Pentti Harjumaa: Pieniä ja suuria tappauksia lapsuudestani, 2008

Pieniä ja suuria

tappauksia

lapsuudestani

Pentti Harjumaan muisteluksia

ja unikuvia

elämän alkuvuosilta

Pienkustantaja: Revontulet

Rovaniemi 2008

Synnyin ja elin lapsuuteni

Ranuan erämaan kätköissä

Simojoen rantatörmällä

Painettu

Kopijyvä Oy

Jyväskylä 2008

ISBN 978-952-99520-7-6

Muistelen tässä lapsuudenaikaisia muistijälkiä ja uniku-

via.

Ne ovat totta ja valemuistoja oman pienmaailmani synty-

vaiheista ja alkuvuosista.

On sanottu, että elämää ovat olleet ne päivät, jotka muis-

tamme.

Elin lapsuuteni luonnon salaisessa puutarhassa, joka oli

täynnä katoamatonta ylimaallista kauneutta, aamukastetta ja

kesäkukkien lumoavia tuoksuja, puiden huminaa ja pääs-

kysten liverryksiä, lehmien märehtimistä kukkaisniityn kes-

kellä täynnä levollista rauhan maailmaa.

Kerron tässä, miltä elämä näytti alkuvuosina ruohonjuuri-

tasolla.

Muistelen lapsuuteni aikaisen maailman hahmottamistani.

Elolliset ja elottomat olivat kaikki eläviä ja menivät iloi-

sesti sekaisin.

Pihapiirissä, metsän poluilla ja mättään koloissa kivet ja

kannot, puut, kukat, perhoset, linnut ja eläimet puhuivat ja

touhusivat kuin elävät olennot konsanaan.

Se oli lumoava satujen maailma. Pelkällä katseella voi

liikutella esineitä, ja jutella eläinten kanssa eikä rajoittavia

aitoja ollut minkään välillä.

Kaikki oli satumaista ja luonnollista. Ei ollut rajoja tuon-

puoleisen ja tämänpuoleisen maailman välillä. Elämä oli

satua paratiisissa.

Vasta myöhemmin ilmaantuivat kuvioon karu todellisuus

ja pahat henget.

Kuin vuosituhantisesta unesta heränneenä

aukaisin silmäni

motto

Se oli tämän joen rannalla, heräsin, aukaisin silmäni.

Näin virran tulevan jostakin menevän jonnekin.

Tajusin että minä olen.

Kaikki oli niin selvää, auringonpaiste, heinäsirkka siritteli

jossakin lähellä.

Linnut kisailivat savusaunan yläpuolella, valkoisia pilviä

purjehti taivaalla, en vain tiennyt niiden nimeä.

En ollut huolissani vaikka en tiennyt joen nimeä, en

minkään näkemäni nimeä.

Mikään ei ollut salaista, joki oli aina ollut, tuo ihanasti

lämmittävä nimetön aurinko.

En ollut mistään tullut en minnekään menossa, olin vain

täynnä onnellista olemista.

Kaikki oli minussa.

Jokaisen lapsen on aloitettava oman maailmansa

luominen alusta.

Olen olemassa

Minun ensimmäisiä havaintojani olemassaolostani on var-

hainen aurinkoinen kaunis kesäaamu. Oltiin menossa suo-

peräisessä vittikossa polkua pitkin jonnekin kyläreissulle.

Isäni kantoi minua olkapäällään, koska olin vasta vajaa nel-

jävuotias.

Yhtäkkiä taivaalta kuului voimakas mäkättävä ääni, joka

nousi ja laski. Pelästyin, ja taisinpa alkaa melkein itkemään.

Mutta isä rauhoitteli minua, ettei sitä tarvitse pelätä: Se on

vain lintu, joka päästelee lentäessään tuollaisia ääniä.

En silloin tiennyt, että se oli Taivaanvuohi, Gallinago gal-

linago, joka asustelee rantaniityillä ja kosteikoissa. Tuskin

isäkään tiesi linnun oikeaa nimeä muuta kuin, että sitä ni-

mitettiin mäkättäjä-linnuksi. Jotkut kutsuivat sitä vanhan-

kehnon ääneksi.

Luonnon keskellä aurinkoisen kesäaamun kirkkaus, tuok-

sut ja Taivaanvuohen mäkätys sekä isän turvallinen olkapää

jäivät lähtemättömästi mieleeni. Havahtuminen ja heräämi-

nen, että juuri minä olen tässä ja olemassa oudossa kum-

mallisessa maailmassa.

Toisaalta kaikki oli hyvin luonnollista, mutta samalla

hämmentävää. Ihmeellisen salaperäistä ja outoa seikkailua

ihmemaassa. Kuin satua.

Ne olivat minun alkumaailmani syntyvaiheita, että olin

olemassa.

Jännitysnäytelmä

Kevät oli jo edennyt pitkälle. Lunta oli vielä jonkin verran

jäljellä. Simojoessa oli vesi noussut ja jäät tekivät lähtöään.

Hauraat jäät olivat jo paikoin liikkuneet ja sulapaikkoja

näkyi Simojoessa paikka paikoin.

Nuori naapurimies oli ilmaantunut toiselle puolen jokea.

Mies huuteli toisella rannalla Aune-siskolle, että vieläköhän

jää kestäisi hiihtää joen yli, kun pitäisi päästä Maurunperäl-

le kotiin.

Aikansa pähkäiltyään mies päätti hiihtää kevätsohjoisten

jäätelien yli.

Me pojat seurasimme jännittyneenä tilannetta, että kestää-

kö hauras jää ja putoaako mies joenvirtaan. Aune sisko hä-

tääntyneenä huitoi käsiään ja peloissaan yritti huutamalla

estää uhkarohkeaa nuortamiestä lähtemästä ylittämään jo-

kea.

Mutta mikään ei kääntänyt miehen päätä. Hän ei tajunnut

todellista hengenvaaraa. Jos hän putoaisi jäiden sekaan,

kukaan ei kykenisi häntä pelastamaan, sillä venettä ei ollut

rannassa ja vaikka olisi ollutkin, Aunen voimat eivät yksin

olisi riittäneet venettä vetämään ja sauvomaan onnetto-

muuspaikalle apuun.

Me rannalla olijat katsoimme jännittyneinä ja kauhistunei-

na miehen hidasta varovaista hiihtoa jääteliltä toiselle, vajo-

aako hän jäiden sekaan vai ei.

Varmaankin pitkät ja leveät metsäsukset olivat hänen pe-

lastuksensa, sillä niin vain metri metriltä mies lähestyi ran-

taa ja pääsi kuin pääsikin kompuroimaan vihdoin viimein

törmälle turvaan.

Uhkaava joenylitystapaus on jäänyt lähtemättömästi mie-

leeni.

Kesäpäiviä

Muistan lapsuudestani monia ihania lämpimiä ja aurinkoi-

sia kesäpäiviä.

Kesät tuntuivat olevan loputtoman pitkiä ja aurinkoisia.

Silloin lapsena yhtenä päivänäkin ehdi tehdä vaikka mitä.

Yhden päivän aikana ehdittiin käydä uimassakin kymmenen

kaksikymmentä kertaa.

Varsinkin pyhäpäivä oli pitkä ja ihmeellistä rauhaa ja le-

vollisuutta huokuva. Isä ja äiti ja isommat veljet eivät sil-

loin olleet töissä, vaan kaikki viettivät sunnuntaita kukin

omissa mielipuuhissaan.

Etupäässä me lapset isompien veljieni kanssa viihdyttiin

jokirannassa ja jahdattiin auringonpaisteessa jurottavia hau-

kia, joita yritettiin ansalla pyydystää ja heittää rannalle.

Usein ahkerasti myös ongittiin ahvenia ja särkiä. Rantave-

dessä ui runsaasti pienen pieniä kaloja, joita kutsuttiin sala-

koiksi. Jos eivät muut kalat olleet syöntituulella, silloin ve-

dettiin kuiville salakkeja.

Jokirannassa oli kilometrikaupalla kukkivia luonnonniitty-

jä. Voi sitä kulleroitten ja niittyleinikkien paljoutta sekä

kymmenien muiden värikkäiden kukkien loistoa, jotka kyl-

pivät lumoavan häikäisevästi auringossa.

Jokirannan niityillä laidunnettiin lehmiä aitahaassa. Piha-

piiristä rannalle johtavan polun varrella usein lehmät aidan

takana asettuivat iltapäivisin auringonpaisteessa niitylle

makaamaan ja aloittivat märehtimisen eli syömänsä rehun

toisenkertaisen pureksimisen ja hienontamisen.

Varsinkin sunnuntaisin lehmien asettuminen päivälevolle

ja märehtimään kukkaisniityn keskelle auringossa oli syväs-

ti mieleenpainuva näky.

Lehmien levollisuudessa oli jotakin yliluonnollista. Kesä-

päivässä märehtivä lehmä oli niin täynnä maailmaa ja ih-

meellistä levollista rauhaa, ettei siihen väliin olisi mahtunut

edes yhtä heinänkortta. Ei sitten mitään.

Ei pahaa maailmaa.

Siinä oli ikuisuus läsnä.

Muistan yhä sen tunteen, että niissä hetkissä koin ikui-

suuden loputtoman läsnäolon. Ja ettei kuolemaa ole.

Lehmistä säteili elämän onnellisuus, järkkymätön levolli-

suus ja rauha. Hiljainen ilo.

Ei ihme, jos Intiassa pidetään lehmää pyhänä.

Hyvästit rakkaalle leikkitoverille

Vanhaksi käyneen rakkaan Huli-koiran lopettaminen oli

meille lapsille kova paikka.

Ampumisen suoritti kuudenkymmenen metrin päästä naa-

purin isäntä. Koira oli sidottu narulla seipääseen kiinni.

Onneksi koira ei ehkä aavistanut tilannetta ja kuoleman

vaaraa, koska se seisoi tutun kotipiirin niityllä.

Muistan elävästi sen päivän aamun ja meitä poikia häm-

mentävän ja kuohuttavan tapauksen.

Meitä lapsia olivat vanhemmat viikkokausia valmentaneet

rakkaasta leikkitoverista luopumiseen, sillä koiran liikku-

minen ja juokseminen oli käynyt kankeaksi, ja vanhuuttaan

se oli tullut lähes kuuroksi ja sokeaksi.

Vanhemmat sanoivat koiran kärsivän vanhuuttaan ja ha-

luavan pois koirien taivaaseen, jossa ei olisi kipua ja tuskaa,

missä Huli-koiramme voisi jälleen juosta ketterästi ja iloi-

sena kuin nuorena, ja näkö ja kuulo palautuisi ennalleen.

Sitten valkeni syysaamu pilvisenä ja harmaana.

Vanhemmat olivat meidän lasten tietämättä pyytäneet

naapurin isännän ampumaan koiran. Muistan kun isäntä

astui sisälle ja istui pirtinpenkille. Hänelle kerrottiin, että

koira oli niityn reunalle sidottu valmiiksi kiinni.

Meitä lapsia ei estelty lähtemästä katsomaan ampumista.

Me seurasimme isännän ampumispuuhia kaukaa, ja näimme

kuinka hän piiloutui jonkun esteen taakse tarkoituksella,

ettei koira näe aseen tähtäilyä häneen. Koira oli tottunut

olemaan mukana ja apuna orava- ja lintumetsällä, ja var-

maankin ymmärsi aseen käytön, viisas kun oli.

Muistan elävästi sen kauhean kaksijakoisen tunteen. Toi-

voimme sydämemme pohjasta, ettei luoti osuisi koiraan ja

toisaalta että osuisi ja se pääsisi kivuista ja taivaaseen.

Tapaus kuohutti ja järkytti meidän pikkupoikien mieliä

viikkokausia.

Sotaa pakoon metsikköön

Talvisodan aikana kirpeänä pakkasaamuna äiti juoksi na-

vetasta pirttiin hätääntyneenä ja huusi, että nyt lapset äkkiä

vaatetta ja pomppaa päälle ja vilttejä mukaan, ja metsään

ryssän pommikoneita pakoon ja piiloon.

Me lapsiporukka sitten äidin perässä kahlattiin paksussa

lumessa noin 200 metrin päässä olevaan kuusikkoon puiden

alle piiloon, ja olla kökötettiin niin kauan kunnes lentoko-

neiden ääni lakkasi ja tuli hirvittävän kylmä, jolloin uskal-

lettiin palata takaisin pirttiin.

Muistan kuinka äiti oli tosi peloissaan. Hän selitti meille

lapsille, että metsikössä ollaan turvassa kun pysytellään

tuuheiden kuusipuiden alla, jonne ei vihollinen meitä näe.

Meistä lapsista metsikköön tehty pakoretki tuntui jännittä-

vältä ja loppuvaiheessa hauskaltakin, kun huomasimme

ettei viholliskoneen ääntä enää kuulunut.

Myöhemmin jäljestä päin selvisi, ettei sinä päivänä Simo-

joen yllä lentänyt lainkaan viholliskoneita. Omat koneet

olivat liikkeellä Kemin lentokentältä käsin Kuusamon

suunnan rintamalle.

Vaikka jatkosodan aikana lentokoneita liikkui Simojoen ja

kotini yli kymmenittäin, emme koskaan enää toista kertaa

tehneet pakoreissua metsikköön. Meille oli kerrottu, ettei

jokivarressa viholliskoneita lentele, kun asumme niin kau-

kana rajalta ja erämaakylissä ei juuri ole mitään pommitet-

tavaa.

Sen sijaan omia konelaivueita lensi usein kotimme yli nä-

köetäisyydeltä, koska se sijaitsi Kemi-Kuusamo reitin var-

rella. Kemin lentokentältä tekivät nimittäin sekä suomalai-

set että saksalaiset pommi- ja hävittäjäkoneet runsaasti len-

toja Kuusamon suunnan rintamalle.

Ruotsalaiskoneen pakkolasku lammen jäälle

Isä oli talvisodan talvena savotalla Näätähaaran kairassa

Rovastinahon kylästä noin 15 kilometrin päässä maantiestä.

Savottamiesten silmien alla pakkaspäivänä teki savuava ja

tulta syöksevä ruotsalaisten hävittäjäkone pakkolaskun pie-

nen lammen jäälle.

Koneesta kömpi paksuissa lentohaalareissa ja varusteissa

ollut mies, joka puhui ruotsia. Miehistä ei kukaan osannut

ruotsia, mutta kartta kädessä lentäjä mongersi epätoivoisesti

vierasta kieltä ja toisteli savottamiehille ”telefon, telefon”.

Siitä miehet ymmärsivät, että se haluaa maantienvarrelle ja

puhelimen äärelle.

Lyhyt pakkaspäivä kääntyi kohti iltaa ja pimeää. Savotta-

miehet miettivät, että lähtisikö kukaan yötä vasten opasta-

maan lentäjää maantien varteen ja puhelimeen. Kun kukaan

ei ollut halukas lähtemään, niin Hannes tarjoutui vapaaeh-

toiseksi ja uhrautui raskaan työpäivän päätteeksi opasta-

maan lentäjän ihmisten ilmoille.

Lentäjä oli hyvillään päästyään puhelimen äärelle, ja tarjo-

si Hannekselle opastuksesta rahaa. Mutta Hannes ei ottanut

mitään, koska halusi auttaa vapaaehtoista ruotsalaista lentä-

jää.

Ruotsalainen kone oli joutunut tulitaisteluun vihollisko-

neiden kanssa, saanut osuman ja joutui tekemään pakkolas-

kun lammen jäälle.

Savottamiehet pelastivat lentäjän erämaan keskeltä ihmis-

ten pariin.

Huomenna on ryssä täällä

Sotavuonna 1942 saksalaiskenraali Rommelin armeija

alkoi hävitä ja perääntyä Pohjois-Afrikassa. Tieto siitä jo-

tenkin kantautui myös Simojoen erämaamökkiin saakka,

että Saksa oli joutumassa sodassa häviölle.

Aurinko helotti kirkkaasti keväthangille. Minä kahlasin

Sauli-veljeni kanssa metsänreunassa olevalle pystyaidalle

itkemään surkeaa kohtaloamme. Me uskottiin ilman muuta,

että huomenna

on jo ryssä täällä ja tappaa kaikki kiinnijoutuneet pistele-

mällä lapset aidanseipäisiin. Näin meitä oli peloteltu.

Voi sitä itkua ja tuskaa.

Meillä lapsilla ei silloin ollut mitään käsitystä siitä, missä

Pohjois-Afrikka sijaitsee. Se vain oli iskostunut päähän, että

jos Saksa alkaa sodassa hävitä, ryssä hyökkää ja valloittaa

Suomen. Ja kaikille käy huonosti, osa tapetaan ja toiset vie-

dään Siperiaan.

Minä kuvailin velipojalle värikkäästi ja yksityiskohtaisesti,

miten ryssä ottaa meidät kiinni ja sitten seivästää meidät

tähän kotimme pystyaidan teräviin kärkiin.

Jatkoimme itkun hurinaa niin kauan, että väsyimme lopul-

ta surkean kohtalon mielikuviimme. Myöskin nälkä alkoi

kurnia vatsaamme ja palellakin, kun aurinko teki laskua

taivaanrannalla ja pakkanen alkoi kiristyä.

Näin jälkikäteen tapaus tuntuu huvittavalta, mutta tapah-

tumahetkellä oli leikki kyllä kaukana. Meillä lapsilla ei sil-

loin ollut minkäänlaista käsitystä maantiedosta, karttojen ja

matkojen mittasuhteista. En muista, että olisin silloin vielä

nähnyt ainuttakaan karttalehteä enkä tiennyt missä päin

maailmaa jokin Pohjois-Afrikka sijaitsee.

Montako konetta palasi

Elettiin sotakesän syyskuun alkupäiviä. Oli ohran puimi-

sen aika.

Puimakone eli ryskä kiersi talosta taloon puimassa kasvatet-

tu ohra jyväsäkeiksi.

Oli kaunis aurinkoinen aamu, kun ryskä hevosten vetämä-

nä tuotiin meille pihapiiriin ja aloitettiin tuota pikaa puimi-

nen. Puimistyössä oli mukana oman väen lisäksi aina myös

naapuriväkeä.

Naisväki ennen ryskän tuloa aina leipoi leivät ja kahvipul-

lat valmiiksi ja hankki muutkin tykötarpeet työväen ruok-

kimiseksi.

Puiminen kesti tavallisesti päivän pari talossa, ja kone siir-

rettiin jälleen toiseen taloon jatkamaan työtä. Myös me lap-

set oltiin vanhempien apuna työssä mukana kevyemmissä

hommissa, kuten haravoimisessa ja kevyiden ruumenien

vastaanotossa.

Muistan ja on jäänyt mieleeni, että aurinkoinen ryskäpäivä

oli tavallista vilkkaampi sotakoneiden toimintapäivä. Päi-

vän mittaan lensi jatkuvasti Kemin lentokentältä pommitus-

laivueita Kuusamon suunnan rintamalle, jossa oli varmaan-

kin käynnissä kovia taisteluita.

Yhdessä laivueessa laskettiin olevan toistakymmentäkin

konetta. Me lapset laskettiin tarkkaan, montako konetta oli

laivueessa sen lentäessä rintamalle päin. Ja sitten pantiin

ylös montako konetta palasi.

Päivän mittaan useista palaavista laivueista saattoi puuttua

2-4 konettakin, ja siitä vanhemmat ihmiset arvelivat että

rintamalla käytiin kovia taisteluita.

Sodan jylinä ei kantautunut Simojokivarren erämaataloihin

asti, paitsi että pommi- ja hävittäjäkoneita nähtiin sotavuo-

sina lentävän kylien yli. Etupäässä koneet olivat omia ja

aseveljen saksalaiskoneita, mutta toisinaan nähtiin taivaalla

myös viholliskoneita, jotka eivät kuitenkaan koskaan pom-

mittaneet ja hätistelleet Simojokivarrella yksittäisten erä-

maatalojen asukkaita.

Evakkoon lähtö. Äiti itki

Elettiin syyskuun päiviä vuotta 1944. Minun kotini sijaitsi

kahden kilometrin päässä tiettömän taipaleen takana. Tosin

maantien varressa sijaitsevan Leppiahon muutaman talon

kyläryhmään johti jonkinlainen heikkokuntoinen kärrytien

ura.

Yhtenä syysiltana tuotiin sana, että yön aikana on kerättä-

vä välttämättömiä tavaroita reppuun ja kapsäkkiin, jos jol-

lakin sellainen sattui olemaan ja kiireesti mentävä Lep-

piahoon tien varrelle odottamaan autoa evakkoon lähtemi-

seksi.

Äiti ja isä ryhtyivät kiireellä lähtövalmisteluihin. Illalla äiti

paistoi uunissa lihaa evääksi, ja koko ilta oli kovaa hässäk-

kää ja tohinaa.

Kun aamu valkeni, minä 10-vuotias ja Sauli-veljeni 9-

vuotias, me pojankossit olimme innoissaan lähtemässä kär-

rytielle ja matkaan.

Oli mahtava tunne päästä seikkailemaan maailmalle, ajatte-

lematta mitään sen kummemmin, mihin joudumme sodanja-

loissa.

Äiti teki lähtöä pihapiiristä muutaman kymmenen metriä

takana.

Me pojat käännyttiin katsomaan ja huomattiin, kun äiti

sulkiessaan kuistinovea itki.

Minä ja Sauli ihmettelimme tilannetta ja äidin tuskaa, sillä

meistä pojankosseista tuntui, että mitä itkemistä siinä on

että päästään lähtemään maailmalle ja saamme vieläpä au-

tokyydin.

Leppiahossa auton tulo viivästyi, ja jouduimme seuraavan

yön nukkumaan Jaakontalon pirtin lattialla kyläläisten

kanssa kuin sillit tynnyrissä. Tuskastumiseen asti odotimme

autoa. Simon suunnasta tuli autoja, jotka olivat täynnä

evakkoja.

Sitten lopulta tuli kuorma-auto, joka pysähtyi Leppiahon

kohdalle. Jonkinlaisia tikapuita myöten kiipesimme auton

lavalle, isoja lapsiperheitä äiteineen. Muistan kun naapurin

emäntä ja äiti pelkäsi seitsemän pienen lapsensa katoavan ja

joutuvan hukkaan, hän sitoi narulla ne yhteen kuin lammas-

lauman. Sotapoliisi huomasi sen, ja kehotti äitiä heti irrot-

tamaan köydet lasten ympäriltä pois.

Äiti hätääntyneenä vastusteli tilannetta, mutta sotapoliisi

perusteli narujen irrottamista sillä, että jos yksi lapsista pu-

toaa yli laidan niin se vetää myös toiset perässä ja kaikille

käy huonosti.

Äidin perustelu oli puolestaan, että jos yksi lapsi uhkaa

pudota, niin toiset lapset porukalla estävät sen. Äidin oival-

lus oli sotapoliisia järkevämpi. Mutta äidin oli toteltava

sotapoliisia.

Sääskien armoilla

Olipa se aikamoinen saunareissu, joka ei unohdu.

Oli sydänkesän lämmin ja kaunis lauantai-ilta. Simojoen

rannan savusauna oli lämmitetty kylpyvalmiiksi.

Minä ja Sauli menimme etukäteen saunalle odottamaan

äidin tuloa.

Äiti oli varoittanut ankarasti menemästä jokirantaan ve-

teen räpimään ilman vanhempien valvontaa, koska pelkäsi

meidän luiskahtamista virran vietäväksi ja hukkumista.

Minä olin ehkä vasta seitsemän ja Sauli kuuden ikäinen.

Ennen äidin tuloa saunalle menimme kielloista huolimatta

joen rannan matalaan veteen polskimaan. Emme olleet siel-

lä kauaa aikaa. Juoksimme saunalle, jonne äiti oli juuri tu-

lossa ja näki meidän tulevan jokirannasta.

Arvasimme, että nyt saamme takuuvarmasti piiskaa luvat-

tomasta uintireissusta. Äiti tavoitteli meitä kiinni saunan

ovella, mutta ennätimme luiskahtaa ulos pakoon, ja täyttä

vauhtia juoksimme joen rannassa olevaan paju- ja leppäpö-

heikköön piiloon.

Äiti yritti etsiä meitä, mutta kyyhötimme hiljaa pensaikos-

sa eikä äiti löytänyt meitä. Pikku hiljaa hiivimme yhä kau-

emmaksi joen yläjuoksun suojaavaan pensaikkoon pakoon.

Mutta eipä kestänyt aikaakaan, kun verenhimoiset sääski-

parvet alkoivat kupata meitä alastomia poikariepuja armot-

tomasti. Joka paikkaan iholle niitä kävi kimppuun laumoit-

tain.

Sauli nuorempana tuskastui sääsken pistoksiin ensimmäi-

senä ja lähti saunalle, vaikka yritin estää häntä. Minä sen

sijaan sinnittelin sääskilauman hyökkäyksen keskellä yksin

ja peloissani vielä ehkä tunnin pari, kunnes oli pakko palata

saunalle, jossa äiti odotti karkulaista huolissaan ja äkäisenä.

Sauli oli jo rangaistuksensa saanut, ja nyt oli minun vuoro

saada reilusti kaksinkertainen määrä vittapiiskaa luvatto-

masta uinti- ja pakoreissusta.

Kun äiti oli piiskaamisen suorittanut, hän aloitti sitten

meidän poikien pesemisen. Hän saippuoi huolellisesti tak-

kuisen tukkani ja kaateli lämmintä vettä päälle. Silmiä piti

pitää kiinni eikä siinä auttanut vikistä.

Muistan kun minulle tuli voimakas tunne:

- Kaikkivaltias Jumala pesee tukkaani. Ei auta vastaan py-

ristellä. On vain viisasta alistua.

Musta otus, karhuko?

Olin tehnyt jotakin pientä ilkeyttä, josta pelkäsin saavani

selkäsaunan. Pakenin ja häivyin vähin äänin syysmetsään

muka puolukan poimintaan.

Metsässä keksin uskottavan tarinan jonkun mustan ison

otuksen näkemisestä. Uskoin näin säästyväni kotiin palates-

sani selkäsaunalta.

Tästä sain tekosyyn juosta hengästyneenä kotiin tohkeis-

sani, ja kertoa nähneeni jonkun suuren mustan otuksen pui-

den seassa metsikössä.

Aloin itsekin uskoa lujasti sepittämääni tarinaan, että se oli

iso karhu.

Kotiväki uskoikin minun tosissaan nähneeni kenties kar-

hun tai jotakin pelottavaa, eikä kukaan muistanut minua

torua tai puhumattakaan, että olisin saanut selkäsaunan jos-

takin kolttosesta.

En muista vuosien päästä enää, mitä olin tehnyt, mutta sen

muistan hyvin, että metsässä näkemäni musta otus oli itse

asiassa vilkkaan mielikuvitukseni tuotetta.

Hirvittävän iso hauki

Oli heinäkuun kaunis kesäilta. Isä ja isommat veljeni ja

siskoni olivat Ruonajärven luonnonniityllä heinänteossa

toistakymmenen kilometrin päässä kotoa.

Me pojat oltiin jokitörmällä, ja seurasimme äidin soutua

veneellä kokemaan joen toisen puoleisen rannan veteen

heitettyä katiskaa.

Muistan elävästi, kun äiti nosti katiskan veneeseen, siinä

potki hirvittävän suuri hauki.

Se oli mieleenpainuva näky, jota en unohda koskaan.

Äiti souti rantaan ja katiska kannettiin kauaksi törmälle,

ennen kuin äiti uskalsi päästää isoakin isomman kalan ulos

maahan ja nitistää sen jollakin paksulla puukalikalla.

Samana iltana tulivat heinämiehet kotiin viikon reissulta,

ja kuulivat kotiväeltä hurjan uutisen mahtavasti kalasta.

Juoksimme pihapiirissä tulijoita vastaan innoissaan ja toh-

keissaan kertomaan siitä.

Ja aurinko paistoi. Voi sitä tapahtumasta pursuavaa sä-

pinää ja elämäniloa.

Hevonen oli tappaa isän

Hulluksi tullut luonnevikainen uusi hevonen oli tappaa

isän.

Meille vuosien kuluessa rakkaaksi käynyt Pikku-Ruuna oli

tullut vanhaksi. Monia savotoita isän kanssa kierrellyt us-

kollinen ja hyväluonteinen hevonen ei enää jaksanut vetää

rankakuormia rantteelle.

Haikeana isä joutui myymään Pikku-Ruunan ja osti tilalle

mustalaisilta nuoren vetreän vajaan kolmivuotiaan tamman.

Kauniin ja virkeän hevosen, jonka mustalaiset olivat kehu-

neet ylitsevuotavasti hyväksi työhevoseksi.

Isä oli onnellinen ja tyytyväinen, että oli onnistunut osta-

maan nuoren hyvän työhevosen, jota tarvittiin kipeästi pien-

tilalla pelto- ja savottatöissä. Hevonen oli talossa tärkeä

toimeentulon perusta.

Mutta eipä kulunut aikaakaan, ehkä vain muutamia päiviä,

kun hevosessa alkoi ilmetä outoja ja pelottavia piirteitä.

Kun isä aloitti hevosen valjastamista aisoihin reen eteen,

hevonenpa ei suostunutkaan menemään aisojen väliin eikä

antanut panna länkiä kaulaan.

Me pojat seurattiin peloissaan kaukana, kun isä yritti sekä

hyvällä että pahalla saada hevosta reen eteen aisoihin onnis-

tumatta siinä, vaikka hän oli tosi kokenut hevosmies.

Hevonen vain potki villisti, nousi pystyyn, korskui äänek-

käästi ja raivosi. Myös vaahto tippui sen suusta. Isä joutui

suureen vaaraan, sillä jos hän ei olisi ehtinyt hevosen potku-

ja väistää, siinä rytäkässä olisi saattanut mennä vaikka hen-

ki.

Niinpä isä joutui hävittämään kalliilla ostetun hullun hevo-

sen ja myymään sen makkarateuraaksi, ja kärsi suuren va-

hingon.

Isä oli varma siitä, että mustalaiset olivat onnistuneet häntä

huijaamaan, syöttämällä hevoselle ennen kaupantekoa rau-

hoittavia lääkkeitä. Hevonen oli ostettaessa hyvän näköi-

nen, säyseä ja kiltti.

Ensimmäinen koulupäivä

Koulun aloittaminen tiettömän taipaleen takana asuvalle

erämaatalon lapselle oli suuri tapaus.

Lähimpään Ruonan kansakouluun oli lähes viiden kilo-

metrin matka. Siitä oli täysin tietöntä kinttupolkua parisen

kilometriä ennen maantielle pääsyä.

Menin kouluun syksyllä 1941 vuotta nuoremman velipo-

jan Saulin kanssa. Ensimmäinen koulupäivä oli jännittävä ja

pelottava. Meitä pelokkaita ekaluokkalaisia ja suurempia

oppilaita pyöri luokkahuoneiden eteisessä kymmenittäin.

Kaikki oli uutta, outoa ja hämmentävää.

Ensimmäisestä päivästä muistan ainoastaan tapauksen,

kun yksi poika tuli seisomaan velipojan kengänkärkien

päälle meidän seisoa kyyhöttäessämme pelokkaina seinän

vierustalla. En uskaltanut puolustaa veljeäni tyrkkäämällä

poikaa sivuun, vaikka tiesin ettei kukaan saa tulla toisen

kenkien päälle seisomaan ja hengittämään vasten naamaan

muutaman sentin päähän.

Myöhemmin paljastui, että tämä röyhkeä poika oli samalle

luokalle tullut opettajan poika, josta myöhemmässä vai-

heessa tuli hyvä kaveri.

Jokaisella koulussa tapahtuu monia tapauksia, jotka jäävät

koko elämänajaksi mieleen. Iloisia ja myös ikäviä mieltä

kaihertavia ja loukkaavia tapauksia.

Eräs tällainen sattui neljännellä luokalla, kun miesopettaja

voimistelutunnilla tahallaan ironisesti ilkeili minulle totea-

malla:

- Pentti se on niin notkea kuin rautakanki. Tajusin sen pa-

haksi ja haavoittavaksi loukkaukseksi, koska olin vähän

kömpelö enkä osannut tehdä kovin hyvin niitä voimistelu-

liikkeitä joita hän vaati.

En koskaan antanut anteeksi sitä opettajalle hänen häpäis-

tyä minua luokan edessä.

Myös iloisia ja erikoisia tapauksia on jäänyt koulun en-

simmäisiltä vuosilta mieleen. Elettiin sotavuosia ja kaupois-

ta oli aikoja sitten kadonnut etelän hedelmät.

Eräällä luonnon opetuksen tunnilla opettaja oli tuonut op-

pilaiden nähtäväksi ison viinirypäletertun, jota Euroopassa

ja muualla viljellään paljon viinin valmistamiseksi. Minä en

ollut koskaan ennen nähnyt sitä puhumattakaan että olisin

maistanut ainuttakaan viinirypälettä.

Me oppilaat katselimme silmät pyöreinä opettajan esitte-

lemää lumoavan näköistä rypäleterttua. Lopuksi opettaja

jakoi yhden rypäleen jokaiselle maistiaiseksi.

Voi sitä lumoavaa ihmeellistä taivaallista makua.

Lukeminen ja kirjoittaminen alkoi sujua

Minulla oli koulussa alkuvaiheessa vaikeuksia oppia lu-

kemaan ja kirjoittamaan.

Toiset sisarukseni oppivat helposti jo ensimmäisellä luo-

kalla lukemaan ja kirjoittamaan, minä en sitten millään.

Naisopettaja oli huolissaan minun heikosta oppimisesta, ja

oli puhunut minun tietämättäni äidin kanssa ongelmasta.

Opettaja oli ajatellut jättää minut jälki-istuntoon, mutta ei

ollut raskinut kun kotimatka oli pitkä, ja minä joutuisin yk-

sin hiihtämään kotia lähes viiden kilometrin matkan.

Opettaja ja äiti olivat tulleet kuitenkin tulokseen, että mi-

nussa oli ilmennyt laiskuutta koulutehtävien teossa. Jälki-

istuntoon jättäminen saattaisi säikäyttää minut paremmin

yrittämään, koska ”laiskoille” jääminen koettiin siihen ai-

kaan ikäväksi ja häpeälliseksi asiaksi.

Äiti oli antanut opettajalle luvan jättää minut ilman muuta

jälki-istuntoon koemielessä, että mikä vaikutus sillä on.

Muistan sydämeni hypähtäneen kurkkuun, kun opettaja

sanoi, että Pentti jää sitten koulun jälkeen opettelemaan

lukemista ja kirjoittamista. Itku siinä tuli. Itkuisena sitten

tuhersin tunnin tehtäviä, ja hiihdin yksin autiotalon ohitta-

vaa latua myöten talvipäivän hämärässä kauhun vallassa

kotia kohti. Siihen aikaan pelkäsin kovasti mörköjä ja

kummituksia.

Olipa sillä jälki-istunnolla todella tehokas vaikutus. Säi-

kähdin sitä pahanpäiväisesti. Sen jälkeen opin tuota pikaa

lukemaan ja kirjoittamaan, eikä minua tarvinnut jättää toista

kertaa sen takia jälki-istuntoon.

Jälkikäteen elämääni ajatellen oli erikoista. Ensin en tah-

tonut oppia millään kirjoittamaan, mutta sitten opin niin

hyväksi sanataituriksi että koko työelämäni ajan elätin itseni

kynän avulla. Minusta tuli ammattilehtimies ja runoilija.

Sauli oli hukkua avantoon

Etupäässä ja eniten leikin yhdessä vuotta nuoremman vel-

jeni Saulin kanssa. Talvella tavallisesti möyrittiin ulkona

paksussa lumihangessa ja laskettiin Simojoen törmällä mä-

keä.

Jostakin syystä sillä kertaa oli meidän kanssa laskemassa

pikkukelkalla ja suksilla mäkeä myös minua kaksi vuotta

vanhempi Kauko-veljeni. Hän oli silloin 8, minä 6 ja Sauli

5-vuotias.

Jokitörmän lähettyville oli tehty aika kookas avanto veden

ottamista varten. Kun vesi kävi talvella kaivosta vähiin tai

loppui, oli karjalle vedettävä kelkalla vettä joen avannosta.

Pakkasta oli toistakymmentä astetta ja avantoon oli veden

nostamisen jälkeen muodostunut ohut jääriite. Muistan kun

Saulilla halutti astua avannon kirkkaalle jäälle. Minä varoi-

tin häntä kovasti, ettei menisi koska jää oli ohutta eikä kes-

täisi. Pelkäsin että hän putoaa avantoon ja joutuu jään alle ja

hukkuu.

Mutta Sauli oli itsepäinen kuin mikä eikä ollut kuule-

vinaankaan minun varoituksiani, vaan hyppäsi avannon

ohuelle jääpeitteelle. Samassa jää räsähti rikki, ja Saulin

päällä ollut pomppa levittäytyi ja esti hänen painumistaan

suoraan veden alle. Onneksi hän sai käsillä vielä avannon

reunasta kiinni, ja alkoi kauheasti hengen hädässä parkua

minkä kurkusta sai irti.

Samalla minä tartuin Saulin toiseen käteen kiinni ja kan-

nattelin häntä siinä, ettei se painunut veden alle. Mutta ylös

en jaksanut häntä kuudenvuotiaan voimilla vetää.

Kauko laski vähän kauempana mäkeä, eikä nähnyt vaarati-

lannetta. Minä aloin huutaa Kaukoa avuksi minkä kurkusta

lähti:

- Kauko, Kauko, Sauli putosi avantoon ja hukkuu.

Kauko juoksi täyttä vauhtia paikalle, ja minä yhdessä hänen

kanssaan vedin märän pikkuveljeni kuiville avannon reunal-

le.

Sen jälkeen yhdessä Sauli talutettiin pirttiin, jossa äiti otti

kauhuissaan vastaan märän pojan. Hän riisui Saulin alasti ja

vaihtoi saman tien kuivat vaatteet päälle.

Sauli ei ehtinyt kylmettyä eikä hänelle tullut kylmästä kyl-

vystä edes nuhaa. Sen sijaan aikamoisilta jälkiselvittelyiltä

hän ei säästynyt, ja taisipa saada itsepäisestä jään kestävyy-

den kokeilusta selkäsaunankin.

Kakka ei palannut takaisin

Minulla oli tapana pienenä Sauli veljeäni komennella toi-

sinaan kohtuuttomankin paljon.

Muistan tapauksen, kun eräänä kevättalven päivänä oltiin

jälleen isän tekemän pikkukelkan kanssa liikkeellä pihapii-

rissä. Minä mielellään työntelin kelkkaa, jossa Sauli istui

kyydissä. Minusta se oli mukavaa touhua.

Sauli oli silloin ehkä vähän yli neljä ja minä jotakin päälle

viiden vuoden ikäinen. Jossakin vaiheessa Sauli aikoi kel-

kasta nousta pois ja mennä sisälle potalle, koska hän sanoi

kakan olevan tulossa. Minä en halunnut millään päästää

Saulia lähtemään, vaan pukkasin kelkkaa yhä edelleen ja

rauhoittelin pikkuveljeä:

- Ei kannata lähteä mihinkään. Se kakka kyllä palautuu

takaisin, kun sitä vähän pidättelee, neuvoin pikkuveljeäni.

No, Sauli otti neuvostani vaarin, eikä lähtenytkään sisälle

potalle.

Ja minä jatkoin innolla kelkan työntelemistä ja pikkuveli

jatkoi istumista.

Mutta eipä aikaakaan, kun Sauli sanoi kakkapaskan tulleen

housuihin.

Säikähtyneenä mentiin sisälle, jossa äiti totesi vihastunee-

na tilanteen. Sauli itkien kertoi, että Pentti ei päästänyt pois

kelkasta ja jatkoi vain työntämistä. Hän vakuutti kakan pa-

laavan takaisin, kun sitä tarpeeksi lujasti pidättelee.

Saulin pylly pestiin ja hän sai uudet housut jalkaan. Sekä

Sauli että minä saimme tapauksesta asianmukaisesti tukka-

pöllyä.

Kyllä se maailmanranta vielä opettaa

Kun vuosia kului, minun ohjailuyritykset ja komentelut

pikkuveljeeni eivät enää onnistuneet. Saulista kasvoi itse-

näinen ja omapäinen poika, joka ei kuunnellut minua eikä

kaikenlaisia mielipiteitä mitä yritin hänelle syöttää.

Muistan koulun urheilutunnilla tapahtuneen hiihtokilpai-

lun. Olin pannut merkille, että Sauli oli sutjakka ja nopeam-

pi hiihtäjä kuin minä.

Oli yhteislähtö, ja jonkin matkan kuluttua aloin jäädä pik-

kuveljestä auttamattomasti jälkeen. Minä aloin huudella

hengästyneenä ja komentelevasti Saulille, että älä jätä mi-

nua ja hiihdä niin kovaa.

Mutta Saulipa ei totellut minua, vaan vain paransi vauhtia

ja paineli vauhdilla eteenpäin ja pääsi kilpailun kärkeen.

Minä olin tietysti vihainen kun Sauli jätti minut kuin ”nal-

lin kalliolle”. Sauli vain selitti, että nimenomaan opettaja

kehotti hiihtämään jokaista niin lujaa kuin ikinä pääsee ja

jaksaa.

Vielä eräs tapaus muistuu mieleen heinäniityltä. Oltiin

kotiniityllä aurinkoisena kesäpäivänä heiniä haravoimassa

ja kokoamassa. Minulla tuli jostakin asiasta Saulin kanssa

kova riita ja väittely.

Kun tajusin että olin jäämässä alakynteen, minä hädissäni

uhkaisin häntä huutamalla:

- Kun et minua usko, niin kyllä maailmanranta sinua vie-

lä opettaa.

Mutta Saulipa tokaisi takaisin: - Mitä se sinulle kuuluu, jos

maailmanranta minua opettaa.

Mäenlaskussa kuutamolla outo kokemus

Elämäni ensimmäisiä muistoja on outo mäenlasku Simo-

joen törmällä kevättalven kuutamoiltana.

Muistan elävästi sen illan, ja vieläkin tekee kipeää ja val-

taa surumielinen alakuloisuus, mitä silloin väkevästi koin ja

tunsin.

Olin tuntikausia laskenut veljieni kanssa kelkoilla mäkeä

jokitörmällä. Vähitellen ilta hämärtyi yhä pimeämmäksi, ja

joen toisella puolella metsikön takana mollottava täysikuu

näkyi yhä selvemmin ja kirkkaampana.

Koska mäenlasku oli niin mukavaa, emme lähteneet pois,

vaan jatkoimme törmälle kiikkumista ylös ja taas vauhdilla

alas loputtomiin. Ilta venyi yhä pidemmälle, ja laskettelu

tapahtui lopulta pelkästään kuunvalossa.

Jossakin vaiheessa minä pysähdyin paikalleni toljottamaan

kirkasta kelmeää kuunvaloa, ja sen heittämiä varjoja kevät-

hangelle. Se valo oli omituisen toisenlaista, outoa ja salape-

räistä auringon valoon verrattuna.

Kummastelin kuunvaloa. Katselin veljeni kelkkojen kiitä-

mistä joen törmää vauhdilla alas, heidän varjojaan ja inno-

kasta touhua ja iloa.

Yhtäkkiä minut valtasi outo surumielinen ja hämmentävä

tunne, mitä minä täällä teen?

Tunsin väkevästi, että minut on jostakin heitetty tänne

merkilliseen ja kummalliseen maailmaan, jonne minä en

kuulu. Olin vieras ja sivullinen täällä. Muukalainen, jonka

oikea koti on jossakin muualla.

Siinä hetkessä minuun tunkeutui selittämätön eksistentiaa-

linen ahdistus ja sydämeni kipeys, joka on seurannut minua

lapsuuden kuutamoillasta lähtien läpi elämäni.

Omalla rahalla suurostos potkukelkka

Ensimmäinen omalla rahalla hankittu suurostos oli potku-

kelkka.

Rahaa kelkan ostamista varten olin kerännyt valmistamalla

siirapista omatekoisia karkkeja, joita sitten koulussa myin

koulutovereilleni.

Kelkka tuntui mahtavalta ja upealta kulkuneuvolta. Se

luisti jäätiköllä kevyesti kuin tyhjää vaan. Varjelin sitä kuin

silmäterääni, enkä suostunut sitä pitkään aikaan muille lai-

naamaan.

Suksien ja uusien monojen saaminen koulusta lahjoitukse-

na oli tapaus. Niitä jaettiin jonkun hyväntekeväisyysjärjes-

tön lahjoittamana kaikkein köyhimpien perheiden lapsille.

Olin varmaan jo viiden- tai kuudentoista vuoden ikäinen,

kun voitin lehtitilauskilpailun palkintona elämäni ensim-

mäisen polkupyörän. Se oli Monarck-merkkinen. Se tuli

postilähetyksenä hyvin pakattuna.

Muistan sen ilon ja riemun tunteen, kun pakkauksesta pal-

jastui punaruskean värinen tuliterä polkupyörä. Niin hieno,

tosi hieno, ettei aluksi tahtonut raskia sillä edes ajaa ettei se

sotkeentuisi pölyyn ja kuraan.

Hankin jo koulun yläluokilla pientä tuloa myymällä oppi-

laille ja naapuritaloihin joulukortteja, joita tilasin postin

välityksellä. Vähän myöhemmin aloin syksyisin kiertää

pitkin Simojokivarren kyliä polkupyörällä talosta taloon

toimimalla lehtiasiamiehenä. Tilasin ihmisille sanoma- ja

aikakauslehtiä satamäärin, jonka ansiosta voitin sen polku-

pyöränkin.

Myöskin perheistä otin valokuvia ja myin niitä halukkail-

le, ja tienasin niillä aika hyvin.

Kummitustarinoita

Kummitustarinat ja yliluonnolliset asiat kuuluivat yhtenä

osana lapsuuteni elämään.

Kylältä poikkesi kotiini emäntiä ja isäntiä, jotka niistä jut-

telivat. Varsinkin hämärtyvänä talvi-iltana pirtissä me lapset

kuunneltiin korvat höröllä aikuisten kertomia kummitusta-

rinoita. Jotenkin ne jutut tuntuivat niin tosilta ja luonnolli-

silta, eikä niitä osannut epäillä mielikuvituksen tuotteiksi.

Minä olin aivan erikoisen säikky pelkäämään kummituk-

sia, vaikka toisaalta vanhemmat sanoivatkin ettei niitä kan-

nata pelätä, vaikka niitä olisikin. Mutta niin vain niitä var-

sinkin pimeänä talvi-iltana pelkäsi, ettei navettarakennuk-

sen päässä sijaitsevaan ulkovessaan eli hyysikkään tahtonut

uskaltaa mennä asioille millään. Yritin monesti nuorempaa

veljeäni houkutella mukaan vessareissulle.

Eräs kummitus- ja myyttisten juttujen hyvä ja innokas

kertoja oli Leppi-Kalle, joka asui kodistani parin kilometrin

päässä Leppiahon kyläryhmässä. Kallen pirtti oli vuosia

postitoimipaikkana, josta talvella hiihtämällä haettiin postia.

Muistan kun Leppi-Kalle kertoi Ruonakosken autiotalossa

asustavan kummituksia. Ruonakoski sijaitsi kodistani muu-

taman kilometrin päässä Simojokea ylävirtaan.

Ruonakosken partaalla oli aikanaan ollut iso talo maineen

ja metsineen, ja sen oli omistanut rikas ruotsalaisherra. Ison

vihan aikaan hän oli sitten joutunut pakenemaan Ranuan

erämaakylissäkin kierteleviä ja ryösteleviä vainolaisia eli

ryssiä.

Ennen pakenemista mies oli kiireessä ja hädissään kätke-

nyt sangollisen hopearahoja koskentörmän partaalle maan

alle piiloon. Leppi-Kalle oli saanut kuulla edesmenneiltä

vanhoilta ihmisiltä tarinan, että jos syksyllä talven tullen

tulee niin kova pakkasyö että yksiöinen jää kestää nuorella

hevosella ajaa joen yli, niin silloin hopearaha-aarre paljas-

tuu. Ja löytäjästä tulee hetkessä rikas mies.

Myös toinen Leppi-Kallen monista tarinoista jäi mieleen.

Simojokivarren kahden talon isännän välille syntynyt paha

riita. Molemmat isännät omasivat yliluonnollisia noitavoi-

mia. Toisen isännän talo sijaitsi Hosiossa ja toisen Lep-

piahossa, joiden väliä on kymmenkunta kilometriä.

Hosion kylän isäntä noitui sitten vihapäissään karhun tap-

pamaan naapurikylän isännän lehmikarjaa. Kun Leppiahon

vanha äijä huomasi karhun karjan kimpussa, se arvasi kuka

oli sen lähettänyt eli ”nostanut” karhun pahoihin tekoihin.

Äijäpä teki vastatemput ja pani karhun juoksemaan Hosion

äijän karjan kimppuun.

Ja niin äijät juoksettivat karhua näiden kylien väliä niin

kauan, että otsoriepu läkähtyi ja kuoli.

Sonnilla oli puhtia astua monta lehmää perätysten

Maaseutukylissä oli takavuosina kaikissa taloissa karjaa ja

monissa taloissa kasvatettiin myös lampaita. Ylimääräisillä

ruuanjätteillä ruokittiin joinakin vuosina myös possu, josta

saatiin joulukinkku omasta takaa pöytään.

Niinpä karjan lisääntymiseenkin liittyvät toiminnat nähtiin

arkipäivän elämänmenossa aivan luonnollisina tapahtumina

eikä niitä pyritty peittelemään lapsiltakaan mitenkään.

Kyläyhteisössä vuoronperään eri taloissa pidettiin vuoden

parin ajan sonnia, joka astui kyläläisten kiimaan tulleet

lehmät ja hiehot tiineiksi odottamaan vasikkaa ja uutta kar-

jan kasvua.

Muistan, kun meillä oli virkeä ja eloisa sonni, joka ilomie-

lin astui sille tuodut lehmät kantaviksi. Lehmä oli tuotava

kiireesti sonnin siementäväksi silloin, kun sille tuli kiima-

aika, jota kesti vain lyhyen ajan. Monesti lehmiä oli talutet-

tava astutettavaksi lumihankien läpi pakkasellakin senkin

uhalla, että utareet olivat vaarassa paleltua. Tosin utareita

yritettiin suojata varta vasten tehdyllä vaatepussilla.

Joskus samana päivänä naapureista tuotiin useampikin

lehmä astutettavaksi. Silloin oli sonnilla tiukat paikat, että

sen kunto kesti ja sillä oli puhtia astua monta lehmää perä-

tysten.

Tavallisesti astutus tapahtui navetan edessä ulkona. Sonni

päästettiin navetasta ulos ja se juoksujalkaa riensi härillään

olevaa halukasta lehmää innolla panemaan.

Me lapset seurattiin silmä tarkkana muutaman kymmenen

metrin päässä sonnin astumista. Emännät häärivät sonnin

ympärillä ja pitivät lehmän häntää ylhäällä sivussa, että

sonnin punainen pitkä siitin kuin porkkana osui paremmin

lehmän emättimeen.

Toisinaan sonni ei pitänyt astumiselle kiirettä, vaan val-

misteli huolella lehmän selkään nousemista. Se ensiksi hais-

teli ja nuoleskeli antaumuksella lehmän pillun aukkoa, ja

sen päälle saattoi nostaa pään kohti taivasta ja aivan kuin

irvisteli. Näyttääkseen katsojille: - Pahhaa on, mutta teen-

pähän tempun kun lehmäneito niin haluaa.

Mutta astuminen kuitenkin paljasti, miten innokkaasti

sonni teki tehtävänsä ja nai suurella antaumuksella ja nau-

tinnolla.

Myöskin me lapset pienestä pitäen seurattiin lammas-

lauman urosjäärän innokasta panemista. Aina kun joku naa-

ras oli tulossa kiimaan, jäärä juonatti ja ajoi sitä takaa. Jos

naaraslammas ei ollut vielä valmis paritteluun, se luiskahti

alta pois, kun jäärä yritti nousta sen selkään.

Mutta kun naaras oli kovassa poltteessa ja kiimassa, silloin

jäärä sai sitä pökkiä sitä niin usein kuin vain jaksoi.

Samoin koirien naintia seurattiin usein aivan läheltä. Naa-

purin uros ilmaantui kuin tyhjästä paikalle, kun narttukoira

tuli kiimaiseksi. Sitten ne naivat pitkään ja hartaasti innolla.

Joskus uroskoiran siitin tarttui naaraan reikään kiinni, ja ne

joutuivat olemaan nalkissa tuntikausia, ennen kuin uros

pääsi pinteestä irti.

Koiran surumielinen ulvonta tiesi kuolinsanomaa

Lapsuuteni kotipiirissä tapahtui monia selittämättömiä

asioita, joille ei löytynyt luonnollista selitystä.

Kodissani pidettiin aina koiraa ja joskus tilapäisesti use-

ampiakin, jotka kuuluivat itsestään selvyytenä kodin perus-

asukkaisiin niin kuin kissatkin.

Muistan elävästi, kun pihapiirissä koira nousi koppinsa

katolle, ja aloitti salaperäisen alakuloisen ulvomisen kuono

suunnattuna joen alajuoksulle tai yläjuoksulle päin. Se saat-

toi ulvoa yhtä mittaa vuorokaudenkin, eikä sitä saanut lo-

pettamaan vaikka kuinka olisi torunut sitä.

Koira vain normaalista haukkumisesta poikkeavalla tavalla

surullisena ja haikeana ulvoi ja ulvoi mistään mitään välit-

tämättä aikansa.

Kylän vanhemmat ihmiset tiesivät, että koiran salaperäi-

nen ulvonta ennusti kuolinsanomaa siltä suunnalta, minne

sen kuono osoitti.

Myöskin äitini uskoi vankasti siihen. Kun koira aloitti ul-

vomisen, niin äiti kiirehti sanomaan totisena ja vähän peläs-

tyneenä:

- Kenenkähän vuoro nyt on lähteä tuonenmaille.

Usein ei kulunut koiran ulvomisesta montakaan päivää,

kun kylällä kerrottiin kuoleman vieraineen jossakin talossa.

Muistan lapsuudestani monta tällaista koiran ulvomisella

ennusettua kuolintapausta.

Taikaloitsuilla suojeltiin lampaita karhuilta

Yliluonnolliset tapahtumat ja jopa taikojen tekeminen kuu-

luivat luonnollisena ja luontevana osana aivan kuin itses-

tään selvyytenä kyläyhteisön elämänmenoon. Kansanusko-

mukset sukupolvelta toiselle olivat 1900-luvun puolivälissä

vielä Simojokivarressakin täyttä totta, eikä yliluonnollisia

sattumia pidetty mitenkään kummallisina.

Ihmeteltiin vain ja ne otettiin huomioon.

Keväällä lumien sulettua ja maan alkaessa vihertää toiselle

kymmenelle nouseva lammaslauma soudettiin Ruonajoen

yli niemen kärkeen. Siellä lampaat saivat koko kesän etsiä

ruokansa jokivarsien niityiltä sekä metsästä vapaasti aina

Suhankojokea myöten, jonka yläjuoksulle oli matkaa aina-

kin parikymmentä kilometriä. Samaan lammaslaumaan tuo-

tiin toisinaan myös naapuritaloista lampaita, joten niiden

määrä nousi useisiin kymmeniin.

Muistan, että ennen kuin lampaat löysättiin irti vapaaksi,

äiti teki meiltä lapsilta puolittain salassa taikoja toivossa,

että lammaskatras varjeltuisi kesän aikana karhuilta ja susil-

ta sekä muilta pedoilta, joita erämaassa liikkui.

Äiti kaivoi multaa kolmesta paikasta maata, ja syötti sitä

kellokaslampaille leipäpalan kera. Jotakin loitsuja hän myös

hoki, mutta ei koskaan niin kuuluvasti että sivulliset olisivat

kuulleet sanoja.

Irti päästetty lammaslauma sitten vaelteli pitkin jokivarsia

itse asiassa erämaan pimennossa talven tuloon asti oman

onnensa varassa. Siellä ei asutusta ollut mailla eikä halmeil-

la.

Vasta syksyllä kuuran jo ilmestyttyä maahan osittain

aroiksi tulleet lampaat pyydystettiin usean hengen voimin

kiinni, ja tuotiin kotisuojaan navetalle.

Taikaloitsujen suojelun uskottiin vaikuttaneen niin paljon,

että ainoastaan muutama lammas oli kesän aikana kadonnut

jäljettömiin ja menetettiin petojen saaliiksi.

Köyhissä taloissa oltiin tarkkoja ja yritettiin kaikin keinoin

suojella kotieläimiä, sillä yhtään lammasta ei olisi ollut va-

raa antaa petojen ruuaksi. Oli sota-aika ja elettiin luontaista-

louden varassa.

Sänkysaaren kummitus

Kun kummituksista tuli puhetta, isä kertoi toisinaan yhden

kummituksen paljastuneen aivan tavalliseksi luonnonilmi-

öksi.

Naapuriin ns. Kustin-talolle parin kilometrin päähän oli

aluksi polku ja sitten myöhemmin jonkinlainen hevoskärry-

tie, joka meni synkän metsikön Sänkysaaren läpi.

Kylän emännät olivat isälle peloissaan kertoneet Sänky-

saaressa asustavan kummituksen, joka naukui karmeasti

kuin hädässä oleva kissa. Monet olivat kuulleet kummituk-

sen äänen.

Isä kertoi eräänä syysyönä olleensa tulossa kohti kotia,

kun Sänkysaaren kohdalla kuului kuin lapsen tai kissan

omituinen rääkäisy. Isä ajatteli aluksi, että niissä emäntien

puheissa oli sittenkin perää.

Vaikka vähän pelotti raavasta miestäkin, isä pysähtyi pai-

koilleen pimeässä yössä ja odotti, että jos se kummitus rää-

käisee toisen kerran niin tietää paremmin paikallistaa, mistä

se ääni tulee. Meni tovin aikaa, ettei kuulunut mitään.

Sitten suhisi metsän läpi voimakas syystuulen puuska, ja

samassa se rääkäisy kuului selvästi. Isä kiirehti nopeasti

ääntä kohti ja havaitsi kaksi pitkää kuusta kasvaneen ylä-

osasta toisiinsa kiinni. Aina kun kävi voimakkaampi tuu-

lenvire ja puuska, puut hankasivat toisiaan ja siitä lähti se

omituinen kummitusmainen ääni ja rääkäisy.

Isä oli sittemmin kaatanut puut ja kertoi naapurin eukoille,

että nyt se Sänkysaaren kummitus on lähtenyt matkoihinsa.

Sen jälkeen ei kukaan kuullut Sänkysaaressa kummituksen

valittavaa rääkymistä.

Siitä huolimatta pimeinä syysiltoina pelkäsin kulkea Sän-

kysaaren läpi. Juoksujalkaa painelin minkä kintuista lähti

saaren synkeän metsän halki kotiin.

Leikkitoverimme Jekun hukkuminen syysjäihin

oli kauhea murhenäytelmä

Rakkaan Jekku-koiran hukkuminen Ruonajoen suulla

syysjäihin oli viedä myös minun ja veljeni Saulin hengen.

Itse asiassa vain ihme pelasti, ettemme vajonneet jäihin ja

menehtyneet saman tien Jekun mukana.

Oli kaunis heleän kuulas syksyinen iltapäivä, kun olin

Saulin kanssa jokivarressa leikkimässä ja samalla kokeile-

massa joen jään kestävyyttä.

Jää ei ollut aivan kirkasta syysjäätä, vaan sen päälle oli

satanut ohut lumipeite. Mutta kuitenkin niin ohut, ehkä sen-

tin toista, että jää kuulsi kirkkaan houkuttelevana harsolu-

men läpi.

Meitä usein tai miltei aina seuraava Jekku oli tietysti läh-

tenyt innolla mukaamme. Se oli uskollinen leikkitoveri,

mentiinpä minne mentiin. Jekku pyöri jaloissamme, mutta

välillä juoksi kauemmaksi ja katosi näkyvistämme omille

teilleen, kunnes aina hetken kuluttua palasi luoksemme.

Siinä rantamatalikossa leikkiessämme, yhtäkkiä alkoi ylä-

juoksulla päin noin kolmen sadan metrin päässä kuulua

Jekun hätääntynyttä haukuntaa ja ulinaa.

Juoksimme katsomaan, mitä Jekulle oli tapahtunut ja mik-

si se haukkui niin omituisesti ja hätääntyneen tuntuisesti.

Tulimme Ruonajoen suulle, jossa joki yhtyi suurempaan

Simojoen virtaan.

Tässä kohtaa joki on syvä aivan rannasta lähtien.

Näimme kauhuksemme Jekun keskellä jokea pudonneen

jäihin. Joen jää oli ollut sillä kohtaa niin ohuen ohutta, että

se oli pettänyt koiran alla. Ehkä ohut lumipeite oli hämän-

nyt Jekun, ettei se ollut osannut varoa vaaraa.

Aloimme heti kovasti miettiä, miten voisimme koiran pe-

lastaa. Vaikka olin seitsemän ikäinen, tajusin ettei jään reu-

nalle voinut suoraan syöksyä auttamaan Jekkua, ettemme

itse vajoaisi samaan avantoon ja hukkuisi.

Havaitsimme ja näimme, että Jekku yritti vimmalla

hengenhädässä nousta jään reunalle, mutta kun se oli pää-

semäisillään ylös niin liukas jää aina luisti sen jalkojen alla,

ja se kellahti takaisin hyiseen syysveteen särkyneiden jää-

riitteiden sekaan.

Minä näin siinä lähellä jokivarren pellonreunalla seipäitä

ja juoksin hakemaan sieltä yhden ohuimman mutta mahdol-

lisimman pitkän kepin, jonka kanssa hivuttauduin joen ran-

nan jäälle. Aloin kepillä hakata ohueen jäähän railoa kohti

koiraa, että se voisi uida sitä myöten lähemmäksi rantaa ja

kestävämpää jäätä. Ajatuksena oli, että sitten voisin ottaa

Jekun käsin kiinni ja nostaa jäälle turvaan ja pelastaa.

Koetin hivuttautua yhä lähemmäksi Jekkua ja hakata ke-

pillä jäätä rikki. Mutta keppi ei aivan yltänyt jään reunalle

asti, vaan väliin jäi ehkä vajaa metrin levyinen kannas. Koi-

ra ei itse kyennyt murtamaan sitä jääkannasta.

Olin vatsallani jäällä, joka ritisi ja ratisi pelottavasti ja oli

vaarassa murtua millä hetkellä tahansa. Jää painui jo pai-

nostani ja vettä virtasi jäälle. Sauli piteli takanani minun

jalastani käsin kiinni, että jos jää murtuisi, niin hän vetäisi

minut kuiville. Ajatus oli meille lapsille toisaalta järkevä,

mutta samalla aivan pöhkö. Emme tajunneet, miten hirvit-

tävän suuressa vaarassa olimme molemmat. Jos jää olisi

pettänyt, olisimme varmuudella molemmat hukkuneet koi-

ran mukana. Joki oli rannasta lähtien syvä, ainakin pari

kolme metriä vettä sillä kohtaa. Avunhuutoja pihapiirille

asti ei kuullut kukaan, vaikka hädissämme huusimme sa-

malla molemmat täyttä kurkkua.

Jossakin vaiheessa tajusimme, ettei sen jääkannaksen mur-

taminen onnistu, koska keppi ei yltänyt sinne asti. Näimme

että Jekku tajusi meidän pelastusyrityksemme. Mutta koiran

voimat alkoivat vähentyä ja kylmästä vedestä kangistua

niin, ettei se enää jaksanut yrittää omin voimin jään päälle.

Muistan yhä edelleen kipeänä rakkaan leikkitoverimme

Jekun hätäisen surullisen ja kauhistuneen katseen, ennen

kuin se painui veden alle. Sitä katsetta en unohda ikinä niin

kauan kuin elän.

Hillat suuria kuin appelsiinit

Ensimmäinen kosketus ja havahtuminen pohjoisten soiden

lumoavaan ja mehukkaaseen marjaan, hillaan on jäänyt

kirkkaana mieleeni.

Olin ehkä vajaa viisivuotias pojanvesseli. Muistan lämpi-

män kesäpäivän auringonpaisteen, joka loputtomana paistoi

ja paistoi.

Kotini pihalle ilmestyi kuin tyhjästä naapurin emäntä Ulla,

joka oli ollut hillassa ja poiminut ison kattilallisen isoja

korpihilloja. Koska hillapaikka oli lähellä meidän kotia na-

vetan takamaastossa, oli Ulla päättänyt samalla poiketa

meillä kylässä ja rupatella päivän kuulumisia äitini kanssa.

Muistan kun Ulla-emäntä jutteli äitini kanssa. Ulla oli

kukkuroilleen poimitun täyttäkin täysinäisemmän hillakatti-

lan laskenut pihassa jonkin korokkeen päälle. Ehkä se oli

isompi kivi tai jokin jakkara. Minä kiertelin uteliaana hilla-

astian ympärillä, ja taivaallisen suuret ja ihmeelliset hillat

loistivat lumoavan keltaisina auringossa.

Niissä isoissa tuoreissa ja mehevissä hilloissa paljastui

jokin ihana kesän loputtomuus ja ikuisuus, elämän selittä-

mätön ilo ja onnellisuus. Kaikki oli jotenkin niin selvää ja

kirkasta auringon paistetta.

Aivan kuin aurinko olisi hehkunut ja säteillyt jokaisessa

hillassa erikseen. Ne olivat isoja kuin appelsiinit.

En tiedä, oliko minulle hillojen maku jo ennestään tuttu,

jotenkin vain tiesin siinä pihalla auringossa loistavien tuo-

reiden ja isojen hillojen olevan taivaallisen mehukkaita ja

ihania.

Siitä lähtien koko elämäni ajan upeat ja lumoavan kauniit

hillasuot ja hillat ovat liittyneet erottamattomasti yhteen

aurinkoisten lämpimien kesien muistoihin sielunmaisemas-

sani.

Ullan hillareissun ja vierailun jälkeen alettiin hillojen hy-

vää löytöpaikkaa ja rämesuota kutsua Ullan hillakorveksi,

josta huonoinakin kesinä löytyi aina hilloja kun muille lähi-

tienoon soille tuli katovuosi eikä löytynyt marjan marjaa.

Männynkäpylehmiä

Köyhässä erämaamökissä ei ollut varaa ostaa lapsille leik-

kikaluja eikä niitä ollut jokivarren pikkukaupassa tarjolla-

kaan. Elettiinhän luontaistalouden piirissä eikä kylien per-

heillä muillakaan ollut varaa ostella lapsille leikkivälineitä.

Vain välttämättömiä tavaroita kuten suolaa ja sokeria sekä

rautatyövälineitä kuokkia, kirveitä, lapioita ja hevosen val-

jaita hankittiin kaupasta.

Niinpä vanhemmat tekivät lapsille leikkikalunsa itse kuten

äidit tytöille räsynukkeja, ja isä teki meille pojille jonkin

sortin laivannäköisen laudanpätkästä, jota sitten uitettiin

puroissa ja ojissa ja joskus joen rantamatalikossa.

Leikkivälineiksi kelpasi miltei mikä tahansa vähän erikoi-

nen esine kuten männynkävyt toimivat mainiona lammas-

katraana ja lehmikarjana.

Vähän isommaksi tultua uusia leikkivälineitä keksivät ja

tekivät lapset itse. Muun muassa tyhjistä lankarullista val-

mistettiin lankarullamönkijöitä, jotka punotun kumirenkaan

avulla kykenivät ryömimään pirtin lattian poikki ja joskus

kiipeämään pienen loivan esteenkin yli.

Minä tein pienistä ja isommista lankarullista pieniä mönki-

jöitä, joita myinkin joitakin koulussa luokkatovereille. Kou-

lussa kesken tunnin saatoin taskusta ottaa esille pikkumön-

kijän, joka pulpetin päällä mönki yli laidan ja pudota kolah-

ti lattialle. Kun opettaja huomasi tämän, siitä seurasi aika-

moinen nuhtelu ja olin vähällä saada rangaistukseksi jälki-

istuntoa.

Myöskin puupyssyjä tehtiin, sota-aika kun oli. Samoin

puumiekkoja, joilla miekkailtiin tai ainakin yritettiin harras-

taa sitä leikkiä, jonka kuitenkin vanhemmat kielsivät liian

vaarallisena. Sanomalehden paperista tehtiin monennäköi-

siä lentokoneita, joita sitten lennätettiin sekä pirtissä että

ulkona pihapiirissä. Myös pahviin piirrettiin erilaisia pelejä,

joiden säännöt oli opittu luokkatovereilta tai jostakin. Miilu

ja talopelit olivat eräitä suosituimpia pelejä.

Isoja teeriparvia pihakoivuissa

Kotieläimet olivat tärkeä osa lapsuuteni elämänpiiriä. Na-

vetassa oli tavallisesti 4-5 lypsävää lehmää ja sen lisäksi

muutama mullikka ja hieho. Lampaita oli karsinassa toista-

kymmentä ja toisinaan kasvatettiin myöskin possua, joka

teurastettiin joulu ruuaksi.

Ilman muuta tärkeänä osana talouteen kuului hevonen,

jolla polttopuut ajettiin rantteelle, tehtiin pelto- ja heinätyöt

sekä isä kiersi sen kanssa talvet savotoilla metsätöissä rahaa

tienaamassa.

Myös kissat kuuluivat kuvaan mukaan. Niitä oli aina yksi

ja kaksikin kissaa, joiden tehtävänä oli pitää hiiret ja myyrät

kurissa pihapiirissä, navetassa ja heinäladossa.

Kissat asustivat etupäässä navetassa. Ainoastaan toisinaan

ne päästettiin pirttiin lasten kanssa leikkimään.

Pystykorvakoira toimi talon vahtina. Pihapiiriin sille oli

tehty oma koppinsa, jossa se asusteli. Koira oli tärkein leik-

kitoveri ja ystävä kotieläimistä. Se oli mukana kesäisin kai-

killa retkillä.

Kotieläinten lisäksi etenkin pihapiirissä viihtyvät linnut

kuten pääskyset olivat tärkeitä ja kotoiseen elämään kuulu-

via olentoja.

Myös metsäneläimet kiehtoivat lapsia. Susista ja karhuista

puhuttiin, mutta ei niitä pelätty koska niitä ei tiedetty asus-

tavan lähimetsissä.

Metsänriistaa kuten metsoja ja koppeloita syksyisin pyy-

dettiin ansoilla, ja toisinaan saatiin useitakin. Niistä keitet-

tiin makoisia lihakeittoja. Samoin ansoilla pyydetyitä jänik-

siä paistettiin ja niistä tehtiin maukkaita kastikkeita.

Talvisin saattoi isojakin teeriparvia ilmaantua aivan piha-

piirin lähikoivuihin syömään urpuja. Isommat velipuolet

Hannes, Matti Eevertti ja Toivo olivat sodassa, eikä meillä

ollut asetta, joten teeret saivat rauhassa ruokailla lähipuissa.

Vasta sotien jälkeen oli käytössä metsästyskivääri, jolla

pyydettiin jonkin verran riistaa.

Lapsuuteeni liittyivät lisäksi myös aljuksi otetut met-

säneläimet, joita sitten ruokittiin. Minä olin innokas hoita-

maan aljuksi saamaani jäniksenpoikasta. Rakensin sille pi-

hapiirin reunalle pienen verkkokopin ja ruokin sitä säännöl-

lisesti. Jänis kasvoi ja se tottui ihmisiin ja siitä tuli hyvinkin

kesy, mutta leikkikaveriksi siitä ei ollut. Se vaan olla mol-

lotti paikallaan ja heilutteli korviaan.

Muistan että muu kotiväki ei ollut kiinnostunut ruokki-

maan jänistä, vaan se oli minun tehtävä. Olisin halunnut että

muutkin osallistuisivat ruokintaan, koska minua välillä lais-

kotti sen hoitaminen. Ne vetosivat siihen, että itsepähän olet

aljusi ottanut ja siitä on sitten pidettävä myös huolta.

Kerran sitten suutahdin sen ruokkimiseen ja päästin jänik-

sen vihapäissäni kopista vapaaksi, ja vähän möykkäsin sille.

Jänispä pelästyi minua ja lähti loikkimaan metsään karkuun.

Minä juoksin perässä ja yritin saada sen kiinni, mutta se ei

onnistunut.

Minä tulin itkun kanssa pirttiin kertomaan jäniksen kar-

kaamisesta. Toiset olivat vain sitä mieltä, että hyvä juttu

että jänis pääsi vapauteen ja sinne minne se kuului: Met-

sään.

Myös variksia pidin toisinaan aljuna ja nekin jossakin vai-

heessa häipyivät aina omille teilleen. Kerran taisi olla lem-

mikkinä Lapin pöllökin.

Siinä kymmenen ja toistakymmenen vuoden ikäisenä mi-

nulla syntyi monenlaisia ideoita ja kokeiluja. Minulla oli

aina jokin projekti päällä, joista useimmat kylläkin epäon-

nistuivat, kun ei ollut tarpeeksi tietoa ja myös tarvikkeet

puuttuivat ja niitä ei ollut saatavilla kyläkaupassakaan.

Muistan kun navetan ja pirtin välille suunnittelin puhe-

linyhteyttä. Vedin 40-50 metrin välille ohuen narun ja sijoi-

tin päihin tyhjän tulitikkurasian muka kuulokkeiksi eli mik-

rofonin tehtävää hoitamaan. Sitten houkuttelin Sauli-veljeni

toiseen päähän huutamaan, että kuuluuko mitään.

Mutta eihän sieltä kuulunut mitään, vaikka kuinka huusi

täyttä kurkkua.

Puhelinkokeilu epäonnistui täydellisesti. Surin epäonnis-

tumista viikkokausia, ja sitten aloin miettiä uusia ideoita.

Sähköistys oli eräs suuri haave. Koko jokivarressa ei ollut

silloin vielä sähköjä.

Sähkövalo tuli tutuksi polkupyörän dynamon kautta. Mie-

tin pitkiä iltoja, että miten saisi koskeen rakennettua vesirat-

taan, joka pyörittäisi dynamoa ja sähkö juoksisi sitten lan-

koja pitkin pirttiin valoksi. Mutta se haave kaatui pitkään

välimatkaan, sillä Ruonajoen lähimmälle koskelle oli mat-

kaa reilut kilometri eikä sellaisen määrän sähköjohdon os-

tamista voinut ajatellakaan, sillä rahaa ei ollut penniäkään.

Myöskään generaattoriksi pyörän dynamo ei olisi riittänyt

mihinkään.

Sähköistyshanke jäi lopulta pelkäksi haaveeksi.

Veneen eli pienoisproomun teossa onnistuin paremmin,

kun isä luovutti lautoja käyttöön. Pitkän ja tarmokkaan nik-

karoinnin jälkeen syntyi sellainen kolmisen metriä pitkä ja

toista metrin levyinen proomu, joka kantoi pari kolme lasta

tai yhden aikuisen.

En muista, mistä olimme saaneet tälle omatekoiselle vene-

proomun ylpeydelle nimen NAUTILUS, jonka maalasin

valkoisin isoin kirjaimin sen kylkeen.

Proomun nimeä yksi ja toinen kyläläinen ihmetteli, ja

muistan kun Simojoen tukkien ja pöllien uiton hännän

miestokka oikein sakilla tavasi nimeä Nautilus. Joku arvaili,

mistä tuollainen nimi vesiproomulle on keksittykin. Että

kukahan sen on hoksannut, niin erikoinen nimi se on.

Me pojat seurasimme nimiarvailua vähän kauempana, ja

olimme jotenkin ylpeitä rakentamastamme paatista ja sen

nimestä.

Pokasahan laavista eli terästä tein luistimia, joilla sitten

luistelimme syyskirkkaalla jäällä vauhdilla. Myöskin myö-

hemmin keksin valmistaa sahanterästä veitsiä, joihin sijoitin

puupään ja ne hiottiin teräviksi tahkon avulla. Myin sitten

veitsiä naapureille ja sain niitä myytyä kirkonkylän kaup-

paankin muutaman.

Salaperäinen aarrekuoppa kiehtoi mieliä

Parin kilometrin päässä kodistani oli tiheän synkeän met-

sikön keskellä salaperäinen maakuoppa, jota pidettiin kulta-

aarteen kätköpaikkana.

Kuoppaa kutsuttiin aarrekuopaksi, ja se kiehtoi meidän

poikien mieliä suunnattomasti ja sai joka kerta sen äärellä

mielikuvituksen laukkaamaan täysillä.

Tälle salaperäiselle maakuopalle osuimme syksyisin mar-

jastusretkellä, sillä ympärillä kasvoi hyvin mustikkaa ja

puolukkaa. Myös metsikössä asui koppeloita ja metsoja,

joita pyydystimme ansoilla. Aivan kuopan lähellä oli hiek-

kainen paikka, joka oli hyvä ansapaikka ja siitä saimme

syksyn mittaan useita komeita isoja metsoja. Ansojen ko-

keminen oli aina kihelmöivän jännittävä reissu, oliko saalis-

ta vai ei.

Monesti suunnittelin kuopan kaivamista, että löytyisikö

sieltä kulta-aarretta tai jotakin. Olimme jo koulussa kuulleet

kultarahojen ja hopeaesineiden kätköpaikoista, joita syntyi

myös Simojokivarteen isovihan aikana 1700-luvun alku-

puolella. Kasakat kiertelivät silloin erämaakyliä myöten

ryöstöretkillä, ja monesti asukkaat joutuivat kiireen vilk-

kaan pakenemaan metsiin piiloon ja kätkivät arvoesineitä

maahan turvaan.

Mutta se kaivaminen kuitenkin jäi, sillä kuoppa oli melko

syvä ja laajakin. Ja kaivamiseen olisi tarvittu lapio ja aika-

moisia voimia, joita ei pikkupojalla ollut. Sitten isompana

alkoi uskoa puheita, ettei se ollut luonnon synnyttämää

kuoppaa kummempi eikä sinne ole kätketty mitään.

Toiset arvelivat kuopan syntyneen vuosikymmeniä sitten

sorapaikan kaivamisesta. Paikasta oli ilmeisesti löydetty ja

kaivettu sopivaa hiekkaa ja soraa rakennustarpeiksi.

Salaperäinen maakuoppa synkeän metsän siimeksessä

kiehtoi meitä poikia vuosia ja siivitti mielikuvitusta kulta-

aarteen kätköpaikkana.

Salaperäinen autiotalo

Kummitusjutut ja selittämättömät tarinat kuuluivat luon-

nollisena osana lapsuudenaikaiseen elämään.

Simojokitörmällä seisoo tänä päivänäkin autiotalo, jossa ei

ole asuttu päivääkään. Kyläläisten mielestä taloa ei ole voi-

tu ottaa asuttavaksi kummitusten vuoksi.

Isoista hirsistä veistetyn, huolella ja tukevasti tehdyn talon

kehikko on valmistunut vuonna 1927, joten se on kahdek-

san vuosikymmentä seisonut vanhan talon pihapiirissä tien

poskessa tyhjillään.

Talossa on leveät lattialankut ja siinä on kookas pirtti.

Muurin pohjakin on tehty, joskin varsinainen tulisija on

jäänyt keskeneräiseksi.

Talonväki ei ole koskaan kertonut ja selittänyt, miksi au-

tiotaloa ole rakennettu loppuun ja viimeistelty asuttavaan

kuntoon. Jostakin syystä sukupolvi toisensa jälkeen on an-

tanut rakennuksen seisoa paikallaan autiona.

Talosta on vuodesta toiseen kiertänyt villejä huhuja kum-

mituksista, jotka isännöivät rakennusta ettei tee kenellä-

kään mieli viimeistellä sitä ja asettua vakituisesti siihen

asumaan.

Talon nuorempia poikia on kyllä kesäisin toisinaan nuk-

kunut rakennuksessa, eikä heille ole ilmestynyt ainuttakaan

kummitusta päivällä eikä yöllä.

Erään huhun mukaan kolmekymmenluvun alussa oli kul-

kumiehelle tarjottu autiotaloa yöpaikaksi. Mies oli nähnyt

selittämättömän näyn kesäyön aikana ja maininnut siitä

talonväelle aamulla, ettei hän toista kertaa mene rakennuk-

seen nukkumaan.

Siitä ei ole tietoa, oliko mies kertonut talonväelle tarkem-

min, minkälaisen näyn hän oli autiotalon pirtissä nähnyt

yön kuluessa. Se kuitenkin tiedetään, ettei mies ollut koko

yönä saanut nukutuksi silmän täyttäkään.

Toisenkin tapauksen ovat kyläläiset kuulleet taloon liitty-

vänä, että sen pirtissä asuu outoa väkeä.

Autiotalon pirttiin talon emäntä oli vienyt kerran täysinäi-

sen maitopäälärin. Aamulla astia oli nurin ja kummitus oli

juonut maidon suihinsa, sillä maidosta ei näkynyt jälkeä-

kään.

Emäntä oli kauhistunut tapauksesta, sillä hän oli lukinnut

oven visusti kiinni eikä kenelläkään muulla ollut avainta

kuin hänellä.

Muistan kun lapsena mentiin hämärissä talon ohi, pelotti

kauheasti. Juostiin sen ohi minkä kintuista lähti.

Sotapojat iskivät pistimet pystyyn pöytään

Muistan jatkosota ajalta tapauksen, kun Maurunperän ky-

lästä kaksi sotilaspoikaa oli palaamassa rintamalle loman

päätyttyä. Oli talvi ja hiihtolatu kulki kotini kautta Rovas-

tinahon kylälle ja sieltä edelleen pitäjän kirkonkylälle.

Sotilaat poikkesivat sisälle pirttiin hengähtämään. Niillä

oli pitkä mantteli päällä ja pistin vyöllä sellainen kuin pitkä

miekka.

Sotapojat olivat hyvällä tuulella, ehkä olivat vähän mais-

taneita, en tiedä. Se jäi elävästi mieleen, että heidän käytök-

sensä oli jotenkin rehvakasta ja huoletonta, vaikka olivat

rintamalle menossa. Ehkä juuri siksi tekohuoletonta, ja he

näin yrittivät lievittää vastenmielisyyttään ja pelkoaan pala-

ta kuoleman kentille.

Äiti tarjosi sotapojille ison pirtinpöydän ääressä korvike-

kahvia tai jotain juotavaa. Jossakin vaiheessa toinen soti-

laasta tempasi esiin tupesta pistimen, jonka iski pystyyn

pöytään.

Kukaan ei pelännyt tai paheksunut tutun naapurin sotapo-

jan tekoa, vaan me pojat katsoa napitimme pitkää pistintä ja

jotenkin kai ihailimme rehvakasta ja ronskia tekoa.

Sitten sotapojat lähtivät pihapiiristä laskemaan suksilla

alamäkeä kohti Simojokea ja ylittivät sen, ja katosivat nuo-

ren koivumetsän ja pensaikon sekaan.

Muutaman viikon päästä tuotiin kylälle viesti, että toinen

lomalla olleista sotapojista oli kaatunut kovassa taistelussa.

Tieto kaatumisesta sai meidät pojat totisiksi, ja pelkäämään

entistä enemmän lähelle tullutta ja koskettavaa sotaa, joka

vain jatkui ja jatkui.

Kotikylästäni kaatui useita nuoria miehiä, joistakin taloista

monta poikaa. Järjettömän sodan seurauksena erämaataloi-

hin saapunut suru ja tuska isien ja poikien menetyksistä oli

sanoin kuvaamaton.

Joki maailman suurin joki, elämänvirta

Simojoen törmällä kasvaneena joki kaikkine kaloineen,

uintipaikkoineen ja monine toimintoineen merkitsi enem-

män kuin ajatella saattaa.

Joki oli kuin ehtymätön elämänvirta, jolla ei ollut alkua

eikä loppua. Suuri ja mahtava joki. Mystisen salaperäinen

hauen polskahduksineen, lumpeenkukkineen ja keltaisine

rentukoineen.

Vaikka joen leveys kotini kohdalla on tuskin viittäkym-

mentä metriä, silti se on ollut ja pysynyt minun mielenmai-

semassani läpi elämäni maailman suurimpana, leveimpänä

ja mahtavimpana virtana, jota ei voita Kemijoki eikä Kiinan

Keltainen jokikaan.

Kotirannan törmällä oli isän omin käsin veistämä hirsinen

savusauna, jonka makoisista löylyistä juosta kipaistiin lu-

kemattomia kertoja joen aaltoihin uimaan. Varsinkin hei-

nänteon aikana miltei jokailtaiset saunomiset pitkän päivä-

työn jälkeen ovat jääneet aivan erityisesti mieleen. Me pie-

net pojat olimme voimiemme mukaan jo alle kymmenvuo-

tiaina heinien haravoimisessa mukana. Isä oli tehnyt varta

vasten meille pienet kevyet haravat heinien kokoamiseksi.

Niinpä päivän pölyt ja hiet oli tosi mieluista saunoa löy-

lyssä ja huuhtoa vilpoisassa joen vedessä pois.

Jokirantaan liittyy useita lapsuuteni ensimmäisiä muistoja

havahtumisesta, että minä olen olemassa tässä kummallises-

sa maailmassa ja samalla kaikki on niin luonnollista ja itses-

tään selvää, niin kuin täällä olisi ollut aina.

Joki tuli jostakin ja meni jonnekin. Se oli aina ollut ja oli

ja pysyi ikuisesti. Muistan elävästi aurinkoisena kesäiltana

pääskysien sulavan liitelyn savusaunan ja joen yllä. Se oli

kaunista ja lumoavaa katseltavaa. Pieni sydämeni täyttyi

ilosta ja riemusta, mutta samalla jossakin sisällä vihlaisi ja

eräänlainen lapsen surumielisyys täytti rintani.

Teki mieli itkeä, nauraa ja iloita samalla. Se oli jotenkin

hämmentävää ja outoa, en ymmärtänyt ja tiennyt mistään

mitään. Mutta se ei huolettanut minua. Kaikki oli jotenkin

selvää ja luonnollista, ja toisaalta ei.

En ymmärtänyt tällaista ristiriitaista oloa ja tuntemusta, ja

se ahdisti minua. Sama tunne on sittemmin seurannut minua

läpi elämäni.

Huomasin että tällaiset ahdistavat tunnot valtasivat minun

vain silloin tällöin, etupäässä oli sellainen huoleton onnelli-

nen lapsenmieli ja olemisen tunne.

Niinpä kotijoki on pysynyt minun sielunmaisemassani

aina enempänä ja suurempana kuin vain jokena. Se merkitsi

minulle koko salaperäistä, kaunista, ehtymätöntä, rikasta,

myyttistä ja salaperäistä maailmaa.

Joki toimi kesäisin myös kulkuväylänä Leppiahon kylä-

ryhmään, lähimpiin naapuritaloihin. Asuttiinhan me tiettö-

män taipaleen takana. Isän ja veljieni kanssa venereissut

naapuriin olivat mieliin painuvia. Ne olivat usein samalla

uistelumatkoja. Kalaisassa joessa jokseenkin joka kerralla

uistimeen tarttui jokunen hauki, toisinaan suurikin monen

kilon vonkale. Se oli tosi jännää, kun uistinsiima alkoi vi-

pattaa. Ja mitä rajumpi nykäisy ja tempoilu, pärskiminen

veneen perässä tiesi sitä suuremman kalan tarttuneen uisti-

meen.

Joessa pidettiin myös verkkoja ja katiskoja, joilla saatiin

haukia, ahvenia ja särkiä kotitarpeiksi. Joessa oli myös lo-

hia, mutta niiden pyydystämiseen ei ollut sopivia verkkoja.

Parin sadan metrin päässä savusaunan yläpuolella Simo-

joesta haarautui pienempi Ruonajoki, joka myös muodostui

yhtä tärkeäksi joeksi. Sen alkupäässä oli kaksi koskea, Pik-

kukoski ja Pitkäkoski, jotka kuivan aikaan pystyi ylittämään

jalkaisin hyppimällä kiveltä kivelle.

Joen avulla myöskin vuodenajat erottuivat selkeästi toisis-

taan. Syksyllä joki jäätyi ja silloin kirkkaalla jäällä luistel-

tiin. Talvella joen törmältä laskettiin mäkeä. Keväällä jäi-

den sulamista ja lähtöä seurattiin jännittyneenä ja suurella

mielenkiinnolla.

Kun jäät sitten lähtivät ja lumet sulivat aukesi jokitörmän

niityille ihana kesä kulleroineen, niittyleinikkeineen ja mo-

nine kukkineen.

Ja niityille lasketut lehmät olivat täynnä elämän täyteläistä

maailmaa. Kimalaiset ja sääsket pörräsivät kesän musiikkia

lintujen laulun säestämänä.

Elämä vain oli hetkessä läsnä, eikä aikaa ollut, katoamat-

toman kauneuden äiti-maan sylissä.

Minulla oli maailman luominen ja hahmottaminen vasta

alussa, ja tunsin olevani väkevästi ja todesti olemassa.

Salaisia lumitunneleita

Minulla oli merkillinen vimma ja intohimo poikasena tou-

huta aina jotakin. En tiedä, olisiko se lasten luontaista lei-

kinhalua vai mitä. Usein täydellä sydämellä puuhasin ja tein

asioita, joista veljeni eivät olleet tippaakaan kiinnostuneita

enkä saanut houkuteltua heitä mukaan tekemiseen.

Eräs sellainen työteliäs ja suurisuuntainen projekti oli so-

tavuosina juoksuhautojen kaivaminen pirtin taakse lumeen,

jonne talven pyräkät olivat kasanneet korkeita kinoksia.

Olin toisella luokalla jo koulussa. Kun Ruonan koulusta

hiihdimme lähes viiden kilometrin matkan kotiin, olin tie-

tysti aika väsyksissä. Siitä huolimatta pienen hengästystau-

on jälkeen menin kiireesti kaivamaan paksuun lumikinok-

seen syviä mutkikkaita käytäviä iltahämärään saakka. Toi-

sinaan jopa puolipimeässä uurastin itku kurkussa ja väsyk-

sissä kaivutyön kimpussa niin pitkään, että äiti saattoi tulla

komentamaan sisälle. Ja huusi:

- Nyt riittää. Sisälle ja äkkiä läksyjä lukemaan ja kerää-

mään voimia, että jaksat aamulla hiihtää kouluun.

Päivien ja viikkojen kuluessa syntyi kymmeniä metriä

pitkiä ja yli puolitoista metrin syviä käytäviä lumeen. Kai-

voin myös käytäviä yhdistäviä tunneleita sekä salaisia pii-

lopaikkoja lumen sisälle.

Toisinaan kävivät Sauli ja Kauko velipojat katsomassa

minun työmaata, miten hommat edistyvät. Mutta kaivutyö-

hön he eivät halunneet houkuttelusta huolimatta ryhtyä.

Kun lumitunneliverkosto piteni ja laajeni, siitä tuli mielui-

nen leikkisota-alue, johon koko veljesparvi sitten osallistui.

Toteutimme koulun välitunneilla opittua puks-sotaleikkiä,

jossa kuka ensiksi havaitsi toisen ja ennätti osoittaa kepillä

tai kädellä ja samalla huutaa ja sähähtää puks, tämä kaatui

ja oli pelistä poissa.

Puks-sotaa me jaksoimme leikkiä illasta toiseen, ja jos

lumipyräkkä täytti joitakin juoksuhautoja, lapioin ne uudel-

leen auki ja silloin myöskin velipojat saattoivat auttaa mi-

nua, että mieluinen leikki saattoi jälleen jatkua.

Suomen jatkosota ja maailmasota riehuivat jossakin kau-

kana. Sen taistelun jylinä kantautui erämaatalon ja lasten

tietoisuuteen eri reittejä ja huhupuheiden kautta, sillä radio-

ta ei meillä ollut. Sen sijaan Pohjolan Sanomat sanomalehti

tuli.

Enimmät jutut sodan kulusta tulivat meidän lasten tietoon

savottamiehiltä, joita poikkesi pirttiin porisemaan työpäivän

ohessa. Useampana talvena oli meneillään iso koivuhalko-

jen ja riukujen savotta, jossa Maurunperältä kymmenillä

hevosilla ajettiin jäätietä pitkin puuta Simojokivarren tien-

laidassa toimivalle miilulle, joka tuotti puuhiiliä autojen

polttoaineeksi.

Muistan kun saksalainen kenraali Rommel alkoi hävitä

Pohjois-Afrikassa, että iäkkäät savottamiehet sanoivat sak-

san tulevan häviämään sodan.

Kärppä käsillä kiinni

Talvella pirtin edessä olevan kuistin komerossa säilytettiin

lihaa, jossa tuore lihakin pakkasella säilyi hyvin kuin nyky-

ajan pakastimessa.

Kuisti ei ollut aivan valmis, joten väliaikaisten lattialank-

kujen ja seinän välin raoista pääsi kärppä nakertamaan liha-

paistia. Äiti oli harmissaan, kun komero oli niin hatara, että

metsän jyrsijät pääsivät syömään vähiä keittolihoja.

Nopealiikkeinen kärppä jostakin raosta kiipesi komeron

hyllykölle nakertamaan hanakasti lihaa. Mutta aina kun

joku aukaisi pirtin oven tai tuli sisälle, kärppä livahti vikke-

lästi lattian alle pakoon ja piiloon.

Siihen aikaan sai kärpän nahoista hyvän hinnan Rovanie-

men markkinoilla. Niinpä minä sain idean, että pyydystän

sen kärpän käsin kiinni ja saan rahaa.

Menin iltahämärässä komeroon odottelemaan kärpän tuloa

lihalle. Ei kestänyt kauaakaan kun se ilmaantui syömään

lihaa. Yritin napata sen kiinni, niin se ehti salaman nopeasti

aina livahtamaan pakoon. Aina tuloa sai odotella tovin ai-

kaa, ennen kuin se uskalsi tulla uudelleen näköisille.

Myöskin siinä vahtimisessa oli ongelmana se, että yhte-

nään pirtistä kuljettiin kuistin kautta ulos tai sisälle. Ja

kärppä pysytteli silloin lattian alla piilossa.

Kun huomasin, mistä kohtaa se siihen paikalle ilmaantui ja

en ehtinyt napata sivuilla olevilla käsillä kiinni, niin minä

panin aukon kohdalle kädet odottamaan parin kolmen

kymmenen sentin päähän toisistaan. Sitten kun kärppä tulee

aukolle, niin minä voin salaman nopeasti liksauttaa kädet

yhteen, jolloin se tarttuu kiinni.

Olin silloin alle yhdeksänvuotias. Minua oli neuvottu pa-

nemaan kintaat käsiin, sillä kärpällä tiedettiin olevan terävät

hampaat ja se voi purra pahasti kädet verille, jos sattuisin

saamaan sen kiinni.

Mutta kukaan kotiväestäni ei uskonut tosissaan minun

saavan kärppää sulin käsin kiinni. Nauroivat vähättelevästi

suunnitelmalleni ja sanoivat, että se on taas niitä Pentin

ideoita. Höpötyksiä. Kyttäsin ja vahtasin sitä kärppää monta

tuntia, ja isä taisi jo sanoa:

- Tule pois vahtimasta, palellutat vain itsesi.

Kylmä minulla olikin, sillä pakkasta oli toistakymmentä

asetta, ja liikkua ei saanut vähääkään. Piti seisoa paikallaan

kuin suolapatsas hiljaa ja liikkumatta.

Sitkeän ja usean epäonnistumisen jälkeen ehdin kädet lik-

sauttamaan yhteen ja sain kuin sainkin kärpän kiinni. Minä

kannoin vastaan pyristelevän kärpän voitonriemuisena sisäl-

le, ja se nitistettiin sitten sakilla.

Kyllä sitä minun peräänantamatonta urotyötä kotiväki ih-

metteli. Markkinoilta sitten saatiin kärpän nahasta hyvä

hinta.

Postireissu oli aina tapaus

Etenkin talvella olivat postireissut Jaakon talolle ja myö-

hemmin Kallen pirtille mieluisia tapauksia. Jo pienestä läh-

tien läpi metsikön ja osan joen törmälle tehtyä latua uskal-

simme hiihtää tarvitsematta pelätä eksymistä. Se oli selkeä

reitti.

Mutta sen sijaan ainakin minä illan hämärtyessä pelkäsin

kaikenmaailman mörköjä ja kummituksia, joita tuntui ole-

van vähän joka kannon ja pusikon takana hämärässä ja pi-

meässä.

Aika usein postinhakureissulla olikin Sauli tai Kauko mu-

kana. Erämaan asukkeina me poikanaperot olimme mahdot-

toman ujoja. Tavallisesti menimme postitalon pirtin penkil-

le istua napottamaan, ja joku talonväen aikuinen otti postin

lokerosta esille ja antoi pieneen reppuun pantavaksi.

Monesti postissa ei ollut mitään, sillä kirjeitä tuli harvoin

ja tilattu sanomalehtikin taisi ilmestyä vain muutaman ker-

ran viikossa jos sitäkään.

Jaakon postitalosta jäi elävästi mieleen isäntä-Jaakko, joka

pirtin penkin ja ikkunan edessä istui aina samassa paikassa

ja teki ja vuoli hevosenlänkiä. Hän oli koko jokivarren kuu-

luisin längentekijä aina Simoa myöten.

Hän teki tosi hyviä ja viimeisen päälle viimeisteltyjä län-

kiä mittojen mukaan. Kerrottiin että hän ehdottomasti aina

halusi nähdä hevosen ja mittoa tarkoin, ja sen mukaan tehdä

länget jotka sitten sopivat sille hevoselle. Jaakko-isäntä oli

ylpeä längentekotaidoistaan.

Muistan elävästi, kun me pojat ihailimme hänen verkkaista

ja millintarkkaa vuolutyötä ja längen viimeistelyä. Hän pit-

kän harkinnan jälkeen aina sieltä täältä otti ohuenhienon

lastun irti, ja hioi ja tarkasteli huolellisesti jälkeä.

Meihin poikiin hän suhtautui myötämielisesti ja kyseli,

miten suksi luisti. Hän kävi välillä kopauttamassa ilmapun-

taria ja sanoi: Ilma näyttää taas laihtuvan ja tulee takkalkeli

jolloin suksi ei luista.

Silloin oltiin isompia, kun sitten postipaikka siirtyi muu-

taman sadan metrin päähän Kallen taloon. Kun postiautoa

odotettiin saapuvaksi, Kalle oli puhelias ja hyvä tarinanker-

toja. Näillä tarinoilla hän viihdytti paikalla olijoita. Hän

kertoili mielellään meille pojille jänniä kummitus- ja yli-

luonnollisia juttuja, joita kuuntelimme korvat höröllä.

Ei kuulu hullumpia

Lapsuuteeni liittyi useita lähikylien persoonallisuuksia,

jotka jäivät elävästi mieleen.

Eräs sellainen oli pienessä mökissä asustava omalaatuinen

suutari, joka oli ahkera onkimies. Hänellä tuskin oli verkon

verkkoa, mutta hän mielellään souteli pitkiäkin matkoja

Simojoen Ruonakosken ylä- ja alapuolella ja onki ahvenia.

Toisinaan hän poikkesi kalareissulla meille kylään ja äiti

keitteli sotien aikana korvikekahvit ja rauhan tultua kun

alkoi saada oikeaa kahvia, tietysti sitten sitä.

Kun tuttu tummissa sarkakamppeissa viihtyvä tummahko

totinen mies ilmestyi pirtinpenkille istumaan, me pojanna-

perot asetuimme jostakin kauempaa uteliaina seuraamaan

hänen harvasanaista puhettaan.

Kun isä tai äiti kysyi suutarin kuulumisia, hän vastasi hy-

vin vakaasti ja jämerästi:

- Ei hullumpia, ei hullumpia.

Siitä kuulijat tiesivät, että maailma, hänen mielialansa ja

elämäntuntonsa olivat suurin piirtein kohdallaan. Eikä

myöskään kylälle kuulunut mitään erikoisempaa. Ketään ei

ollut kuollut eikä kenellekään ollut aivan hiljattain tapahtu-

nut perheenlisäystä. Ei myöskään vakavaa sairautta.

Etupäässä hän vastasi aina samalla tavalla:

- Ei hullumpia, ei hullumpia.

Mutta ei kuitenkaan aina. Jos maailmalla tai kylillä hänen

mielestään oli tapahtunut jotain erikoista ja kuohuttavaa,

hän kommentoi suoraan ja rehellisesti, mitä hän ajatteli. Se

ei jäänyt epäselväksi.

Hän oli harmissaan ja jopa vihainen kaikenmaailman varti-

joille, kielloille ja lakipykälille, jotka rajoittivat köyhien

ihmisten elämää luontaistaloudessa. Siihen kuului mm. jo-

kamiehen oikeus kalastamiseen.

Muistan, kuinka tuohtunut hän oli lehdissä kirjoitetuista

tiedoista, että kalastamiseen ja onkimiseenkin aletaan vaatia

lupakorttia. Hän nimitti sitä punaiseksi kortiksi.

Suutari oli vanhanajan omantunnon tarkka mies, omalaa-

tuinen ja omaperäinen uskovainen, joka usein siteerasi

Raamattua. Varsinkin sellaisia kohtia, joissa korostetaan

ihmisen tarkkaa Luojan käskyjen ja omantunnon noudatta-

mista viimeistä piirtoa myöten. Niinpä hän sanoi olevan

pakko lopettaa verkkopyynti ja kenties onkiminenkin, sillä

hän ei periaatteesta alistu lähtemään lakki kourassa anele-

maan viranomaisilta kalastuslupaa, punaista korttia että saa

mennä ahvenia onkimaan keittokaloiksi.

Hän oli vakuuttunut siitä, että tällaisten punakorttien tulo

tietää maailmanlopun aikoja.

Kyläläiset pitivät hänestä ja arvostivat häntä tosi ammatti-

taitoisena ja hyvänä suutarina. He sanoivat, jos Eelis suos-

tuu ja ryhtyy tekemään nahkasaappaita, sen parempia ja

kestävämpiä kenkiä ei saa mistään muualta koko maailmas-

sa.

Hierojat ja kupparit tärkeitä kansanparantajia

Hierojan ja kupparin käynti meillä oli aina suuri tapaus.

Isä hierotutti raskaissa metsätöissä kipeytynyttä kroppaansa

eli ruumiin jäseniä aika useinkin, ja kutsui kotipirttiin pai-

kalle tunnetun hierojan Ahvelan Annin.

Toisinaan hän myös kuppautti itseään, ja silloin kuppaus-

sarvineen kutsuttiin paikalle Taunon mummo, joka oli sa-

malla myös hieroja.

Hierominen oli samalla myös merkittävä sosiaalinen kans-

sakäyminen. Hierojia ja kuppareita pidettiin siihen aikaan

arvostettuina kansanparantajina. Hieronta saattoi kestää

useita tunteja ja toisinaan syönteineen ja kahveineen koko

päivän. Siinä ajassa hieroja ehti kertoa kaikki kylän tuo-

reimmat ja salaisimmatkin juorut, kenelle oli sattunut mitä-

kin.

Kyläläisten sanonta kuuluikin, että Anni-hieroja on koko

lähiseudun paras STT tietotoimisto. Mitä hän ei ollut kuul-

lut ja tiennyt, sitä ei kenenkään tarvinnut tietääkään.

Isä makasi milloin mitenkin päin sivustavedettävän sängyn

kannella puolialastomana, ja Anni hieroi ja hieroi, ja suu

kävi koko ajan. Toisinaan hän oli aika ronskikin puheis-

saan, kuten kansannaisilla oli siihen aikaan tapana puhua

asiat halki ja poikki, mitään kaihtamatta. Silti kieli ei ollut

rivoa, vaikka sukuelimetkin kerrottiin sumeilematta kan-

sankielen nimityksin.

Me poikanaperot seurasimme korvat höröllä hierojan ja

isän välistä keskustelua, ja siinä sivussa tulivat kyläläisten

asiat ja tapahtumat meillekin tutuiksi.

Kun kuppauksen aika tuli, silloin lämmitettiin savusauna

huolella ja riittävän kuumaksi. Kuppari iski toistakymmen-

täkin sarvea, ja laski aikamoinen määrän isästämme ”pa-

haa” verta pois, joksi verta kutsuttiin, ja se jouti tai tuli saa-

da kropasta laskettua pois, että olo tuli kevyemmäksi ja

terveemmäksi.

Itse kuppausta me poikaset emme päässeet seuraamaan,

mutta kun isä tuli pitkän ajan kuluttua saunasta pirttiin, hä-

nen ruumiinsa oli täynnä pienen pieniä verestäviä haavoja.

Niitä tuntui vähän vistolta katsoa. Isä kommentoi haavoja ja

sanoi niiden olevan aluksi vähän kipeitä ja arkoja, mutta ne

paranevat nopeasti itsestään eikä niille tarvitse tehdä mi-

tään.

Yleiskuntoa ja oloa isä kehui kuppauksen jälkeen kevyeksi

ja mukavaksi, vaikka hän toisinaan myönsikin kuppauksen

päätyttyä päätä hiukan huimaavan.

Elämäni ensimmäisen appelsiinin lumous

Ensi kosketus ja makuelämys appelsiinihedelmän olemas-

saoloon tapahtui talvisodan päättymisen jälkeen.

Isä oli kauppareissulla käydessään ostanut appelsiineja.

Muistan elävästi, miten suuri tapaus se oli. Vanhimman

siskoni Seijan käteen ilmestyi pesäpallon kokoinen keltai-

nen outo hedelmä, jollaista en ollut koskaan aikaisemmin

nähnyt enkä itse asiassa tiennyt että sellaisia hedelmiä oli

olemassakaan.

Olimme pirtissä ja piiritimme Seijan ja kyselimme innok-

kaasti, mitä ihmettä hän pitelee kädessään hyvin salaperäi-

sen ja tietävän näköisenä.

Seija sanoi: - Tämä on appelsiini ja se on erittäin mehukas

ja tosi herkullisen makuinen. Mutta se pitää ensiksi kuoria,

ja hänellä olikin jo veitsi kädessä.

Seijan tehtäväksi oli uskottu appelsiinin tasapuolinen ja-

kaminen meidän lasten kesken.

Seija kuori pikku hiljaa appelsiinin ja me seurattiin sitä

jännittyneinä kuin aarrekäärön avaamista. Sitten Seija irrotti

appelsiinistä aina lohkon kerrallaan, ja jakoi jokaiselle yh-

den keltaisena hehkuvan ja mehukkaan näköisen lohkovii-

paleen maisteltavaksi ja syötäväksi.

Se oli hurjan jännittävä hetki, kun keltaista aurinkoa sätei-

levää outoa hedelmää maiskuttelimme suussamme.

Tuntui ihmeelliseltä, että jossakin päin maailmaa voi kas-

vaa näin mehukkaita ja ihanan makuisia hedelmiä.

Lehmän katoaminen

Jossakin vaiheessa peltoniittyala kasvoi niin, että karjalle

riitti kesälaitumeksi heinää myös kotihaassa. Sitä ennen

karja aina kesäaamuisin aamulypsyn jälkeen päästettiin

vapaaksi metsälaitumelle, jossa ne itse hakivat syötävänsä.

Metsissä ja varsinkin jokien varsilla kasvoi luonnonheinää

ja myös pensaikoissa oli runsaasti lehtivihreää lehmien syö-

täväksi niin, että ne löysivät päivän mittaan sitä tarpeeksi.

Mutta toisaalta luonnonheinä kasvoi niin hajallaan ja paik-

ka paikoin, että kuuden seitsemän lehmän karja joutui päi-

vittäin kävelemään pitkiäkin matkoja saadakseen vatsansa

täyteen. Jopa kymmeniä kilometrejä.

Johtajalehmälle oli pantu kaulaan heleä ääninen kello, joka

kantoi ja kuului myötätuulella kilometrienkin päähän. Näin

voitiin seurata, missä päin karja kulloinkin liikkui.

Illalla lehmät tiesivät tulla kellontarkasti kuuden maissa

laitumelta kesänavetalle, jossa äiti suoritti iltalypsyn. Toisi-

naan karjan tulo viivästyi ja silloin äiti aina huolestui, että

oliko lehmille mahdollisesti sattunut jotain poikkeavaa ja

ikävää.

Jos joku lehmä tai mullikka jäi tulematta illalla kotiin,

pelättiin sen kansan uskomuksen mukaan joutuneen ”met-

sän peittoon” tai petojen kuten karhun saaliiksi.

Köyhällä pientilalla yhdenkin lehmän katoaminen oli tosi

suuri menetys.

Muistan kuinka koko kotiväki kauheasti pelästyi, kun yksi

lehmä eräänä heinäkuun iltana jäi tulematta kotiin. Äiti oli

varma, että sille oli sattunut jotain, koska se oli aina en-

simmäisten joukossa kotiin tulijoiden porukassa.

Niinpä isä painui metsään etsimään kadonnutta, ja kiersi

niitä alueita missä tavallisesti karja haki syötävää ja viihtyi.

Hän palasi puolen yön tietämissä pettyneenä löytämättä

jälkeäkään kadonneesta.

Seuraavana päivänä isä jatkoi lehmän etsimistä toiselta

suunnalta samoin tyhjin tuloksin. Sitten kului vielä useita

päiviä ja isä oli päättänyt lopettaa epätoivoisen etsinnän.

Hän oli kuitenkin vielä poikennut Patvikon aavan isolle

hetteelle, jossa hän näki lehmän kelluvan hukkuneena.

Lehmä oli mennyt hetteelle juomaan vettä, ja luiskahtanut

pehmeältä reunalta syvään helteeseen kuin kaivoon eikä

ollut omin voimin päässyt sieltä ylös.

Lehmä oli kesä kuumalla ehtinyt olla hukkuneena jo useita

päiviä, eikä sen pilaantuneita lihoja voitu enää myöskään

syödä, joten vahinko oli sitäkin suurempi.

Kuutamolla hiihtäminen kummitusta pakoon

Hiihtäminen tammikuun kuutamoillassa naapurista Kustin

talolta oli minulle outo ja hämmentävä tapaus ja kokemus.

Pelkäsin ja säikyin lapsena ja nuorena mörköjä ja kummi-

tuksia varmaankin tavallista enemmän. Tällä hiihtoreissulla

palellutin toisen korvani kun en huomannut sitä suojata, kun

hiihdin hengenhädässäni kummitusta pakoon.

Hiihdin minkä kintuista lähti kotia kohti, ja vilkuilin pe-

loissani aina vähän väliä taakseni ladulle, että seuraako mi-

nua joku. Koko ajan tuntui kuin joku aave seuraisi minua,

vaikka kuinka lujaa ja vauhdilla hiihdin eteenpäin.

Patvikon aavan yli hiihtäessäni kohti Sänkysaarta pelko ja

kauhu vain kasvoi. Teki mieli purskahtaa itkuun, mutta en

uskaltanut ruveta vollottamaan jostakin syystä. Ehkä alita-

juisesti paniikissa uskoin, että itku vain pahentaa tilannetta

ja kummitusten käymistä kimppuuni.

Sitten tapahtui jotakin kummallista. Takana kuulin aivan

selvästi jonkun sanovan Pentti. En osannut siinä kauhuissa-

ni ajatella, että tarkoittiko sanoja vain pelotella vai rauhoi-

tella minua, ettei tässä mitään hätää ole.

Niin sitten lopulta pääsin kotini pihapiiriin ja syöksyin

hikipäissäni ja kauhun vallassa pirttiin. Kotiväki näki heti,

että olin suunniltani pelosta ja kysyivät, mitä minulle oli

tapahtunut?

Kerroin että olin viipynyt naapurin poikien kanssa leikki-

mässä tavallista pidempään, ja ilta oli ehtinyt hämärtyä.

Mutta kuu oli noussut taivaalle ja sen valossa näki aivan

hyvin hiihtää.

Mutta minua ajoi takaa jokin näkymätön olento, kummitus

tai joku, joka kutsui minua nimeltä. Kotiväki vain nauroi ja

isä sanoi, ettei siellä mitään kummituksia ollut liikkeellä.

Minun oma kauhu ja pelko sen päänupissani aiheutti, että

kuulin tyhjää.

Sitten joku huomasi, että minun vasen korva oli ihan val-

koinen ja paleltuneen näköinen.

Muistan ikäni tämän kauhuhiihtämisen.

Sotatapahtumia. Vertti, Hannes ja Toivo selvisivät so-

dasta hengissä

Sota vaati uhrinsa myös Simojokivarren kylistä. Joistakin

taloista kaatui montakin miestä. Kuolinsanomia tuli aina

vähän väliä, milloin mistä perheestä oli kaatunut isä tai poi-

ka.

Minun isällä oli sen verran ikää, ettei hänen tarvinnut läh-

teä armeijaan ja sotaan, vaan hän suoritti työvelvoitettaan

kotikylän piirissä auttamalla naapureita muun muassa hei-

nän teossa.

Sen sijaan kolme velipuoltani Hannes, Vertti ja Toivo jou-

tuivat rintamalle. Heidän sotaretkensä kesti useita vuosia

monilla eri lohkoilla syvällä Karjalan mailla Karhumäkeä

myöten.

Myöskin Lapin sodassa he olivat mukana.

Muistan elävästi ne totiset ja synkeät tunnelmat, kun he

vuorotellen toisen toisensa jälkeen lähtivät sotareissulle

sinne jonnekin. Erikoisesti muistan Toivon lähdön, kun

harmaana syysaamuna isä saatteli veneellä hänet joen toi-

selle rannalle. Toivon, vielä niin hintelän ja keskenkasvui-

sen nuorukaisreppanan julmalle tappotantereelle. Vastoin

hänen tahtoaan. Kenties viimeiselle matkalle tappamaan ja

tulemaan tapetuksi.

Toivo katosi joen törmältä nuoren koivumetsän ja pen-

saikon uumeniin maantielle johtavalle polulle, ja sieltä edel-

leen tuntemattomaan määränpäähän.

Me pikkupojat seisoimme pihalla, kun äiti hyvästeli Toi-

von pihakaivon kannen luona itkien. Toivolla oli myös sel-

västi itku kurkussa, vaikka hän yritti sen kätkeä ja näyttää

urhealta.

Niin sota-aika kului alituisessa epävarmuuden ja pelon

vallassa. Vuoron perään velipuolet tulivat käymään lomilla.

Kun he yllättäen ilmaantuivat pihapiiriin sotakamppeet

päällä terveinä, niin lomapäivät olivat yhtä juhlaa. Äiti ko-

etti panna pöytään parasta, mitä talossa oli syötävää.

Mitä sodassa ja rintamalla tapahtui, he jättivät meille pik-

kupojille kertomatta. Näin me säästyimme sodan raakuuksi-

en ja kauhujen kuvauksilta. Tosin toisinaan kuulimme kat-

kelmia heidän ja isän välisistä keskusteluista, minkälaisia

läheltä piti tilanteita oli rintamalla sattunut, ja henki oli

säästynyt kuin ihmeen kautta.

Sota on täynnä yllättäviä ihmiskohtaloita, ihmetapauksia ja

-tarinoita. Vuosia kestäneeltä sotareissulta Hannes, Toivo ja

Vertti palasivat onneksi hengissä, mutta sota oli jättänyt

heihin niin kuin muillekin tappotantereille joutuneille elin-

ikäiset jälkensä painajaisunineen.

Myöskin haavoittumisia tuli. Lapin sodassa siviiliin pää-

syn päivänä Vertin kohtalona oli astua Rovaniemen poh-

joispuolella Ylinamman kylässä miinaan, jolloin vasen jalka

meni poikki ja lensi ilmaan. Hän joutui monivuotisen sota-

reissun jälkeen vielä virumaan sotasairaalassa pari vuotta,

kun jalantynkään iski luumätä ja sitä jouduttiin moneen

kertaan leikkomaan lyhyemmäksi.

Vasta vuosien päästä sodan loppumisesta ja meidän nuo-

rempien vartuttua, alkoivat Hannes, Vertti ja Toivo muistel-

la rintamalla sattuneita kiperiä tilanteita ja merkillisiä sat-

tumia, missä kaveri viereltä kaatui tai haavoittui vaikeasti,

mutta itse säästyi osumalta.

Näitä läheltä piti tilanteita ja että hengenmeno oli hiuskar-

van varassa oli kymmenittäin.

Hannes muisteli Kiestingin suunnalla sattuneen sellaisen-

kin tapauksen, jossa tunnustelijana maastossa etenivät hän

ja sodankyläläinen kaveri pyssyt olalla, koska luulivat rys-

sän olevan vielä hyvän matkan päässä.

Yhtäkkiä kuusennäreen takaa paukahti ja vajaa metrin

päässä ollut kaveri kaatui samassa silmälleen kuolleena.

Hannes ehti kääntyä sivuttain hiukan, kun pamahti toisen

kerran ja ryssän luoti osui olalla olleen kiväärin lukkoon ja

pysähtyi siihen. Usean sentin vahvuinen teräslukko esti

kyljestä läpi menon ja pelasti Hanneksen hengen.

Ryssän lähdettyä juoksemaan pakoon ja tilanteen rauhoi-

tuttua Hannes huomasi kiväärin lukon katkenneen kahtia.

Jossakin toisessa pahassa tilanteessa sotilaat joutuivat lähi-

taisteluun niin, että yli kymmenmetrisen ison kiven takana

oli vihollisia, jotka heittelivät käsikranaatteja suomalaisten

niskaan.

- Meitä oli kiven takana kolme suomalaista soturia, me

puolestaan heittelimme ryssien päälle käsikranaatteja. Tätä

ottelua jatkui tovin aikaa ja hyppäsimme aina sivuun, kun

panos lensi kohti. Sitten yhteen meistä osui ja hän kuoli

heti. Me kaksi jäljelle jäänyttä katsoimme parhaaksi kiirees-

ti paeta, nappasimme kuolleen kaverin jaloista kiinni ja läh-

dimme juoksemaan kuivaa kangasta pitkin taaksepäin min-

kä kintuista lähti. Vedimme jaloista kuollutta sotakaveria

perässä, ja huomasimme jossakin vaiheessa hänen aivojensa

valuvan kankaalle.

Eräässä rytäkässä Hannekseen päähän oli osunut luoti,

joka teki ja poltti päänahkaan vaon josta tukka lähti. Lääkä-

ri oli vammaa sitoessaan sanonut miehellä olleen tuuria,

sillä jos luoti olisi osunut kaksi milliä alemmaksi se olisi

murskannut pääkallon.

Yhdessä tapauksessa Hannes uskoi vakaasti jonkun yli-

luonnollisen suojeluhengen pelastaneen hänen henkensä,

sillä niin kummallinen se oli eikä siihen löytynyt järjellistä

selitystä.

- Oli kova tykistökeskitys. Vihollinen ampui kuusituumai-

sia isoja kranaatteja minkä kerkesi. Olin ollut ison kuusen

juuren takana suojassa aika kauan, kun selän takana muu-

taman metrin korkeudella jokin näkymätön ääni kehotti

selvästi juoksemaan äkkiä kuusen alta pois.

No, minä en heti lähtenyt sillä paikka tuntui turvalliselta,

koska olin kuusen juurelle kaivanut myös suojaisan mon-

tun, jossa maata kökötin.

Hetken päästä ääni toistui ja pian kolmannenkin kerran

hätääntyneenä hoputti lähtemään, niin lähdin kummallisen

ja hämmentyneen tunteen saattamana juoksemaan toiseen

paikkaan ja hyppäsin jonkun matkan päässä kiven taakse

suojaan. Kun olin siirtynyt uuteen paikkaan, samassa kuu-

seen jysähti kuuden tuuman ammus ja kuusi lensi tuhannen

kappaleina ilmaan ja paikalle tuli iso monttu.

Asemasodan aikana Hannes aloitti lauluharrastuksen. Kar-

humäen rintamalla venäläisten alettua taas kerran tulittaa

suomalaisten asemia, hän oli ruvennut kovaäänisesti laula-

maan. Kas kummaa, venäläiset olivat lopettaneet tulituksen

siihen paikkaan ja alkaneet kuunnella kiinnostuneena lau-

lua.

Kaverit olivat tapauksesta kovasti mielissään, ja kehottivat

Hannesta toistekin kokeilemaan samaa temppua, jos kerran

laulamalla saa venäjänpojan lopettamaan ampumisen ja

hiljaiseksi.

Myöskin Toivo ja Vertti kertoivat joitakin ihmeellisiä pe-

lastumistapauksia, joille ei löytynyt selitystä tai sitten ne

olivat tosi merkillisiä sattumia. Toivo siirtyi juoksuhaudassa

jonkin ulkopuolisen selittämättömän tunteen kehotuksesta

toiseen paikkaan ja hän pelastui näin varmalta kuolemalta.

Eräänä päivänä Toivon komppania joutui yllättäen pahaan

mottiin. Lopulta suomalaisporukka päätti murtautua parisen

metriä syvän montun painautuman kautta motista ulos, kävi

miten kävi. Monta kymmentä miestä juoksi niskat kyyryssä

kurua myöten kovassa tulituksessa ulos.

Ryssiä oli kahta puolen kurua kymmenittäin, jotka ampui-

vat minkä kerkesivät. Luodit vinkuivat kuitenkin sen verran

päiden yli, ettei siihen kaatunut kuin yksi mies. Muut pääsi-

vät turvaan.

Olihan se sellainen kuolemankujan juoksu, joka ei ikinä

unohdu.

Vertillä oli myös monta pahaa paikkaa. Hän toimi Ihanta-

lan Suomen kohtalon suurtaistelussa ammusten kuljettajana

etulinjaan.

Hän ajoi hevosella ammuslastia kohti linjaa, josta kohdasta

suomalaiset joutuivat sillä kertaa tilapäisesti perääntymään.

Vertti huomasi omia sotilaita juoksevan linjoista taakse-

päin kahta puolen hevoskuormaa. – Joku pakenevista huusi,

että käännä hyvä mies hevonen poispäin. Edessäpäin on

vain ryssiä vastassa.

Vertti vähän aikaili ja tuumaili, mitä tekisi, niin joku toi-

nen sotilas huusi: - Hulluko olet, kun menet tapattamaan

itseäsi. Käänny vähän äkkiä taakse päin ja pelasta nahkasi.

Lapin sodassa Hannes ja Toivo ajoivat Ranuantiellä saksa-

laisia takaa. He olivat kumpikin eri porukassa. Toivon

komppania saapui Palovaarantien risteykseen, jossa oli käy-

ty kovia taisteluita, joissa kaatui satamäärin saksalaisia ja

suomalaisia.

Kaatuneita suomalaisia sotureita oli kasattu iso pino tien-

varteen. Toivo huomasi Hanneksen näköisen miehen ma-

kaavan ruumiskasassa. Hetken aikaan hän luuli veljensä

kaatuneen, mutta lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti, ettei

ruumispinossa ollutkaan Hannes vaan joku muu. Ja niinpä

sydäntä kylmännyt säikähdys hellitti ja meni ohi.

Vertin kohtalona oli Lapin sodassa siviiliin pääsyn päivänä

astua Sodankyläntiellä Ylinammassa miinaan, jossa vasen

jalka lensi erispoikki.

Monta vuotta sodassa olleelle Vertin porukalle ilmoitettiin,

että teidän osalta on sota sitten ohi. Voitte saksalaisten ta-

kaa-ajon jättää toisille ja palata Rovaniemelle, jossa saatte

siviilipaperit käteen.

Niinpä miehet lähtivät lokakuun liejuista tietä kävelemään

kohti Rovaniemeä, jonne oli matkaa kuutisenkymmentä

kilometriä. Toistakymmenen miehen porukka kohtasi lie-

juun juuttuneen kuorma-auton, joka oli vienyt rintamalle

ammuksia ja oli palaamassa Rovaniemelle. Autonkuljetta-

ja sanoi miehille, että kun autatte ja työnnätte auton irti lie-

justa, niin saatte nousta auton lavalle kyytiin ja pääsette

Rovaniemelle ettei tarvitse kävellä niin pitkää matkaa. Mie-

het ryhtyivät innolla työntämään hiukan vasemmalle tienra-

via luisunutta autoa liejusta irti. Kun Vertti astui muutaman

askeleen tiensivua kohti, samassa paukahti. Vertti lensi

useita metrejä toiseen paikkaan.

Hän muisteli usein tilannetta. Kauempana olleet pojat ky-

syivät, miten kävi. Vertti vastasi, ettei tässä käynyt kuin-

kaan. Samassa hän kuitenkin huomasi ettei hänellä ollut

toista jalkaa ollenkaan. Siihen toteamukseen sitten filmi

katkesi eli häneltä meni taju. Vasta kenttäsairaalassa hän

heräsi pahasti haavoittuneena. Samassa miinaräjähdyksessä

oli toiselta mieheltä vaurioituneet silmät, ja todennäköisesti

hän menetti ainakin toisesta silmästä näkönsä.

Me nuoremmat, isä ja äiti ja karja lähdettiin syyskuussa

Lapin sotaa pakoon Ruotsiin evakkoon, josta palasimme

vasta kevättalvella 1945.

Hannes ja Toivo syysmyöhällä saksalaissodasta vapaudut-

tuaan palasivat autioon kotitaloon Simojokivarren rantatör-

mälle Ruonansuuhun. Onneksi taloa eivät olleet saksalaiset

polttaneet. Ilmeisesti kotitalon säästymiseen tuholta vaikutti

sen sijainti tiettömän taipaleen takana.

Kotona oli ruuasta kauhea puute. Toivo löysi lumen alta

perunapenkin, josta kaivoi jäätyneitä perunoita pataan ruuan

jatkoksi.

Honkain keskellä mökkini seisoo, hoi laari laari laa

Olin jo toisella kymmenellä sodan päätyttyä. Rovastinahon

kylässä sijaitseva Ruonankoulu vaihtui Maurun koulupiirik-

si, jossa koulu toimi aluksi maalaistalon isossa pirtissä,

ennen kuin oma koulutalo rakennettiin.

Samalla koulumatka lyheni entisestä kilometrillä parilla

jotain kolmeen ja puoleen kilometriin. Opettajana toimi

aluksi jostakin kaukaa etelästä tullut vanha mies, eläkeläi-

nen. Koska pätevistä opettajista oli kova puute, hän oli saa-

nut jatkoaikaa opetustyöhön.

Hän oli hyvä ja kokenut opettaja, tiesi ja tunsi oppilaiden

metkut laidasta laitaan.

Muistan kun opettaja oli määrännyt minut jostakin rik-

keestä jälki-istuntoon. En aikonut siihen kuitenkaan jäädä

vaan karata. Seinän vierustalla kukin koululainen piti suksia

aina samassa paikassa. Koulupäivän päätyttyä ryntäsin rep-

puselässä hakemaan suksia ja lähtemään hiihtämään kotiin.

Mutta hämmästyin, kun suksia ei löytynytkään mistään.

Opettaja oli aavistanut karkaamisaikomukseni ja korjannut

sukset piiloon toiseen paikkaan. Hän tuli pihalle ja komensi:

- Pentti takaisin sisälle jälki-istuntoa suorittamaan.

Tunnin päädyttyä opettaja sitten haki jostakin piilosta mi-

nun sukset ja luovutti ne minulle kotiin hiihtämistä varten.

Minä olin tapauksesta hyvin nolona.

Myöhemmässä vaiheessa kouluun opettajaksi tuli Lap-

peenrannasta Raili Laari niminen nuori ylioppilastyttö. Hän

oli meidän poikien mielestä sievä, viehkeä ja kaunis nainen,

jota me pyrittiin eri tavoin kiusoittelemaan.

Välitunnilla me pojat laulettiin kovaäänisesti opettajan

kuullen: - Honkain keskellä mökkini seisoo, Suomeni sore-

assa salossa. Hoi laari, laari laa.

Huomasimme, että opettajaa närkästytti meidän hoilaami-

nen. En tiedä närkästyikö hän oikeasti, mutta ainakin hän

näytteli sitä.

Joulun tienoilla hänelle tuli pohjoisen erämaakylän koulul-

le vieraaksi pari kolme-, neljätoistavuotiasta tyttöä, luulta-

vasti hänen nuorempia siskojaan tai sukulaisia.

Tytöt olivat mukana koulun joulujuhlassa. Muistan kun

menimme väliajalla ulos, niin tytöt olivat pihalla ihailemas-

sa taivaalla leiskuvia revontulia, jotka olivat heille uutta.

Muistan elävästi, kun me pojat tuijottelimme suu auki näi-

tä Lappeenrannan kaupungista kotoisin olevia tyttöjä, jotka

olivat niin sööttejä ja fiinejä että oikein sydänalaan koski.

Omat luokan tytöt eivät olleet mitään niiden rinnalla.

Voi elämänkevät

Sotavuosina myös Simojokivarren kyliin lähetettiin kau-

pungeista nuoria naisia auttamaan heinänteossa, sillä talois-

sa oli huutava työvoimapula koska kaikki kynnelle kykene-

vät miehet oli viety sotarintamalle.

Toisinaan naisia tuli pohjoisen erämaakyliin heinäntekoon

auttamaan maalaisia kaukaa etelän kaupungeista asti jopa

Helsinkiä myöten.

Muistan, kun taloissa vanhat isännät ja emännät saattoivat

toisinaan hyväntahtoisesti vähän naureskella etelän kaupun-

kilaisille hienostuneille ”hepsankeikoille”.

Mutta hyviä kokemuksia heistä oli, ja jotkut oppivat muu-

tamassa päivässä hyvin heinää hankoamaan seipäille. He

olivat ahkeria, reippaita ja iloisia. Oli isäntiä, jotka näihin

etelän likkoihin rakastuivatkin. Tosin salaisesti koska ikä-

erot olivat suuria.

Kylällä kiersi puheenaiheena linja-autosta Leppiahoon

jäänyt ja Maurunperälle tullut turkulaisneitonen, jolle oli

ensi vaikutelma kova järkytys.

Oli pilvinen lämmin heinäkuun ilta, jolloin sääskiä oli hir-

veästi liikkeellä sakeina parvina pilvin pimein. Ne kävivät

kaikkeen liikkuvaan verenhimoisesti kiinni. Armotta.

Tyttö oli linja-autosta pois jäätyään katsellut orvon näköi-

senä erämaaympäristöään, ja hätistellyt ja huitonut päälle

karkaavia sääskilaumoja pois naamastaan. Sitten hän oli

parkaissut ääneen epätoivoisena:

- Voi elämänkevät, mihin korpeen minä olen mahtanut

joutua!

Mutta isäni naureskeli, äläs huoli, turkulaistytöstä oli vii-

kossa kehkeytynyt kova heinäntekijä, ja talonväki tykästyi

tyttöön suuresti.

Tunsin tärkeäksi itseni

Siihen aikaan oli yleisesti tapana, että hautajaisista lähetet-

tiin nisua, leipäjuustoa ja muita leivonnaisia kotiin jääneille,

jotka eivät syystä tai toisesta voineet osallistua hautajaisiin.

Hautajaiset olivat maalla aina suuri tapaus ja koskettava

surujuhla, jossa oli läsnä koko kylänväki. Kaikki ne jotka

vain suinkin pääsivät mukaan.

Olin varmaan alle viisivuotias, mutta muistan silti elävästi

tapauksen, kun äiti toi minulle maitoastiassa vehnäpullaa eli

nisun paloja. Äiti kertoi olleensa nuoren pojan hautajaisissa,

ja talon emäntä oli laittanut leivonnaisia mukaan ja sanonut,

että ne pitää viedä Pentille ja muille lapsille.

Olin kai jollakin lailla huonovointinen ja vähän kipeä, ettei

minua oltu otettu mukaan hautajaisiin. Kun äiti ojensi mi-

nulle ison pullapalan, muistan väläyksenä sen hetken, miten

tärkeäksi tunsin itseni että minua oli muistettu sillä tavalla.

Ja miten tosi hyvältä se pitkopullan pala maistui.

Sitten myöhemmin vähän isompana tulin huomaamaan,

miten tavattoman suuri tapahtuma hautajaiset olivat kylissä.

Niihin tultiin usein myös naapurikylistä saakka ja väkeä oli

sitä enemmän, mitä tunnetumpi vainaja oli aikoinaan ollut.

Tavallisesti oli monen metrin korkuisilla kuusilla reunus-

tettu kahta puolen kuisti, ja pihalle oli pukkien päälle ase-

tettu arkku, jota ympäröivät myös kuuset. Lähes aina arkku

avattiin, ja niin omaiset ja kyläläiset vielä kerran katsoivat

ruumista ja jättivät viimeisen jäähyväisensä rakkaalle pois-

menneelle.

Joskus hautajaisten kohokohdassa arkunaukaisu tilanteessa

syntyi sydäntä riipaisevia näytelmiä. Muistan tapauksen,

jossa vainajan ystäväemäntä kiersi itkien ja käsiä yhteen

lyöden avonaista arkkua ympäri ja hoki kovalla äänellä,

miksi naapuri ei ollut sopinut ajoissa riitaansa poismenneen

kanssa.

- Nyt se on myöhäistä, ikuisesti myöhäistä.

Hän myös paheksui julkisesti sitä, ettei se samainen naa-

puri ollut uskaltanut tulla hautajaisiin. Vaikka joskus aika-

naan olivat olleet parhaita ystäviä keskenään.

Veritekoja. Hae minut kotiin ja vie siunattuun maahan

Kyläyhteisössä tapahtui myös järkyttäviä ja laajastikin

ihmisiä kuohuttavia veritekoja. Toisinaan vihanpito johtui

mustasukkaisuudesta ja johti lopulta yllättäviin traagisiin

tapahtumiin. Myös ryyppyporukan kesken syntyi tappeluita,

ja joku menetti malttinsa ja puukotti kaverinsa hengiltä.

Oli kevättalvea ja me käytiin koulua. Kylällä levisi ensin

huhu ja sitten tieto, että järkevänä ja mukavana miehenä

tunnettu Reino oli ampunut sotilaskiväärillä morsiamensa ja

itsensä kotinsa vierestä kulkevalle maantielle.

Oli ollut lauantai-ilta ja muutaman kilometrin päässä nuo-

risoseuran talolla tanssit. Reino meni morsiamensa Annikin

kanssa tansseihin. Jossakin vaiheessa hän huomasi kihlat-

tunsa tanssivan kovin tiivisti erään kulkumiehen kanssa,

joka oli kylälle ilmaantunut työhommiin joitakin kuukausia

sitten. Kauko oli komea ja kylän useimmille naisille tuttu ja

tavoiteltu mies.

Morsiamen mies oli mustasukkaisena poistunut hiljaa

huomaamatta tanssipaikalta ja mennyt kotiin odottamaan

puotirakennuksen päähän ase kädessä morsiamensa palaa-

mista.

No, eipä aikaakaan, morsian palasi hämärässä kevätyössä

käsikynkkää maantietä pitkin sen kulkumiehen kanssa.

Vahdissa ollut Reino hyppäsi tielle muutaman metrin pää-

hän morsiamensa eteen ja sähähti kulkumiehelle:

- Hyppää sivuun, en minä sinua ammu.

Morsian ehti surkeasti parkaista, Reino älä ammu, kun

samassa paukahti ja nainen tuupertui kuolleena tielle. Mies

käänsi sen jälkeen aseensa omaan päähänsä ja ampui aivon-

sa tohjoksi.

Me koululaiset koulumatkalla kävimme katsomassa tapah-

tumapaikan verilammikkoa, joka oli viikkoja näkyvissä,

ennen kuin se suli jäätyneestä tienpinnasta näkymättömiin.

Tapaus järkytti laajasti kyläläisiä.

Sotien jälkeen sattui myös toinen järkyttävä veriteko, jossa

nuorukainen puukotettiin tappelunnujakan seurauksena

hengiltä.

Maurunperällä oli parikymppisten poikien sakki liikkeellä

kevätyönä.

Jostakin syystä sakilla oli ollut jo aikaisemminkin keske-

nään riitaa, ehkä tytöistä tai jostakin muusta, ja he olivat

myös juoneet valmistamaansa kiljua ja näin ollen kekkaloi-

vat höyryissään.

Kylätien ja erään sivutien haarassa nuorten miesten kesken

syntyi tappelu, jossa yksi pojista huitaisi toista puukolla

joka osui suoraan kaulan päävaltimoon.

Puukotettu nuorimies lähti hätääntyneenä juoksemaan ky-

lälle päin rajun verisuihkun lentäessä tielle. Hän ei ehtinyt

juosta kuin muutamia kymmeniä metrejä, kun hän tuupertui

tielle ja kuoli hetken päästä verenhukkaan.

Muut pojat pelästyivät tapahtunutta, ja juoksivat hakemaan

apua muutaman sadan metrin päässä sijaitsevasta talosta ja

yöllä kolkuttivat ja hakkasivat ovea. Heino isäntä heräsi ja

tuli ovelle tiedustelemaan, että mikä pojilla oli hätänä.

Kun hän kuuli tappelusta ja miten yhdelle pojista oli käy-

nyt, Heino-isäntä tokaisi vihaisena:

- Voi hyväjumala, minkä hirvittävän teon olette tehneet ja

sotkun saaneet aikaan. Sitä se kahinointi ja riita tuottaa, jos

ei osaa sovussa ellää.

Sitä verivanaa me pienimmät tutkimme ja mittailimme

koulumatkallamme. Ja ihmettelimme tapahtumaa.

Myös itsemurhat olivat tavallisia jokivarren kylissä. Aina

jostakin päin tuli sanoma, että joku oli taas kadonnut ja sitä

etsittiin lähimetsistä ja joista ja eri paikoista. Myös talojen

navetat ja heinäladot olivat usein elämästä sekaisin mennei-

den hirttopaikkoja.

Myös sellainen tapaus oli sattunut ja kerrottiin, että köy-

hässä pienessä mökissä asunut nuorimies oli kävellyt yli

kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan kyläkauppaan ja

viimeisillä rahoillaan ostanut köydenpätkän, eikä mitään

muuta.

Hän käveli takaisin kotiinsa ja oli jollakin lauttakopukalla

seilannut Simojoen toiselle puolelle ja painellut synkkään

metsikköön piiloon hirttäytymään. Nuorukaista etsittiin

kyläläisvoimin useaan otteeseen kuitenkaan löytämättä.

Pojan isä jatkoi sitkeästi etsimistä, mutta tuloksetta. Sitten

isä näki seuraavana kesänä unen, jossa poika kertoi tarkasti

mistä metsiköstä ja ison männyn juurelta hänet löytää. Poi-

ka oli sanonut isälleen surkeana:

- Hae minut kotiin ja vie siunattuun maahan.

Kerrotaan, että isä oli unen perusteella kävellyt suoraan

unessa neuvottuun paikkaan ja löysi poikansa.

Myöhemmin surmapaikkaa alettiin kutsua hirttomännyksi,

eikä sitä ole metsätöiden yhteydessäkään haluttu kaataa,

vaan se seisoo yhä pystyssä vielä tänä päivänäkin.

Vanhoillislestadiolaista uskoa seuroissa

Lapsuusvuosina koetut tapaukset ja kasvuympäristön van-

hoillislestadiolaisen uskonsuunnan arvomaailma on vaikut-

tanut minun elämänkulkuuni merkittävästi läpi elämäni.

Kukaan kotiväestäni ei käyttänyt alkoholia. Isä oli ehkä

nuoruudessaan omien sanojensa mukaan kokeillut viinan

käyttöä, mutta huomannut ettei se sovi hänelle.

Isä ei ollut myöskään lestadiolainen, paitsi vanhuusvuosi-

na vähän ennen pois menoa. Hän kertoi joskus kahden-

kymmenen viiden vuoden paikkeille yrittäneensä eli ruu-

vanneensa uskoa, ”mutta huomasin ettei se sovi minulle.

Siinä hommassa olisi pää seonnut, ja niin oli parempi pysyä

erossa siitä”.

Isän uskonkäsitys oli vapaamielinen, ja hän tapasi sanoa: -

Kun on rehellisesti yrittänyt elää ja tehnyt työtä ja vain työ-

tä, eikä kenellekään ole ainakaan tietoisesti tehnyt mitään

pahaa, niin uskon ettei siellä rajan takana sellaista tuomaria

ole joka aiheetta tuomitsisi pahaan paikkaan. Niinpä ei kun-

nolla eläjän tarvitse kuolemaa ja helvettiin joutumista pelä-

tä.

Äiti oli maan hiljainen ja läheinen lestadiolainen, joka ei

koskaan tyrkyttänyt ja tuputtanut uskoa lapsilleen millään

lailla, puhumattakaan väkisin. Kun jossakin lähistöllä joki-

varressa oli seurat, äiti kysyi, haluaako joku lapsista lähteä

mukaan. No, minä ilmoittauduin mukaan, samoin useimmi-

ten Seija ja Sennu. Sen sijaan Sauli ja Kauko jäivät useim-

miten kotiin.

Muistan monet seuroissa istumiset ja saarnat. Varsinkin

alkukesän aikana pidetyt seurat, joissa maallikkosaarnaajat

kuvailivat herkästi ja vaikuttavasti lehtien puhkeamista pui-

hin ja kulleroiden ynnä muiden kukkien ilmestymistä

niityille Luojan viestinä ihmislapsille. Seuroissa opetettiin

ja tähdennettiin, mikä sopii valituille jumalanlapsille mikä

ei. Muun muassa että viinanjuonti ja kiroilu, tanssit ja elo-

kuvat ovat syntiä.

Ensisijaisesti seurojen saarnoista opin monia elämänviisa-

uksia, miten tulisi elää kunnon ihmisenä ja kansalaisena.

Pysyin lapsenuskossa pitkälle miehuusvuosiin asti, kunnes

minut heitettiin lestadiolaisesta uskonporukasta ulos tai

lähdin, miten päin vain haluaa sen sanoa.

Lestadiolaisen uskon vaikutuksesta valitsin elämässäni

absoluuttisen raittiuden tien, josta huomasin niin työelämäs-

säni kuin muussakin olevan minulle enemmän hyötyä kuin

haittaa.

Tosin tähän raittiiseen elämäntapaan vaikutti yhtä paljon

ellei enemmänkin arkipäivän elämässä näkemäni naapurin

elämänmalli, mitä pelkoja ja kärsimyksiä viina voi aiheut-

taa.

Muutaman kilometrin päässä naapurissa asui suuri perhe,

jossa talon isännällä oli tapana ryypätä ja viinapäissään ajaa

akkansa ja lapset pakosalle. Hän uhkasi pieksää ja hakata

kaikki laidasta lukien ja myöskin toisinaan jopa tappaa, kun

hän riehui ja möykkäsi sekavana viinahöyryissään.

Muistan elävästi, kun naapurin emäntä oli pienimmät lap-

sensa hädissään pannut kelkkaan ja veti iltamyöhällä tai

keskellä yötä heidät kotini pirtin lattialle nukkumaan ja tur-

vaan. Toisinaan hän oli lapsineen joutunut talvisydämenä

pakenemaan lähimetsään kuusen juurelle piiloon, varustee-

na pomppaa ja vilttiä mitä kerkesi vain kiireessä siepata

mukaan. Ja odottelemaan siellä tuntikausia, että viinamies

rauhoittuisi ja perhe voisi palata taas takaisin kotiin.

Tämä naapurin esimerkki vaikutti oikeastaan eniten myö-

hempään asenteeseeni viinaan: Päätin jo pikkupoikana va-

kaasti, etten minä ainakaan halua kasvaa sellaiseksi mie-

heksi, joka tuotan itse aiheutettua kärsimyksiä ja pelkoja

toisille ja ennen kaikkea viattomille lapsille. Naapurin lap-

set olivat leikki- ja koulukavereita, ja heidän pelkonsa sää-

litti meitä.

Patvikon aavan hetteeseen hukkui lehmiä

Lähimpään naapuriin, jota kutsuttiin Kustin taloksi, johti

jonkinlainen kärrytie. Tie kulki synkän metsikön Sänkysaa-

ren ja laajan Patvikon aavan yli.

Tie tuntui kuivan aikaan kesällä kohtalaisen hyvältä, eikä

parempaa osannut kaivata. Polkupyörällä tietä pitkin oli

hyvä ajaa tukka suorana naapuriin postia hakemaan, ja ky-

lälle kavereiden luokse pelaamaan pallopelejä.

Patvikon aavalla oli myös iso hete, monta metriä laaja ja

syvä. Hetteen reunat olivat pehmeän sammaleen peitossa ja

siksi myös petollisia. Jos meni liian lähelle reunaa, oli suuri

vaara että reuna pettää ja putoaa hetteeseen ja hukkuu.

Hetteeseen olikin vuosien varsilla hukkunut useita lehmiä

ja metsäneläimiäkin, jotka eivät olleet arvanneet olla riittä-

vän varovaisia vedenjuonnissa. Myös meitä lapsia varoitet-

tiin useasti hetteen vaarasta, ja niinpä osasimme varoa sen

petollisuutta.

Hete kiehtoi omituisella tavalla mieltä, ja aika usein poik-

kesimme katsomaan hetettä, sillä se oli suuri ja mahtava ja

sen vesi oli kristallinkirkasta ja lumoavan näköistä. Siinä

hetteessä oli jotakin mystistä ja salaperäistä.

Muistan Patvikon aavaan liittyvän varhaisen tapauksen,

jossa Kaukolta putosi tienvarren mutaiseen ojaan vantus,

jota ei löytynyt millään vaikka sitä yritettiin etsiä usean

lapsen voimin.

Kun kaikesta oli puutetta, oli ymmärrettävää että äiti va-

roitti hukkaamasta kamppeita. Jos kaikesta varovaisuudesta

huolimatta jokin vaatekappale katosi tai esine muun muassa

lautanen putosi ja särkyi, se tiesi jokseenkin varmaa sel-

käsaunaa. Ei siinä paljon selittelyt auttaneet, että oli tapah-

tunut arvaamaton vahinko.

Niinpä sen vanttuun katoamisen jälkeen menimme kotia

kohti pelko sydämessä, että Kauko saa varmasti selkään

tapauksesta. Sitä en muista, saiko Kauko sitten oikeasti siitä

selkäsaunaa, mutta pelko siitä etukäteen oli suuri ja jäi läh-

temättömästi mieleeni.

Patvikon aapa on iso suoalue, jonka alapäässä sijaitsivat

Ruonansuun tilan sekä Hanneksen suoniityt toistakymmentä

hehtaaria peltoja.

Aapa oli aikaisemmin myös hyvä hillasuo, josta suotuisina

kesinä saatiin sankomitalla hillaa.

Sänkysaaresta käsin kärrytie teki Patvikon aavan yli loivan

kaarroksen ja nousi kauniille koivikkokankaalle, ja siitä

Kustin talon pihalle.

Vuosikymmenien kuluttuakin olen usein unessa ajellut

polkupyörällä aavan yli kesäpäivän auringossa onnellisena

pikkupoikana. Myöskin koivikko on syöpynyt mielen syö-

vereihin niin, että siitä näen myös unia, että olen juuri lä-

hestymässä Kustin talon pihapiiriä heleää koivikkokujaa

myöten.

Kärrytie on merkinnyt lapsuudessani paljon, se oli väylä

naapuriin ja kylille. Sen kautta avautui tie kiehtovaan suu-

reen maailmaan.

Intohimoinen ratsastushalu oli muodostua kohtalok-

kaaksi

Muistan tapauksen, että intohimoinen halu ratsastaa hevo-

sella oli viedä minulta hengen.

Oltiin suoniityllä heinänteossa. Olin puhunut monena päi-

vänä, että haluan ratsastaa sieltä kotipihalle. Isä esteli suun-

nitelmaani, sillä meillä ei ollut satulaa eikä hevosella oltu

koskaan ratsastettu.

Ratsastuksessa voi sattua vahinko, kun ei ole kokemusta ja

jos hevonen pillastuu. Silloin voi pudota ja siinä voi käydä

huonosti, isä selitti.

Mutta minua kiehtoi suuresti ratsastaminen, kun oli nähnyt

lehdistä ratsastuskuvia. Kuvista päätellen ratsastus näytti

helpolta ja mukavalta.

Oli lämmin ja aurinkoinen heinäkuun aamupäivä. Oltiin

lähdössä puolenpäivän ”puoliselle” eli ruokatunnille. Silloin

minä kiipesin hevosen selkään, ja sanoin kotiväelle, että nyt

minä ratsastan pihapiirille, jonne oli matkaa suoniityltä

runsas puolikilometriä.

Hevonen käyttäytyi säyseästi, vaikka olikin ehkä yllättynyt

minun kiipeämisestä selkään. Se lähti rauhallisesti kävellä

lampsimaan kohti kotia kapeaa kärrytietä.

Muistan vain sen, että sitten hevonen jostakin syystä lähti-

kin äkkiä juoksemaan. Siitä en muista mitään, että minä olin

tietysti samantien pudonnut ja menettänyt tajunnan. Perässä

tullut kotiväki oli löytänyt minut tienposkesta pökertyneenä,

ja taluttanut pirtin sänkyyn selviämään.

Minä itse en muistanut putoamisesta mitään, ja heräsin

kuin unesta monen tunnin päästä iltapäivällä kylki mustel-

milla ja kovasti kipeänä.

Isä kertoi, että minulla oli onnea matkassa. Olin suistunut

pehmeään sammalikkoon, joka oli estänyt pahemman louk-

kaantumisen. Putoamispaikan vieressä vajaa metrin päässä

oli iso kanto, ja jos minä olisin osunut siihen, minulle olisi

käynyt tosi pahasti. Luultavasti minulta olisi mennyt henki.

Kaikki olivat sitä mieltä, että minulla oli suojelusenkeli

matkassa.

Minun pitkään itänyt ratsastusintoni loppui ensimmäiseen

yritykseen. En sen jälkeen enää koskaan pyrkinyt nouse-

maan hevosen selkään.

Ojanperän tiheässä pusikossa punaisia hehkuvia villi-

viinimarjoja

Puolivälissä kotipihastani Leppiahon suuntaan oli synkeä

tiheäpuustoinen Ojanperä, jonka varrella kasvoi runsaasti

villiviinimarjapensaita. Siellä oli myös runsaasti saniaisia,

joita kutsuttiin kuolleenkouriksi.

Aika syvässä kurussa sijaitsevan maaston läpi virtasi iso

oja, josta varmaankin paikka oli saanut nimensä. Paikka oli

jotenkin mieltä kiehtova. Se sai mielikuvituksen liikkeelle.

Se oli kuin toisesta maailmasta, salaperäinen ja outo. Se oli

samalla myös hiukan pelottavakin perä pimeine synkähköi-

ne puineen ja pensaineen, jonne tihkui päivänvaloa niukalti.

Marja-aikana syksyn tullen tein toisinaan yksin retkiä

Ojanperälle, ja poimin mustia ja punaisia viinimarjoja villi-

pensaista. Loppujen lopuksi, marjoja ei koskaan tullut kovin

runsaasti, vaikka pensaita oli pitkin ojanvartta kymmenit-

täin. Luultavasti se oli pensaille liian pimeä paikka tuot-

taa marjasatoa, vaikka maa olikin hedelmällisen multavaa.

Ehkä se oli kasveille liian märkäkin.

Muistan, miten mieli jännittyneenä kahlasin pitkin ojan-

vartta viinimarjojen perässä. Kun katsoin vähän kauemmak-

si, puiden seassa pilkotti ja näkyi aika kauaksi punaisia vii-

nimarjoja hehkuvia pensaita, joita kohti aina rynnistin.

Toisinaan tuli mieleen ja vähän pelotti, että ojanvarren

pusikkoon on pesiytynyt karhu tai susi. Samalla kun sellai-

nen pelko yllätti, muistin että isä ja isommat veljet olivat

sanoneet moneen kertaan, ettei sillä perällä metsänpetoja

asusta eikä ole.

Joskus vieläkin näen unia Ojanperästä ja punaisista heh-

kuvista viinimarjapensaista, joiden perässä juoksen pitkin

ojanvartta. Ja hypin tuuheiden kuolleenkourien seassa ja yli.

Savusauna, mitä olet nähnyt?

Syntymäkotini savusauna, mitä olet nähnyt?

Savusaunan jokainen hirsi on ollut todistamassa elämän

iloja ja suruja Simojoen jokitörmällä. Takana on runsaasti

nähtyä elämänsyvyyttä.

Nyt minä silmäilen savusaunan hahmoa Sonkajärven ran-

nan katveessa. Isäni 1930-luvun alussa omin käsin raken-

tamalla savusaunalla on oma historiansa ja elämänkaarensa.

Velipoika Kauko näki, että savusaunan ajan oli syytä Ruo-

nansuun tilalla väistyä uuden tieltä. Niinpä hän purki sau-

nan ja ajoi hirret rantteelle polttopuiksi.

Kun Seija-siskolta kuulin savusaunalle käyneen näin on-

nettomasti, niin soitin velipojalle että halusin pelastaa sau-

nan uuteen käyttöön Songan kesäpaikkaani noin sadan ki-

lometrin päähän syntymäkodistani.

Velipoika lupasi hirret, koska niillä ei ollut enää muuta

kuin polttopuun arvo. Tosin hän oli ehtinyt saunan pääty-

harjan hirret jo polttaa, joten sitä ei voinut enää aivan sa-

manlaisena koota ja pystyttää uuteen paikkaan.

Niinpä savusauna 1980-luvulla sai uuden elämän kauniin

Sonkajärven rannalla piilopirtin lapsenlasten Venlan ja

Mattuksen leikkitilana, kesämajana ja runoilijamökkinä.

Songassa toisinaan istahdan kesäpäivän auringossa sa-

vusaunan terassille, ja kuuntelen sen alkuvuosikymmenien

puhetta ja mitä se on nähnyt Simojoen jokitörmällä ennen

minua ja lapsuudessani.

Toisinaan näen unia savusaunasta ja monista saunomiseni

hetkistä veljieni kanssa. Myös palaan muistoissani lapsuu-

teni alkuvuosiin, jolloin sekä elolliset että elottomat olennot

ja esineet menivät iloisesti sekaisin. Jolloin elämä näyttäy-

tyi niin luonnollisena ja todellisena satuna.

Kolmen ja kuuden vuoden välillä pihapiirissä ja metsän

polulla kivet ja pensaat, kukat ja perhoset, linnut ja eläimet

puhuivat ja touhusivat yhtälailla, eikä elollisilla ja elotto-

milla ollut mitään eroa. Ei ollut raja-aitoja tämänpuoleisuu-

den ja tuonpuoleisuuden välillä.

Maailma oli yhtenäinen sadun salaperäinen puutarha,

täynnä katoamatonta kauneutta, ikuisuutta, jossa ei ollut

aikaa. Se oli ihania kesäaamuja, kasteisia vesipisaroita,

heinäsirkkojen siritystä, kukkien huumaavia tuoksuja, pui-

den huminaa ja laulua tuulessa, loputonta auringonpaistetta

ja lämpöä.

Sitten jossakin vaiheessa alkumaailman paratiisi särkyi

pirstaleiksi. Hyvien satuolentojen rinnalle ilmaantuivat pa-

hat henget.

Ovella seisoi kiiluvin silmin vastassa julma ja kova maa-

ilma, todellisuus.

Tien löytäminen takaisin lapsuuteni alkumaailman paratii-

siin ei enää onnistu kuin ainoastaan unessa. Myöskin muis-

tikuvissa voin palata niihin aikoihin ja jotain hataria tuntoja

ja tapauksia palauttaa mieleeni.

Uhkarohkeus oli viedä hengen

Uhkarohkeus, ajattelemattomuus ja kokeilunhalu oli viedä

toista kymmenen vuoden iässä minulta aivan vähällä hen-

gen. Hyppäsin summamutikassa Simojoen syvänteeseen ja

painuin saman tien umpisukkeloon.

En ollut silloin vielä koskaan sukeltanut enkä osannut va-

rautua, että painuisin upoksiin veden alle. Hätäännyin ja

vetäisin vettä keuhkoihini.

Mutta en menettänyt kuitenkaan tajuntaani ja pullahdin

jotenkin pintaan, ja muutamalla vedolla sain rantatörmästä

otteen ja kömmin kuiville.

Sekin kuvastaa minun ajattelemattomuuttani, että hyppäsin

veteen vaatteet päällä. En oikein muista miksi, sillä tämä

vaarallinen tilanne sattui Laineen rannassa eikä minun seu-

rassa ollut samanikäisiä poikia ja kavereita. Vähän kauem-

pana joen rannasta Toivo Laine oli rakentamassa omakoti-

taloa, eikä hän nähnyt minun päätöntä jokeen hyppäämistä.

Minulle ranta oli outo enkä tiennyt, miten syvä joki oli ja

virta siinä paikassa.

Rannalla sitten pärskin vettä keuhkoistani ja hengitys kulki

katkonaisesti vielä pitkän aikaa.

Tällä päättömällä teolla oli kyllä opettavainen vaikutus,

sillä siitä lähtien tajusin ettei veden kanssa ole leikkimistä

jos ei tiedä, mitä tekee.

Simojoen leveys kotirannassa oli jotain viitisenkymmentä

metriä. Uimataito oli kehittynyt jo vakaaksi ja kykenin ui-

maan jo melko pitkiäkin matkoja, kun uskaltauduin ensim-

mäistä kertaa uimaan joen yli.

Kun joen ylittäminen uimalla aika kovasta virrasta huoli-

matta onnistui aivan hyvin, muistan miten suurta voiton-

riemua suorituksesta tunsin. Mahtava tunne viipyi minussa

pitkään.

Siitä lähtien kun opimme uimaan, kesän kohokohtia ja

riemullisimpia hetkiä olivat uintiretket puhtaassa Simojoen

vedessä. Yhden päivän aikana saatoimme aurinkoisena

kesäpäivänä käydä joessa polskimassa toistakymmentäkin

kertaa.

Voi niitä onnellisia huolettomia lapsuuden päiviä.

Semmoistako siellä koulussa opetetaan

Sotavuosina kävimme koulua Ruonan koulussa. Heti soti-

en jälkeen perustettiin uusi Maurun koulupiiri, jossa jat-

koimme evakkoreissun jälkeen koulun käyntiä.

Muistan Ruonan koulussa erään kevätpäivän, joka lähte-

mättömästi on jäänyt mieleeni.

Oli kaunis toukokuun päivä. Lumi oli jo miltei kokonaan

sulanut maasta, ja maantienvarren ojat olivat täynnä vettä.

Ojissa kurnutti runsaasti sammakoita, joilla oli kutuaika

menossa.

Meitä oli useita saman perän poikia kotimatkalla koulusta.

Aurinko paistoi lämpimästi. Lampsimme maantietä pitkin ja

aloimme jossakin vaiheessa kivittää ojassa kurnuttavia

sammakoita.

Kuljimme pikku hiljaa eteenpäin, ja aina kun näimme

sammakoita päällekkäin, niin heittelimme niitä kivillä.

Maantien varrella oli joitakin taloja, mutta emme kiinnittä-

neet niihin sen kummempaa huomiota. Näin ollen oli yllä-

tys, kun erään talon isäntä oli seurannut meidän koulupoiki-

en arveluttavia puuhia ja pihalta kuului ääni:

- Semmoistako siellä koulussa opetetaan?

Mitään muuta se mies ei sanonut, mutta äänensävystä ta-

jusimme, että elävien luontokappaleiden sammakoiden ki-

vittäminen huvin vuoksi oli jotakin sopimatonta. Pahaa.

Moraalitonta.

Saimme jalat allemme ja häpesimme tekoamme. Miehen

huomautus oli niin tehokas, etten koskaan sen jälkeen ole

kivittänyt sammakoita, vaan olen antanut niiden kurnutella

ojissa ja lammikoissa kaikessa rauhassa.

Myöskin huomautus vaikutti ja herätti minut ymmärtä-

mään kaikenlaisten elävien olentojen oikeutta saada olla ja

elää rauhassa. Silloin lopetin myös oravien kivittämisen ja

pikkulintujen kumiritsoilla ampumisen ja hätistelyn.

Sääskien läiskimistä hengiltä en sentään ole lopettanut.

Kun verenhimoiset sääsket käyvät säälittä kimppuuni, huis-

kin niitä kauemmaksi ja myös nitistän minkä vain ehdin.

Kissa piti hiiret ja myyrät loitolla

Kissa oli tärkeä kotieläin. Sen tehtävänä oli pitää pihapii-

ristä hiiret ja myyrät loitolla eli tappaa ne ja syödä suihinsa.

Aina meillä oli navettakissa ja toisinaan parikin tätä sala-

peräistä ja elämästä nautiskelevaa otusta.

Kissat olivat helppohoitoisia. Lypsyn aikana äiti antoi kis-

soille silloin tällöin vähän lämmintä maitoa. Varsinaisen

pääruuan ne hankkivat hiiriä pyydystämällä ja syömällä

niitä.

Toisinaan kissa päästettiin sisälle pirttiin, ja me lapset sili-

timme ja leikimme sen kanssa. Jos kissa oli hyvällä tuulella,

se kehräsi mukavasti ja makasi autuaallisen näköisenä sän-

gyn päällä. Se ilmiselvästi nautti olemassaolostaan.

Mutta oli kissalla myös huonoja päiviä, ja se suuttui aika

herkästi, jos sitä kovin venytteli ja kiskoi. Äiti toisinaan

varoittikin, ettei kissaa saa kiusata ja sen kynsimisestä saa

ikäviä naarmuja ja haavoja.

Kissan varsinaista reviirialuetta oli kuitenkin navetan ja

heinäladon alue. Navetanporstuan ja ladon alla oli sopivia

piilopaikkoja, ja heinien alla lymysivät hiiret, joita kissa

nappasi saaliikseen. Joskus nähtiin, että se jonkun aukon

edessä saattoi tuntikausia kytätä liikkumatta ja hiljaa hiiren

tuloa ja napata salamannopeasti saaliin sitten hampaisiinsa

tyytyväisenä. Kissalla oli pitkäpinnaista ihailtavaa kärsiväl-

lisyyttä.

Kun kissa tuli vanhaksi ja raihnaiseksi, se lopetettiin ja

hankittiin uusi tilalle. Etupäässä kissat olivat naaraita, sillä

ne pysyivät paremmin kotona. Uroskissoja eli kolleja ei

haluttu, koska ne varsinkin kevätkorvalla katosivat ja juok-

sivat kylillä naaraiden perässä.

Naaraskissa synnytti miltei joka vuosi useita pentuja, jois-

ta sitten useimmiten valittiin hiirenvahti jatkaja. Pääsääntöi-

sesti pennut jouduttiin hävittämään ja osa annettiin naapu-

reille, jos jollakin oli tarvetta hankkia uusi kissa.

Etupäässä kissat olivat ahkeria hiirien pyydystäjiä, ja niillä

oli kunnia-asia ja tehtävä pitää pihapiiri vapaana hiiristä,

jotka söivät ja sotkivat hanakasti talonväen vähiä ruokava-

rastoja jos vain pääsivät niihin käsiksi.

Mutta toisinaan joukkoon eksyi laiskoja kissoja, jotka vain

makasivat eivätkä viitsineet pyytää hiiriä, mutta olivat yh-

tenään vailla maitoa.

Joskus meilläkin oli laiskanpuoleisia kissoja, joihin äiti ei

ollut tyytyväinen. Niitä vähän toruskeltiin siitä etteivät pyy-

täneet hiiriä ahkerammin, mutta annettiin kuitenkin olla

talossa.

Paitsi että kissat olivat salaperäisiä, niitä pidettiin myös

herkästi loukkaantuvina ja viisaina eläiminä. Myös salaka-

valina. Äiti sanoi joidenkin kissojen ymmärtävän suorastaan

puhetta.

Muistan, kun kerrottiin että naapurikylässä oli talonemäntä

moittinut ääneen pirtissä makaavan kissan kuullen isännäl-

le:

- Hiiriä vilisee joka paikassa ja sotkevat ruokia. Mutta kissa

sen kun vain makaa laiskana pirtissä. Kyllä tuo kissa joutaa

tappaa ja hankkia uusi tilalle.

Siitä uhkauksesta ei kulunut kuin muutama päivä, kun

kissa oli henkensä hädässä pyydystänyt toistakymmentä

hiirtä ja tuonut ne portaille riviin näytille. Ruvennut tosi-

toimiin ja ahkeraksi.

Näin kissa vältti kuolemantuomion ja pelasti nahkansa.

Toinen tositapaus oli sattunut toisessa kylässä. Emäntä oli

lypsyn aikana hiukan jalallaan tönäissyt kissaa ja sanonut:

- Mene nyt siitä vähän kauemmaksi, äläkä aina kiehaa

tiellä jaloissa.

Kissa juoksi loukkaantuneena pois. Eipä aikaakaan, kun

samana kevätpäivänä emäntä näki naapuriemännän kanssa

kahvitellessa pirtin ikkunasta kissan painelevan hevostietä

pitkin järven yli maailmalle.

100

Kissaa ei sen jälkeen nähty eikä se koskaan palannut takai-

sin kotiin.

101

Luulimme että Sennu teki kamarissa kuolemaa

Lapsuuteen liittyy myös monia tapauksia, joista ei tiedä

sattuiko ne itselle vai jollekin toiselle. Tai ovatko ne vain

kuultuja tarinoita, joita luulee omiksi kokemuksiksi. Tai

onko jokin tapahtuma ja kokemus vain pelkkää mielikuvi-

tuksen tuotetta.

Eräs sellainen on kuoleman läheisyyden kokeminen, ja

odotus että nyt tapahtuu jotakin kummallista.

Sisarruksistamme Sennu oli heiveröinen ja sairasteli lap-

suudessa paljon. Kukaan ei oikein tiennyt, mikä häntä vai-

vasi ja miten hän oli sairas. Mutta kaikki kuitenkin tiesivät,

että hän oli kivulias lapsi ja eläjä.

Ja hän voi kuolla milloin hyvänsä.

Muistan erään syysillan, kun Sennu sairasteli kamarissa.

Me muut lapset leikimme pirtissä, jonne kantautui Sennun

rykiminen ja yskähtely.

Jostakin syystä pirttiin levisi alakuloinen tunnelma, että

Sennu voi kuolla millä hetkellä tahansa.

Kukaan ei sanonut sitä ääneen kenellekään, että Sennu

tekee kamarissa kuolemaa. Mutta jotenkin vain tunsin, että

tänä iltana se tapahtuu.

Jatkoimme pirtissä leikkejämme. Välillä itse kukin kuulos-

teli kamarista kantautuvaa rykimistä. Iltaa myöten kuole-

maa odottava tunnelma vain tiheni ja voimistui.

Syysilta vähitellen pimeni ja alkoi tulla nukkumaan menon

aika.

Kamarista kuului vain aika ajoin vaimea yskähtely, mutta

mitään muuta kummempaa ei kuitenkaan tapahtunut.

Muistan eräänlaisen pettymyksen tunteen, kun kuolema ei

tullutkaan.

Lapsina emme käsittäneet alkuunkaan kuoleman tulon

suuruutta ja lopullisuutta. Sennun kuolemista odotimme

vain eräänlaisena jännittävänä tapahtumana. Sen jälkeen

kaikki jatkuisi kuten ennenkin.

102

Seuraavana päivänä Sennu oli leikeissämme mukana niin

kuin ennenkin eikä edellisen illan tunnelmasta kukaan pu-

hunut mitään.

Mutta merkillinen ilta se oli. Kuoleman tuntu ja odotus oli

outoa ja jotenkin jännittävää. Poikkeuksellisena muistona se

jäi väkevästi mieleeni.

103

Nöyryyttävä kokemus

Muistan hämärästi tapauksen, joka on aivan ensimmäisiä

muistijälkiä alkumaailmani synnystä ja kokemuksistani.

Se kokemus oli traumaattinen, joka on jättänyt luultavasti

jälkensä koko elämääni, miten lasta ja ylipäätään ketään

toista ihmistä ei saisi kohdella. Vaikka tarkoitus olisi miten

hyvä.

Olin silloin ehkä kolmevuotias. Olin imenyt yhä peuka-

loani, ja minua ei oltu saatu siitä tavasta vieroitettua pois.

Se oli muodostunut äidilleni ongelmaksi.

Niinpä äiti oli päättänyt antaa minulle isän avustamana

opetuksen. Oli kaunis aurinkoinen kevätpäivä. Isä oli rant-

teella liiterin edessä tekemässä polttopuita eli klapeja. Äiti

oli sopinut isän kanssa, että hän houkuttelee Pentin pirtistä

rantteelle, jossa isällä oli asiaa ja tarjolla jotakin hyvää mi-

nulle.

Minä lähdin tietysti innolla ja jännittyneenä pirtin ovelta

taapertamaan juoksujalkaa kohti liiteriä isän luokse. Että

mitähän hyvää ja jännittävää isä minulle antaa.

Tulin rantteelle. Isä otti liiterin seinänraosta vanhan kulu-

neen käytöstä poistetun ja resuisen mustan kumikintaan,

josta kirveellä löi poikki peukalon osan ja ojensi sen minul-

le ja sanoi:

- Äitisi on pyytänyt antamaan sinulle tämän peukalon, jota

voit tästä lähtien imeä ettei tarvitse imeskellä enää omaa

peukaloa.

Voi sitä pettymyksen ja häpeän tunnetta. Lähdin itkukur-

kussa kanssa rantteelta pois.

Tapaus oli järistyttävä lapsen luottavaisessa maailmanku-

vassa. Ensimmäinen muistiini jäänyt syvä pettymys, että

rakas äiti kaikki kaikessa ja isä voivat tehdä minulle tällais-

ta. Petkuttaa. Antamalla ensin ymmärtää, että rantteella

odottaisi minulle jotain kivaa ja hyvää. Mutta siellä odotti-

kin päinvastaista jotakin pahaa ja

104

mustaa.

Miten mustan kintaan peukalon kautta ja petkutuksen

avulla peukalon imemisestä vieroittaminen onnistui, sitä en

muista. Mutta tuskallisen traumaattinen kokemus se oli.

Se jätti läpi elämäni kestävän haavan sieluni ja mieleni

pohjalle, ettei ihmislasta eikä ketään saa petkuttaa ja koh-

della näin.

105

Tein siirapista karkkeja ja myin koulussa

Elettiin luontaistaloudessa. Rahaa ei näkynyt eikä sitä tar-

vittu. Mutta vähän isompana, kun oli alun toisella vuosi-

kymmenellä, huomasin miten suuri merkitys rahalla oli jos

sitä oli. Sillä voi ostella mitä tavaroita vain, jos sitä oli.

Pientilallisella isällä oli elätettävänä suuri perhe. Oli sel-

vää, ettei isältä liiennyt ja ollut varaa antaa lapsille omaa

taskurahaa jonkun oman mieluisan leikkikalun tai makean

ostamiseen. Tosin sotavuosina ei kaupoissa karamelleja

ollut tarjollakaan.

Kun jatkosota päättyi olin kymmenenvuotias pojan kossi.

Vähitellen kaupasta alkoi saada siirappia ja toisinaan ma-

keisiakin.

Kun rahaa ei ollut, aloitin omaehtoisen yrittämisen sen

hankkimiseksi.

Aloin siirapista valmistaa karkkeja ja myin sitten koulussa

niitä arpapelillä. Laitoin kymmenen narua kourasta ulos ja

yhden narun nokkaan olin sitonut siirappikaramellin. Luok-

katoverini maksoivat jokaisesta narusta määrätyn summan,

ja vetäessään naruista jonkun käteen osui karkki. Voittaja

oli tietysti iloinen ja mielissään voitostaan.

Tienasin tällä ja joulukortteja myymällä sievoisen summan

markkoja, ja pystyin jossakin vaiheessa tilaamaan ja osta-

maan Helioksesta laatikkokameran, joka tuntui valtavan

suurelta ostokselta. Vähän isompana aloin sitten laatikko-

kameran kanssa kiertämään pitkin Simojokivartta ja otta-

maan kyläläisistä kuvia ja myymään niitä. Myöskin aloin

tehdä lehtitilauksia.

Kiertelinkin kylien taloja niin ahkerasti, että onnistuin

hankkimaan rahaa niin paljon että pystyin ostamaan itselle-

ni myös potkukelkan. Lehtitilaukset tuottivat myös palkin-

tona uuden tuliterän polkupyörän, joka oli tosi suuri asia.

106

Uuden polkupyörän saaminen oli itse asiassa niin valtaisa

juttu, että myöhemmin uuden auton hankkiminen ei tuntu-

nut sen rinnalla miltään.

107

Unessa lentävät yhä jylisevät pommikoneet

Lapsena näin kaikenlaisia merkillisiä unia. Sota-aika aihe-

utti pelkotiloja ja ne tulivat myös usein uhkakuvina uniin.

Aikuisten puheet sodasta ja sen kulusta hallitsivat voimak-

kaasti lapsuudessa mieltäni.

Minulla toistui aika usein unessa lentävät jylisevät lento-

koneet, jotka toisinaan pyyhkivät erämaakotini yli aivan

katonrajaa myöten valtavalla pauhinalla.

Me penskat yritimme piiloutua, ettei vihollinen huomaisi

meitä ja alkaisi ampua.

Myös korkealla taivaalla lensi unessa suuria pommilaivu-

eita uhkaavina.

Muistan, kun äiti oli vähän ennen sodan syttymistä nähnyt

idän suunnalla taivaanrannan verenpunaisena, ja ennusti sen

merkitsevän sodan alkamista. Se pelotti. Me lapset emme

tulleet ajatelleeksi, että verenpunainen ja värikäs ilta- ja

aamuruskotus oli tavallista, eikä sen tarvinnut merkitä mi-

tään sen kummempaa.

Sodan pelkoa lisäsi myös velipuoleni Vertin merkilliset

unet, ja jostakin hänen käsiinsä saama munkin kirjoitus,

missä ennustettiin alkavan kauhea ja hirvittävä maailman-

palo silloin kun viljapeltojen tähkäpäät täysinä painuvat

alaspäin.

Minä velipojan kanssa tarkkailin huolestuneena ja pelois-

sani kotiohrapeltoa sen alkaessa elokuun alkupuolella vaa-

lentua ja tuleentua. Tähkäpäiden alettua riippua maata kohti

aloimme jännittää, että syttyykö se ennustettu maailman-

loppua enteilevä hirveä sota.

Ei tullut mieleenkään, että aina jossakin päin maailmaa

viljat ovat kypsyneet leikattaviksi, niin että ennustuksen

ajankohta on kovin häilyvä ja hatara. Lapsenmaailmassa se

merkitsi ainoastaan Simojoen kotipeltojeni ohraviljelyksiä

ja tähkäpäiden alas painumista, ja juuri silloin alkaisi se

sota.

108

Vertille oli unessa ilmestynyt myös kaksi valkopukuista

enkeliä, jotka olivat ilmoittaneet sodan alkamisen päivä-

määriä myöten. Mutta Vertti ei paljastanut milloin sota al-

kaa, koska enkelit olivat kieltäneet siitä kertomasta muille.

Myöskin maailmanloppua ennustavia painajaisunia näin

toisinaan. Niissä koko maailma syttyi vain tuleen eikä mi-

hinkään voinut paeta ja piiloutua.

109

Veikkauksessa täysosuma

Sotien jälkeen aloimme veikata pienillä summilla. Oli

vahva tunne, että veikkauksessa voi voittaa täysosuman ja

silloin kaikki rahahuolet hetkessä katoavat lopullisesti.

Rahasta oli ainainen puute. Elämä oli vaatimatonta eikä

ollut varaa ostaa välttämättömien ruokatarvikkeiden, kenki-

en ja vaatteiden lisäksi juuri mitään muuta. Vaikka kasva-

vana nuorena ilmaantui kaikenlaisia uusia tarpeita ja teki

mieli.

Mutta ei veikkauskaan näyttänyt tuovan helpotusta raha-

pulaan, sillä voittoa ei kuulunut edes pienintäkään.

Sitten näin eräänä yönä selkeän unen, että kaikki rivit oli-

vat oikein ja sain veikkauksessa täysosuman. Silloin aloin

odotella todenteolla ja hartaasti voittoa. Olin varma, että uni

merkitsi jotakin ennettä ja tiesi hyvää.

Eipä aikaakaan. Kun unen näkemisestä oli kulunut joku-

nen viikko, niin kohdalleni osui todellakin kaikki kaksitois-

ta riviä oikein ja sain täysosuman.

Ehdin olla hetken rajattoman iloinen ja onnellinen. Uskoin

että nyt saan paljon rahaa ja koko kotiväkeni rahan puute ja

köyhyys lähtee kertaheitolla.

Mutta pettymys oli suuri. Sillä kierroksella oli runsaasti

oikein veikanneita ja jaettava summa oli niin pieni, että

niillä rahoilla kykenin hädin tuskin ostamaan uuden polku-

pyörän.

Lopulta nielin pettymykseni ja ajattelin, että niin pienellä

voittosummalla oli jokin tarkoitus. Että hyvä niinkin, sain

kuitenkin jotakin ylimääräisellä rahalla ostaa.

110

Onnellisia kesäpäiviä

Sotien ja sen jälkeisinä vuosina sain viettää useita onnelli-

sia kesiä, jotka ovat jääneet ihanina mieleeni. Silloin oli

maailma ehjä ja huolta ei vielä ollut mistään.

Erikoisesti muistan ihanat aurinkoiset ja lämpimät sunnun-

taipäivät, jolloin me poikakossit ajelimme usein polkupyö-

rillä kylään Anssun talolle hyvien koulukaveriemme Laurin

ja Reijon luokse.

Aina tässä kodissa oli lämmin ja ystävällinen vastaanotto.

Talon emäntä Helli tarjosi meille jotain hyviä leivonnaisia

ja toisinaan ruokaakin. Me pojat keksimme jotain kivaa ja

päiväkausia pelasimme erilaisia pelejä milloin sisällä mil-

loin pihalla.

Myös taloon tilattuja aikakauslehtiä kuten Apua ja muita-

kin lehtiä luimme välillä kiinnostuneina. Erikoisesti sarja-

kuvat olivat mieluista luettavaa.

Sunnuntaipäivä vierähti monesti pitkälle iltaan, ennen kuin

ajelimme takaisin kotiin ja kömmimme kuistin vintille peit-

teiden alle nukkumaan.

Myöskin nuoruusvuosien kesäsunnuntait kuluivat usein

jokivarressa paisteella olevia haukia ansoilla pyydystellen,

tai onkien tai uistinta heitellen. Myös veneellä iltaisin sou-

deltiin ja samalla uisteltiin. Jokseenkin aina kala nappasi

kiinni. Toisinaan vedettiin veneeseen monen kilonkin hau-

envonkaleita.

Kalastus eri muodossa oli eräs vapaa-ajan mieluinen har-

rastusmuoto.

Ruonajoen suusta oli jonkin matkan päässä Pikkukoskeksi

nimetty paikka. Sen äärellä minä erityisesti viihdyin ja

kuuntelin kosken kohinaa. Kuivana sydänkesänä pystyi

kiveltä kivelle pomppimalla ylittämään kosken ja joen. Sii-

nä oli jotakin lumoavaa.

Lähellä Pikkukoskea rantatöyräällä seisoi mahtavana kuin

keisari suuren suuri, tuuhea ja paksurunkoinen koivu. Sen

111

ikää ei kukaan osannut arvioida, mutta vanha se varmaankin

oli. Se oli nähnyt monien sukupolvien soutelevan siitä ohi.

Koivun runko oli niin paksu, etteivät aikuisenkaan kädet

ulottuneet sen ympäri, saatikka meidän poikakoltiaisten.

Jotakin pysyvää ja ikuista se koivu edusti. Sen äärellä mo-

nesti istuskelin ja haaveilin mitä haaveilin. Myöskin tyttö-

jen ympärillä alkoivat ajatukset kiertää, kun olin jo aikalail-

la toisella vuosikymmenellä.

Vähän ylempänä jokea oli Pitkäkoski, jossa tuli käytyä

harvemmin. Näiden koskien välissä oli runsaasti haukia,

joita pyydystimme heittouistimella eli ns. vonakalla, joka

tehtiin ohuen ohuesta ja mahdollisimman pitkästä koivuke-

pistä. Sen päähän kiinnitettiin sitten siima ja uistin.

Pikku- ja Pitkäkoskien välissä Hirsikankaalla kasvoi hyvin

puolukkaa. Monet sangot poimin syksyisin juuri niiltä alu-

eilta puolukkaa, vaikka kotini lähimaastossa oli muitakin

hyviä marjamaita vähän joka suunnalla.

Mainioita hillasoitakin oli muutaman kilometrin säteellä

useitakin. Simojoen yläjuoksun suunnalla oli parikin hyvää

hillasuota, jota toista kutsuttiin Laineen hillapaikaksi. Soti-

en jälkeen oli lähistölle perustettu uusia rintamamiestiloja,

ja Petsamosta tulleen Toivo Laineen maille oli sattunut tä-

mä erinomainen hillasuo, jossa oli sopivasti aukeaa suota,

rämettä ja kuusimetsäistä korpeakin. Melkein joka vuosi

aina johonkin paikkaan tuli hilloja, joita parhaimpina vuosia

poimittiin useita kukkuraisia sankkoja ja kannettiin hyvillä

mielin kotiin. Kullankeltaisia mehukkaita pohjoisen appel-

siineja, joiksi toisinaan hilloja leikillään kutsuttiin.

Myös mustikka oli tärkeä metsämarja, jota poimittiin ja

säilöttiin talven varalle. Puolukkaa varastoitiin eniten, sillä

se säilyi hyvin aivan tavallisessa saavissa ja ulkorakennuk-

sessa. Talvella sitten jäätynyttä pakastunutta puolukkaa

hakattiin

112

kirveellä aina palanen irti ja tuotiin pirttiin sulamaan, keitet-

tiin sitten maukasta ja ravitsevaa puolukkapuuroa tai syötiin

sellaisenaan.

Talvella ruokavalion muodosti suurelta osin lampaanliha,

josta äiti ja siskot keittivät melkein harva se päivä maittavan

lihakeiton. Syksyllä tavallisesti teurastettiin kymmenkunta

lammasta, joiden lihaa riitti syötäväksi kevätpuolelle asti ja

niin päästiin talven yli seuraavaan kesään ja uuteen satokau-

teen.

Ohra oli tärkeä leipävilja. Sitä viljeltiin niin paljon, että

toisinaan tuli parikin sataa säkkiä jyviä ja jauhoja, joita riitti

talven yli syötäväksi isollekin perheelle. Myös talven peru-

nat saatiin omasta maasta. Ryytimaahan kylvettiin myös

vihanneksia, naurista, porkkanaa ja punajuuria.

Elämä sujui sotavuosien aikana lähes täydellisesti omaeh-

toisen luontaistalouden antimilla. Kaupasta sai korteilla

ostaa mm. sokeria ja muita välttämättömiä elintarvikkeita.

Karjalle kasvatettiin heinää, jota tarvittiinkin lähes viiden

kuuden lehmän karjalle ja mullikoille talven varalle aika

paljon. Suurin osa heinästä saatiin omista niityistä, mutta

myös kairan isoilla soilla kasvavaa suoheinää tehtiin lisäksi

jos ehdittiin.

Suururakan heinäteon alkamista heinäkuun alkupuolella

odotimme aina malttamattomina. Isä teki alle kymmenvuo-

tiaillekin pojankosseille ennen heinätöiden alkamista pienet

omat haravat, uutuuttaan hohtavat ja upeat.

Sitten koitti aurinkoinen lämmin heinäkuun aamu, jolloin

isä niittokoneella aloitti suoniityllä heinän kaatamisen.

Aluksi isä kaatoi yhden tai pari sarkaa heinää nurin, ja sen

annettiin auringossa sitten vähän kuivahtaa ja pantiin sakilla

seipäille. Jos oli oikein poutaisia päiviä, voitiin heinä kui-

vattaa maassakin ja ajaa sitten suoraan latoon.

Suoniityllä oli useampi lato. Pitelen kädessäni ja katselen

tässä ladon edessä otettua valokuvaa, ja kaikki muistot tul-

vahtavat eteeni. Hevonen on juuri tuonut heinäkuorman

113

ladon eteen, ja me kaikki sakilla yhtenä miehenä aloitamme

heinän hankoamisen latoon sateelta suojaan.

Heinäkuorman purkamisessa ja ladossa heinien polkemi-

sessa tiiviimmäksi meillä pienimmillä pojilla oli käyttöä.

Heinärintuuksissa hyppiminen oli mieluista puuhaa, ja oli

mahtava tunne, miten jokainen meistä oli tärkeä heinänteos-

sa.

Kotona joku keitti aina korvikekahvit, ja toi nisujen kanssa

heinäniitylle. Välillä käytiin ruokailemassa ns. puolisella ja

päivän päätteeksi syötiin illallinen.

Pitkä päivä heinäniityllä kyllä väsytti, mutta silti illalla

ilomielin lämmitettiin rantasauna. Makoisan saunomisen

jälkeen sitten huuhdottiin joessa uinnin kanssa heinänpölyt

pois. Toisinaan saatettiin vielä käydä iltamyöhällä jopa ka-

lassa.

Heinänteko oli työntäyteistä aikaa, mutta täyttä elämää.

114

Pentin sukutaulu

Synnyin Ranuan erämaan kätköissä Simojoen ja Ruonajo-

en yhtymäkohdassa tiettömän taipaleen takana pientilallisen

poikana peräkamarissa keväthankien aikaan 23.4.1934.

Isäni oli Juho Jalmari Harjumaa 4.12.1887-1.3.1972.

Äitini oli Miina Kustaava (os. Ojala) Harjumaa 11.9.1901-

21.3.1986.

Miina-äidin synnytystä avusti parin kilometrin päästä

Leppiahosta hälytetty lapsenpäästäjämummo Leppi-Kreeta.

Synnyin Jalmari-isän toisen avioliiton viidestä lapsesta toi-

seksi nuorimpana.

Seija syntyi 22.12.1929-5.3.1999.

Senja 7.5.1931-

Kauko 26.4.1932-

Pentti 23.4.1934-

Sauli 5.7.1935-2.4.1975

Isäni ensimmäisestä avioliitosta syntyi myös viisi lasta

Liinun (os. Tennivaara 1894-1962) kanssa.

Aune 11.11.1913-7.1.2002.

Matti Eevertti (Vertti) 25.9.1918-29.8.1980.

Johannes (Hannes) 11.5.1920-14.1.2003.

Toivo 21.10.1923-6.3.2010

Kerttu 18.3.1927-

115

Isälle syntyi yhteensä kymmenen lasta, molemmista avio-

liitoista kolme poikaa ja kaksi tyttöä.

Pientilallisena isä hankki elannon luontaistaloudesta sekä

metsätöistä kiertelemällä talvisin Lapin suuria savotoita

hevosen kanssa vuosikymmeniä.

Syntymäkotini tärkeänä perustoimeentulon lähteenä oli

pienimuotoinen maatalous. Tilalla oli lehmiä neljästä kuu-

teen, toistakymmentä lammasta, hevonen ja joinakin vuosi-

na kasvatettiin myös possu jouluteuraaksi.

Tilalla oli noin 100 hehtaaria metsää. Viljeltyä maata oli

joitakin hehtaareja, joissa kasvatettiin ohraa leipäviljaksi ja

karjalle heinää.

Simojoki ja Ruonajoki antoivat ruuan jatkeeksi hyvin ka-

laa, haukia, ahvenia, särkiä, mateita ja lahnoja. Myös met-

sänriistaa oli kohtalaisen runsaasti saatavilla.

116

Pentti Harjumaa on suorittanut elämäntyönsä

lehtimiehenä ja kirjailijana

Ranualla korpikuusen juurella syntynyt ja kasvanut Pentti

Harjumaa on suorittanut elämäntyönsä sanomalehtimiehe-

nä Pohjolan Sanomain aluetoimituksessa 1954-1992 Rova-

niemellä.

Työnsä ohella hän on julkaissut parikymmentä miete- ja

runokokoelmaa.

Tämän lisäksi hän on kerännyt jätkäkulttuurin perinnettä

toimittamalla kaksi valikoitua kokoelmaa Nätti-Jussin tari-

noita.

Hän on myös koonnut ja julkaissut monipuolisen ja laajan

lappilaista mytologiaa käsittelevän kirjan Aaveriekkoja lap-

pilaisia mystisiä tarinoita ja kummituksia.

Pentti Harjumaa tunnetaan persoonallisena ja puhutteleva-

na elämänperusteita tutkivana ajatusrunoilijana – filosofina.

Häntä pidetään realistisena mystikkona ja humanismin

julistajana. Hän tutkii mielentuntureilta käsin elämän ja

olemassaolon perusteita: syntymää, rakkautta ja kuolemaa.

Hänen sielunmaisemassaan sekoittuvat tosi ja uni, vuoden-

117

ajat näyksi ja utopioiksi ihmisen ikuisesta ikävästä ja rak-

kauden kaipuusta.

Hänen kokoelmansa rakentuvat vastakkaisten tuntojen ja

voimien, elämää repivien ristiriitojen ja paradoksien varaan.

Elämä on suuri mysteerio. Jokainen ihminen kätkee sisäl-

leen suuren tarinan.

Maailmansyrjä ja kaikki on niin lähellä kuin ohuiden ver-

hojen takana: Pimeys ja valo, itku ja nauru, taivas ja helvetti

täällä maan päällä.

Runoilijan tehtävä on rohkeasti kurkkia verhojen taakse ja

raportoida näkemänsä ja kokemansa niin rehellisesti kuin

suinkin, vaikka sydän kivusta huutaisi.

Pentti Harjumaan runous ei jää pelkästään elämänviisau-

den tutkimiseksi. Hän on myös yhteiskunnallisesti kantaaot-

tava runoilija. Hänen runosanomansa kärki kohdistuu satii-

risen purevana elämää jähmettäviä ja salpaavia systeemejä,

laitoksia, tekojumalia ja väkivaltaa vastaan.

Näen että kaiken luovan toiminnan ja taiteen lähtökohtana

tulisi ilmetä jokin sanoma ja ajatus:

Ei sanoja sanojen vuoksi, ei värejä värien vuoksi, ei näy-

telmiä näytelmien vuoksi, ei taidetta taiteen vuoksi. Luova

taide ja runous on väline johonkin.

Minulle se on elämän ja ihmisyyden edistämistä.

Tiedämme miten vaikea meidän on löytää tietä toistemme

luo, sydämiimme ja maailmoihin. Emme tavoita ja kohtaa

toisiamme:

Kuljemme toistemme ohi.

Puhumme toistemme ohi.

Katsomme toistemme ohi.

Rakastamme toistemme ohi.

118

PENTTI HARJUMAAN tuotantoa

runoja ja mietteitä:

Tämä nimetön kaupunki…………..1971

Kyselen kulkijoilta…………………1972

Lumesta kirje sinulle………………1974

Pilvet palasina tiellä………………..1976

Unien varassa virralla……………...1979

Tunturilta tunturille………………..1981

Uskon kuvia lumessa……………….1983

Revontulien reunalla……………….1985

Valittuja runoja…………………….1988

Varjopuheita………………………..1989

Nyt olen täällä………………………1992

Aaveriekkoja………………………..1994

Näkyjen jäljillä……………………...1996

Maailma minussa…………………...1999

Unessa valveilla……………………..2001

Tyhjän päällä………………………..2002

Näköalapaikka………………………2004

Olemassaolon ihmettelyä

mielentuntureilla kootut runot……...2005

Kirjeitä tuntemattomalle ystävälle…2007

Pieniä ja suuria

Tappauksia lapsuudestani…………..2008

119

Maailma minussa

Realistisena mystikkona minulle maailma on ollut hyvin

konkreettinen paikka elää ja asua. Samalla se on ollut selit-

tämättömän kummallinen kokemus ja uni.

Iän mukana kiinnostus ihmisen sisäisen minän maailmoi-

hin on vain entisestään lisääntynyt, mitä itse asiassa meidän

korvien välissä tapahtuu. Jossakin aivoavaruuden syvyydes-

sä.

Miltä elämä maistuu ja tuntuu. Näyttää siltä, että kosketta-

vinta ja merkittävintä, mitä meille kullekin jää jäljelle tästä

ihmeellisestä maanpäällisestä tiestä ja matkasta, on sisäinen

kosketuselämys.

Mikä on se kummallinen minän sisäinen maailma, jossa

minämme toimii ja vaikuttaa, kokee. Havainnoi ja rekisteröi

ympäristöä.

Elämme sellaisessa maailmassa ja olevaisuudessa, missä

ihmettelyn aiheet eivät lopu.

Runous ja taide ovat eräs väylä ja keino pureutua maail-

man ja elämän eri puoliin pintaa syvemmälle. Ainakin yrit-

tää selvitellä yhteisiä uniamme, mitä tämä on.

Tämä syntymän, rakkauden ja kuoleman maailma ja todel-

lisuus.

Tämä pimeys ja valo, hyvyys ja pahuus, mikä ympäröi

meitä ja mihin minämme ovat kietoutuneet niin iloissa kuin

surussa. Niin uskossa, toivossa kuin rakkaudessa.

Mitä ovat ikuinen minä, mieli, elämänhenki, joka syvyy-

dessä lymyää ja huutaa?

Syvyydestä minä huudan sinua, etsin yhteyttä toiseen ih-

miseen ja omaan itseeni.

Olemme jatkuvassa muutoksen tilassa. Jokaisen minä sei-

soo oman itsensä ja maailman edessä alastoman paljaana.

Maailma ja olemassaolomme on niin mahdoton ja häm-

mentävä.

120

Jossakin maailmankaikkeuden syvyydessä meille on an-

nettu hetkeksi käyttöömme ”työkaluiksi” viisi pääaistia,

joiden välityksellä voimme havainnoida tätä ihmeellistä

olemassaoloa kuin vuosituhantisesta unesta heränneenä.

Mitä syvemmälle olen mielen syvyyksiin sukeltanut, sitä

enemmän minulle on selvinnyt ettei täällä mikään selviä –

ei edes tuttu tavallinen maailma ja elämä, arkitodellisuus,

vaikka pidämme sitä niin itsestään selvänä. Mutta sitä se ei

ole.

Olen alkanut puolalaisen nobelistirunoilijan Wislawa

Szymborskan tavoin arvostaa yhä enemmän kahta pientä

sanaa: En tiedä.

Se ei kuitenkaan merkitse antautumista ja käsien pystyyn

nostamista tietämättömyyden edessä. Kun ei kerran mikään

selviä, mitä kannattaa tutkia, ajatella ja kysellä?

Mutta kyllä kannattaa, vaikka kuinka vähän mitään sel-

viäisi. Ihmisen luontainen halu on pyrkiä eteenpäin, jos

meissä asuu elävä henki, palaa sisäinen tuli, intohimo,

vimma, elämänjano.

Mutta palatkaamme tähän salaperäiseen minään, minän

sisäiseen maailmaan, joka saa ilmauksensa meidän ruumiin

aistiemme ja elämänhengen välityksellä.

Tämän muotoisessa olemassaolossa elämä ei voi ilmetä

eikä pärjää ilman ruumistamme eikä ruumis ilman henkeä –

tietoista minää. Toinen ei tule toimeen ilman toista.

Olemme ihonahkan ympäröimiä näkyviä henkiolentoja.

Ainutkertaisia minä-maailmoita, jonka puolentoista neliö-

metrin suuruinen iho rajaa meidät ulkoisesta maailmasta

omaksi erilliseksi olennoksi.

Minäksi.

Pelkästään meidän ihomme saa minämme suuren ihmetyk-

sen ja lumouksen valtaan. Se on tieteellisesti mielenkiintoi-

nen ja runouden kannalta salaperäisen kiehtova tuntoais-

tielin.

121

Mitä runous ja taide olisivat ilman ihomme ikävää ja kai-

pausta – huutoa?

Ihomme on kiintymyksen, rakkauden ja eroottisten tuntei-

den vastaanottaja. Kokija.

Ihomme on hellyyden mittari minälle.

Ihomme tehtävänä on suojella meitä ja rekisteröidä kipua,

lämpöä ja kylmyyttä.

Ihomme tunnistaa hyvän ja pahan. Se nauttii ja iloitsee

hellästä hyväilystä ja kärsii joutuessaan törmäyskurssille

ulkoisen maailman kanssa.

Merkillinen ihomme ei paljon miltään päällisin puolin

näytä, mutta tieteellisen tutkimuksen mukaan neliösentissä

on peräti 5 miljoonaa solua, kipupisteitä 200, hikirauhasia

170 ja 5000 tuntopäätettä.

Ihollamme ovat ”kännykkä”-puhelinyhteydet keskusher-

mostoon ja elintärkeisiin sisäelimiin ja ennen kaikkea

omaan minäämme.

Mutta ihminen on ihoineen päivineen ja minän maailmoi-

neen kokonaisuus. Näkyvä henkiolento.

Emme voi tässä tietenkään unohtaa mysteerion mysteerio-

ta, aivoja, minämme ja arvoituksellisen tietoisuuden valoa.

Aivoavaruuden kohtaamiskeskusta.

Minämme on maailman ja elämän kokija ja näkijä. Kun

huitaisemme kättä, meitä ympäröi joka puolella mittaama-

ton maailmankaikkeus.

Ja sisällämme on jokaisella oma minän universumi sy-

vyyksineen.

Näitä salaperäisen minän maailmoita olen elämäni aikana

runouden ja taiteen keinoin kartoittanut ja selvitellyt häm-

mentyneenä ja ihmetellen. Ihmisenä olemisen ikuisen ikä-

vän ja rakkauden janon läpäisemänä.

Syvyydestä minä huudan sinulle: Minä täällä!

122

( tämä kirjan takakannen tekstiksi)

Kuin vuosituhantisesta unesta

heränneenä

aukaisin silmäni

Se oli tämän joen rannalla, heräsin, aukaisin

silmäni.

Näin virran tulevan jostakin menevän jonnekin.

Tajusin että minä olen.

Kaikki oli niin selvää, auringonpaiste, heinäsirkka

siritteli jossakin lähellä.

Linnut kisailivat savusaunan yläpuolella, valkoisia

pilviä purjehti taivaalla, en vain tiennyt niiden

nimeä.

En ollut huolissani vaikka en tiennyt joen nimeä,

en minkään näkemäni nimeä.

Mikään ei ollut salaista, joki oli aina ollut, tuo ihanasti

lämmittävä nimetön aurinko.

En ollut mistään tullut en minnekään menossa, olin

vain täynnä onnellista olemista.

Kaikki oli minussa.

Kannen suunnittelu

Pentti Harjumaa

Kuva: Syntymäkoti

ISBN 978-952-99520-7-6