

On uskottava silloinkin kun mitään ei näy, tyhjyys

joka puolella vastassa.

Mitä muuta täällä on kuin uskon hautausmaita,

kelkasta pudonneita tuntureita?

Toiset hyväksyneet hullun elämänsä kuin se olisi

luonnollista, toiset pakenevat vauhkoina kuin porot

susia, minä vain ihmettelen kaikkea tätä. Pyyhin

silmälaseja että näkisin paremmin mitä täällä todella

tapahtuu?

Olen sekapäinen pelosta, sydämeni tuntureilla

parveilee mustia korppeja, kukaan ei usko minua.

Toiveeni on pysyä elossa vielä tämä talvi, jollakin

ladulla törmätä Sinuun, kuiskata hiljaa: - Ketään

toista en ole rakastanut niin kuin Sinua. Usko minua.

206

Nyt tämä usko on minulle kuin etääntynyt

kaukainen porotokka tunturilla, pois purjehtiva

pilvi taivaanrannalla.

Keskellä lumen ikävää minua pestään Jeesuksen

nimessä ja veressä lumivalkoiseksi riekkoenkeliksi

lentämään yli kylmien tunturien taivaan kotiin.

Talven pimeydessä näkymätön aurinko pilven

kautta lähettää viestin: - Uskokaa vielä vähän

aikaa, minä tulen pian.

Usko ja lumi käsi kädessä tunturilla matkalla

taivaan kotiin, minä hiihtämässä perässä.

Peilissä tuijottaa vastaani epäuskoinen naamani,

kysyy: - Onko totta, että olet tullut oikeaan uskoon?

Tunnustan rohkeasti, olen jumalanlapsi.

Raahasin niskasta sieluani seuroihin, se parkui

surkeasti, huusin ja raivosin sille: - Itku ei auta

markkinoilla.

207

Olen tehnyt parannuksen tästä oikeasta uskosta,

hylännyt itsepetoksen. Nyt elän normaalia elämää

niin kuin muutkin tietämättä mitä se on.

Mitä syvemmin minulle aukeaa usko, sitä vähemmän

tyrkytän sitä muille. Taivas on mittaamattoman avara.

Rakastan sellaista usko, joka ei vaadi mitään - edes

uskoa.

Jos minä olen onnellinen tässä uskossa, niin antakaa

minun uskoa rauhassa. Vaikka tyhjää.

Uskon kuvia lumessa yhä vähemmän matkan

loppupäässä. Pian alkaa näkeminen.

208

SINISEN LUMEN MIETTEITÄ on Pentti

Harjumaan tuotannon pohjalta muokattu

valikoima sydämen tuntoja ja havaintoja

elämänmenosta vuosien varrelta.

Realistisena mystikkona hän pureutuu

ihmismielen syvyyksiin elämän paradoksien

kautta. Kukin on omalla tavallaan kävelevä

ristiriita rakkauden ja vihan tunteitten

välimaastossa. Valoisien ja pimeitten tunturien

hiihtoladuilla ja poluilla.

USKON KUVIA LUMESSA on aikaisemmin

julkaistu 1983. Kokoelma ilmestyy nyt uutena

painoksena.

Aikanaan runsaasti huomiota herättänyt

mieteteos on tutkielma pohjoisen ”ainoan oikean

uskon” vallasta sydämissä. Tekojumalasta, joka

yhä edelleen hallitsee ihmismieliä

selittämättömällä uskon voimalla kiveliöitten

kätköissä ja laajemminkin.

209

Kannen suunnittelu ja kuva:

Pentti Harjumaa

ISBN 978-952-67215-1-4