Pentti Harjumaa: Kirjeitä tuntemattomalle ystävälle, 2007

Kirjeitä

tuntemattomalle

ystävälle

Ajattelun sytykkeitä

Pentti Harjumaa

Pienkustantaja: Revontulet

Rovaniemi 2007

Painettu

Kopijyvä Oy

Jyväskylä 2007

ISBN 978-952-99520-4-5

Sisällys

Seitsemänkymmentä nettikirjettä tuntemattomalle

ystävälle ajattelun sytykkeiksi ja pohdittavaksi,

miksi olemme täällä?

Miksi tunnemme parhaimmatkin ystävämme syvim-

mältään niin pintapuolisesti?

Kirjekokoelmassa pohditaan myös itseemme kät-

keytyneitä pimeitä loukkoja, joita emme opi koko

elämämme aikana tuntemaan kuin osittain. Ne ai-

heuttavat meille monesti arvaamattomia yllätyk-

siä.

Sydämemme ikävöi rakkautta ja syvää yhteyttä toi-

seen ihmiseen.

Että saisimme oman osamme elämän lahjasta, iloista

ja moninaisista rikkauksista.

Kirjeitä

tuntemattomalle

ystävälle

Ajattelun sytykkeitä

Huomenna hän tulee

Tämäkin vuosi alkaa kallistua loppupuolelle. Syksyn

myrskytuulet, liukkaus, pureva kylmyys ja pimeys vastassa.

Kukkien kauneus poissa.

Kesä poissa.

Vastassa odottaminen, aivan kuten S. Beckettin näytel-

mässä: Huomenna hän tulee.

- God ei tule, ei tänään, ei eilen, eikä huomenna. Mutta tär-

keintä on odottaminen.

Ihmiselämän peruskysymykset ovat aina vastassa suku-

polvesta toiseen. Riippumatta siitä, mitä odotamme, minkä-

laisia toiveita kullakin on, unelmia. Ja mitä uskomme vai

uskommeko sen kummemmin mihinkään.

Pohjimmaltaan elämä näyttää olevan pelkkää käsittämä-

töntä sattumaa. Synnymme minne sattuu tämän tai kenties

jonkun muun planeetan pinnalle. Toiset suoraan orjuuteen,

kidutettaviksi, nälänhätään, ani harvat kuninkaan linnaan.

Kukaan ei tiedä varmasti, miksi?

Ja olemassaolomme päättyy sattumanvaraisesti minä päi-

vänä tahansa.

Jokainen omalla tavallaan odottaa Godia, että huomenna

hän tulee. Mutta lähetti käy vähän väliä ilmoittamassa, ettei

Herra God päässyt tänäänkään paikalle.

Mutta huomenna hän tulee, ihan varmasti.

Ja niin odottaminen jatkuu. Ehkäpä hän tulee syksyn pimei-

nä päivinä ja ohjaa valontielle.

Tai ensi vuonna.

Olen ajatellut usein sinua, tuntematon ystävähenki. Vaikka

elämä on käsittämätöntä odottamista, toivon ja uskon hetkiä

kuitenkin on.

Huomenna kaikki on paremmin.

Elämällä on hintansa

Sinussa on sitä jotakin. Elinvoimaa ja säkenöivää poweria.

Minulla on tunne, että sinulla on myös mielenkiintoa jatkaa

sisäisten maailmojen kartoittamista ja tutkimista. Yrittää

selvittää, mitä tämä olemassaolo pitää sisällään.

Mitä on tämä maailma ja suunnattoman rikas luonto kaikki-

ne ötököineen.

Elämä. Elämä, niin sietämättömässä keveydessä kuin ras-

kaassa taakassakin, ilossa ja surussa, sydämemme kivussa

ja kärsimyksessä.

Elämä ja olemassaolo on raju juttu, selittämätön, katsoipa

ja lähestyipä sitä miltä kulmalta tahansa.

Ja elämällä on myös hintansa.

Tekipä ja valitsipa niin tai näin, aina siitä on valitettavasti

maksettava aikamoinen hinta sydämemme kivussa ja ahdis-

tuksessa, orpoudessa ja yksinäisyydessä, sivullisuuden, vie-

rauden ja kodittomuuden kokemistuntojen muodossa.

Huolimatta siitä, että elämällä on myös toinen lumoava

puolensa. Mystisiä iloisia ja hurmaavia onnellisia hetkiä.

Elämä on kaikessa epätäydellisyydessä ja raadollisuudes-

saankin myönteinen ilmiö ja juttu. Vaikka se välillä menisi

syteen ja saveen.

Tosin minä en ole osannut elää. Olen ollut niin kovin pel-

kuri, joka on estänyt minua elämästä täysillä. Se on monilta

osin jäänyt tyhjän miettimiseksi ja uneksimiseksi. Toteutu-

matta.

Kohtaamistuokioita

Tervehdys tuntematon ystävähenki. Minä nyt olen täm-

möinen. En tiedä, mikä olen. Mutta hullu en ole.

Palaan ajatuksissani uudelleen kohtaamistuokioomme.

Vaikka ne ohitse kiitävät hetkemme ja jokin sisäinen koske-

tuksemme ovat konkreettisessa todellisuudessa nyt ollutta ja

mennyttä, niin hengen ja mielikuvien maailmassa ne ovat

yhä läsnä.

Ajatus- ja tunnemaailmassa ne eivät ole kadonneet mihin-

kään. Tätä tukee näkemys, että on olemassa aineen häviä-

mättömyyden laki. Tieteen mukaan myös aine on hienoja-

koista ainetta.

Siispä kohtaamistuokiohetkemme ovat meissä läsnä ja

voimme palauttaa ne eläviksi muistotuokioiksi milloin itse

niin haluamme.

Elämä on täynnä erilaisia kohtaamishetkiä ja tuokioita.

Suurin osa niistä tulee ja menee menojaan. Sitten on hetkiä,

jotka viipyilevät kuin pilvet pidempään ja katoavat vähitel-

len taivaanrannan taakse. Saattavat sitten sieltä nousta yllät-

täen jossakin yhteydessä uudelleen näkyville. Jokin rakkau-

den tuokio. Vuosienkin päästä.

Poikkeuksellisia kohtaamistuokioita voi verrata myös pie-

nen pieniin puiden ja kasvien siemeniin, jotka suotuisissa

olosuhteissa lähtevät itämään, ja lopulta niistä kasvaa suuria

puita ylitse muiden.

Niinpä. Ihmeellinen elämä. Mielikuvien maailmassamme

jokin aivan mitättömältä tuntunut kohtaamistuokiomme voi

ajanoloon pienestä idusta kasvaa suureksi ja merkitykselli-

seksi suureksi kahden ihmisolennon kohtaamishetkeksi,

joka kulkee mukana sydämissämme iloa ja valoa säteilevä-

nä tuokiona. Ja on alati läsnä, vaikka ei koskaan tapaaminen

enää toistuisikaan konkreettisessa maailmassa ja todellisuu-

dessa.

Kun kaksi elävää henkeä kohtaavat, sukulaissielua, ne oitis

tunnistavat toisensa.

Jatka ja taistele valitsemallasi tiellä ja polulla, vaikka

maasto ei tule olemaan helppo. Ja vaikka pimeys välillä

yllättäisi.

Olet selviytyjä tyyppiä. Se lohduttakoon sinua.

Ihmismielen kummallisuuksia

Tiistaiaamun tervehdys. Näin on mitä sanoit. Vain pieni

muutos ajattelussa, pieni hyppäys, ihmismieli lentää pilvis-

sä ja poukkoilee sinne tänne oudoissa maailmoissa.

Eikä siinä järjellä ole paljon mitään sanomista.

Ihmismieli taipuilee sinne tänne. Jäljittäminen on vaikeaa,

miksi ja mistä syystä niin tapahtuu.

Mielen ja sydämen pimeissä loukoissa piileksii ja lymyää

outoja voimia. Hyviä ja pelottavia henkiä. Etenkin räyhä-

henget ovat kiusanneet ihmisiä tuhansia vuosia.

Eivät tämän päivän ihmisetkään ole päässeet irti omista

pimeistä voimistaan, vaan taistelu jatkuu. Maailmaa ympä-

röi yhä kaikenlaiset raakuudet ja hulluudet, pelot ja hätä,

sekamelska ja kaaos.

Kukin omalla tavallaan yrittää etsiä jotain selvyyttä ja

tolkkua elämälleen. Olemassaololle. Selitystä. Lunastusta,

vapautusta, anteeksiantoa eksistentiaaliselle ahdistuksel-

leen, ja syyllisyyksien taakoille.

Mutta lujassa on tässä maailmassa todellinen anteeksian-

taminen. Armon ja rakkauden osoittaminen, toisen ihmisen

ja oman itsensä hyväksyminen sellaisena kuin. Ehdoitta

nahkoineen ja karvoineen, omine vahvuuksineen ja heik-

kouksineen.

Sellainen on ihminen.

Silti ei auta muu kuin räpiköidä eteenpäin, selviytyä, vaik-

ka puukkoja ja puntareita sataisi niskaamme.

Mutta kyllä ihmiselämään sisältyy myös ilon hetkiä, ei

pidä unohtaa. Toisen ihmisen jokin myötämielinen, suvait-

seva ja hyväksyvä katse, hellä hipaisu laukaisee sydämen

iloitsemaan.

Ja hetkeksi koko maailma valaistuu ja tuntuu lämpimältä

kodilta.

Minulle pieni ilon aihe tuli yllättäen vastaani, kun poikke-

sin kirjakauppaan. Menin runopöydän äärelle ja totesin

omassa mielessäni, että kaksi esillä ollutta runokokoelmaani

oli myyty. Siinä samassa eteeni ilmestyi minulle tuntematon

nainen, jolla oli kokoelmani kädessään, ja hän sanoi osta-

neensa ne itselleen ja ystävälleen lahjaksi.

Hän pyysi nimikirjoituksia niihin. Sanoi olevansa minun

runojeni ihailija. Oli löytänyt kokoelmistani monia kosket-

tavia ajatuksia ja elämäntuntoja.

Halasimme. Sitten hän katosi omille teilleen ja minä omil-

le. Hetkessä tilanne oli ohi, mutta minulla viipyi ilon tunne

pitkin päivää.

Onni, mitä se on?

Minä olen ollut koko ikäni hyvin varovainen käyttämään

onni ja onnellisuus sanaa.

Se ei ole kuulunut minun sanavarastooni. Onnellisuuden

tunne on ollut hukassa mielenmaisemastani aivan lapsuu-

desta lähtien.

Koko onnellisuuden käsitteessä ja sanoissa koen jotakin

pintapuolista ja falskia, itsepetosta tässä kuolemanvarjon

maassa ja olemassaolossa. Tekotunnetta.

En tiedä. Jostakin syystä minä vain en tunne kuuluvani

onnellisten joukkoon. Hyvän olon ja mielihyvän hetkinäkin

koen jotakin kummallista surumielisyyttä ja kaihoa. Se asuu

kuin jokin takiainen minussa.

En väitä, etteikö jotkut koe ihan todesti sydämessään it-

sensä onnelliseksi. Ainakin aika ajoittain. Olkoon, vaikka se

olisi itsepetosta ja itsensä huijausta, se suotakoon heille.

Sillä elämä on niin raju juttu, että itse kukin omalla taval-

laan etsii itselleen sopivan keinon ja tyylin itsensä huijaa-

miseen.

Että jaksaisi ja elämä olisi edes jotenkuten siedettävää.

On myös ihmisiä, jotka näkevät ja uskovat, ettei onnelli-

suutta tunnista silloin kuin ne hetket ovat käsillä. Eletyt

onnellisuuden hetket tajuaa vasta jälkikäteen.

Huomaa, ettei elämä sittenkään ollut hullumpaa. Että on

saanut oman osuutensa maistaa elämänmaljasta.

No, mitäpä tässä saivartelemaan. Minä kuitenkin varon

onnellisuus-sanan käyttöä. Siinä on jotakin vällyä ja epäto-

dellista.

Vajavaisenakin elämä elämisen arvoista

Olen samaa mieltä kanssasi. Elämä jäänyt kauaksi siitä,

mitä se parhaimmillaan olisi voinut olla. Niin ilossa kuin

rakkaudessa.

Niin monet kokevat elämän epätäydelliseksi, pieneksi ja

mitättömäksi. Vajaaksi.

Näin vain on, mutta sitä ei kuitenkaan kannata jäädä sure-

maan ja haikailemaan.

Elämällä on puolensa ja puolensa. Sartren mukaan ihmi-

sellä on vapaus valita. Tehdä elämästä oman itsensä näköi-

nen.

Sartren mielestä ihminen on jopa tuomittu valitsemaan,

vapaasti.

Jos näin on, valinnalla ja vapaudella on haittapuolena vai-

keus.

Kun korvantaustat ovat vielä märkinä, eikä maailmasta

tiedä sitä eikä tätä, hyvää eikä pahaa, mennäpä siinä tilan-

teessa valitsemaan. Kun ei tiedä, mitä valita. Valitsi niin tai

näin, pieleen menee.

Mitä elämä voisi parhaimmillaan olla, ja mitä se on, siinä

välissä on huutava kuilu.

Räpiköi siinä sokkona eteenpäin.

Mutta, mutta. Vajavaisenakin elämä on suuri mielenkiin-

toinen seikkailu, arvokas hurja juttu. Joka ikäkaudessa elä-

mänmyönteisyyttä kannattaa tavoitella ja ylistää.

Joko vapaana tai kukin omassa luomassaan häkissä.

Uudelleen arviointia

Pohdiskelet tämän hetken elämänvaiheesi tuntoja. Purat ja

käyt läpi monen sortin muistojasi, sydämesi kokemisia.

Katselet taakse ja eteesi.

Sanot rakkauden omituisella tavalla kuivuneen. Elämä

parisuhteessa on ajautunut siihen, että se edellyttää perus-

teellista uudelleen arviointia. Muuten uhkaa elävältä tukeh-

tuminen. Kuolema.

Olette molemmat tajunneet kuoleman vaaran. On pakko

ottaa etäisyyttä. On paettava vaikka toiselle puolen maapal-

loa. Pelastuakseen. Mitä uusia haasteita ja vaikeuksia sitten

onkin vastassa.

Jos hyvin menee, etäisyyden oton jälkeen voitte kenties

palata uudistettuina ihmisinä ja rakastettuina toistenne luo.

Kaipaus voi tehdä sokeaksi, sanot, ja sekin on totta eläväs-

sä elämässä. Voi ajautua ikävässä ja kaipauksessa häti-

köidysti väärään syliin ilman todellista rakkautta.

Pilvilinnoilla ja harhoilla on oma lokeronsa sydämissäm-

me.

Anteeksi antaminen toiselle ja ennen kaikkea itselle, on

tärkeää. Muuten elämästä ei tule mitään tolkkua. On hyväk-

syttävä muissa ja omassa itsessään epätäydellisyys ja vaja-

vaisuus.

Ennen kaikkea tulisi opetella rakastamaan itseään. Todesti,

aidosti ja ehdoitta sellaisena kuin on.

Vasta sen jälkeen on edellytyksiä rakastaa myös toista.

Toisia.

Rakkaus on ihmissydämen voimista kallisarvoisin, mutta

hyvin oikukas ja arvoituksellinen. Ristiriitainen, paradok-

sellinen ja arvaamaton.

Rakkautta ei voi kahlita. Se on kuin tuuli:

- Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Kuulet sen huminan, mutta et

tiedä, mistä se tulee ja minne se menee.

Vaikka näin on, voimme sentään jotakin vaikuttaa oman

elämämme kulkuun, sillä ihmisellä on vapaa tahto. Ihminen

on suorastaan tuomittu valitsemaan, vapaasti.

Mutta se toinen juttu, valinnan vaikeus ja vapaus myös

rakkaudessa.

On se kumma, että itse kukin omassa häkissämme ikä-

vöimme, kaipaamme ja haikailemme rakkauden ja onnem-

me perään.

Vaikka häkkimme ovet ovat auki.

Oikea rakkaus on tuskaa

Tulin juuri kaupungilta. Lämmin aurinkoinen elokuun

perjantaipäivä.

Päivän kohtaamistuokio:

Tapasin kirjastossa tutun miellyttävän nuoren naisen, ja

kysäisin häneltä:

Mistä tunnistaa oikean rakkauden?

Hän katsoi minua hiukan yllättyneenä, oli hiljaa.

Minä jatkoin, että niin monet elämässä ovat kautta aikojen

kokeneet ja tunteneet:

Oikea rakkaus on tuskaa.

Nainen vastasi: Ota huomioon myös se toinen puoli.

Oikea rakkaus on myös sydämen iloa, ja kestää elämässä

vaikka mitä.

Niinpä, sanoin. Oikean rakkauden tuntomerkkejä on myös

sen selittämättömyys ja kauneus, pyhä lumous.

Oikea rakkaus myös kyseenalaistaa järjen ylivallan. Mitä

hyötyä on rakkaudesta, jota järki säätelee?

Äänetöntä huutoa

Tiistaipäivän tervehdys täällä Pohjantähden alla.

Jokainen elävä olento kantaa tuntematonta kirjoittamatonta

kirjaansa sisällään.

Elämäntarinaansa.

Yksinäisyyttä, hiljaisuutta, äänetöntä huutoa.

Pienet ja suuret, sääskikin kirjoittaa omaa elämäntarinaan-

sa niin kuin päivän elävä perhonenkin.

Elämisen ja olemassaolon hulluus, elämän ja mielen mie-

letön jano ja vimma ei pelasta ketään.

Ehkä sittenkään se ei ole totta?

Elämä on elämistä varten, oli se sitten mitä on.

Vaikka välillä tuntuukin, etteivät mitkään konstit eksisten-

tiaalisen ahdistuksen, ikävän ja kaipauksen edessä auta, silti

kannattaa pitää yllä uskoa ja toivoa:

Jokainen uusi päivä kantaa sisällään jotain lumoa ja ilon-

aiheita.

Mutta sitä on niin vaikea huomata ja tuntea, kokea har-

maan arkipäivän kiireen keskellä.

Kompuroimme valoa kohti

Sunnuntaiaamun tervehdys. Pohdit omaa ongelmallista

parisuhdettasi.

Kaikilla meillä on samoja ongelmia ihmissuhteissa.

Vaikeuksia ymmärtää toista. Tajuta ja nähdä toisen mielen

ja sielun liikkeitä. Todellisia liikahduksia ja sydämen tunto-

ja.

Sama pätee myös oman itsemme näkemiseen, omien tun-

teitten todellista arviointia ja tunnistamista. Harhaiset ja

pieleen menevät arvioinnit itsestämme on enemmän sääntö

kuin poikkeus. Vaikka luulemmekin omia tunteita aidoiksi.

Ihmisellä on jostakin kumman syystä tarve huijata itseään.

Onko se eräs selviytymisen keino, itsesuojelua? En tiedä.

Väärin käsitykset ja tulkinnat läheisissäkin ihmissuhteissa

ovat enemmän kuin yleisiä. Valitettavasti.

Puhumme mitä puhumme, sanomme mitä sanomme,

teemme mitä teemme, yritämme mitä yritämme, joka tapa-

uksessa meidät ymmärretään väärin. Se on rankkaa.

Se näyttää olevan muodossa taikka toisessa kaikkien osa.

Eräs toimiva lääke tätä ymmärtämättömyyttä vastaan on

sydämen rakkaus, toisen ja itsensä hyväksyminen sellaisena

kuin on. Vahvuuksineen ja heikkouksineen, valoisine ja

pimeine puolineen, epätäydellisenä ja raadollisena.

Siihen auttaa yltämään elämänmyönteinen sävy.

Mutta jos koko elämänasenne on kielteinen, vikoja toises-

sa riittää ja itsessä tyytymättömyyttä.

Sydämemme kylmenee.

Kasvamme eri suuntiin.

Niin olemme näkemättömyyden ja ymmärtämättömyyden

suossa ja ansassa. Toisen ainutlaatuinen persoona, sydämen

hyvät ja valoisat puolet jäävät pimentoon.

Näkemättä.

Näin olemme eksyneet eksyttäville poluille. Kompuroim-

me ja haparoimme kuin pimeässä metsässä valoa kohti,

löytämättä sitä.

Mutta ehkä huomenna kaikki on paremmin. Aamun valon

kirkkaus ulottuu sydämiimme asti.

Yritys enemmän kuin ei mitään

Vaikka emme onnistuisi itseämme ja toisiamme ymmär-

tämään ja rakastamaan, edes yritys on enemmän kuin ei

mitään.

Kyyniseksi ei kenenkään olisi varaa omia sydämentuntoja

kovettaa.

Muistuu mieleen Hermann Hessen sanat:

- Kauheinta mitä ihmiselle voi tapahtua, jos hän itse hyl-

kää itsensä.

Silloin hän on tuhon oma.

Todellinen lääke on pyrkiä ymmärtämään itseään ja toisia,

elämää.

Vaikka sydämemme vavisten pyrkiä rientämään valoa ja

rakkautta kohti.

Elämänkunnioittamista ja todellista näkemistä kohti. Ym-

märtämistä kohti.

Ihmisyyden unelmasta ei tule hevillä luopua, vaan tapella

paremman maailman puolesta. Jossa kaikilla olisi mahdolli-

suus saada oma osuutensa elämänlahjasta.

Mutta jos yritykset kilpistyvät ja jäävät puolitiehen,

älkäämme kuitenkaan syyttäkö ja syyllistäkö itseämme.

Sillä yritys on enemmän kuin ei mitään.

Elämä on vain sellaista, kaikki ovet eivät aukene.

Valoisin ajatuksin.

Opimmeko itseäänkään tuntemaan?

Kukin olemme omalla tavallaan vinksahtaneita. Kuka mi-

hinkin suuntaan.

Kullakin on oma kohtalonsa. Vaikuttaako meidän elä-

määmme syyn ja seurauksen lainalaisuudet? Kasvuympäris-

tö, lapsuuden kokemukset ja ympäristön perinteinen kult-

tuuri. Toimintamallit, ajatustottumukset ja tavat. Kaikki ne

varmaankin muovaavat ja vaikuttavat ajatus- ja arvomaail-

maamme.

Mutta nämäkin ovat kuitenkin vain osaselitys kohtaloom-

me. Elämämme kulkua ohjaavat myös arvaamattomat sat-

tumat. Omat luonteenpiirteemme. Kiinnostuksemme jolle-

kin elämänalueen suunnalle.

Näin luulisin, mutta en tiedä.

Ei kenelläkään ole tarkkaa kuvaa, mitkä seikat vaikuttavat

maailmankuvaamme. Niin arvaamaton on elämä ja ihmis-

mieli. Tuntematon.

On sanottu, ettei ihminen opi koko elämänsä aikana edes

itseään tuntemaan kuin osittain. Puhumattakaan toisia. Aina

jää kullakin pimeitä loukkoja, jotka jäävät tunnistamatta ja

tietämättä. Ymmärtämättä.

Luulisi, että jokainen oppii tuntemaan itsensä perin juurin,

kun kaksikymmentäneljä tuntia elää samojen nahkojen si-

sällä.

Mutta ei. Ihminen on arvoitus omalle itselleen, mysteerio.

Siksipä elämä onkin niin kiinnostava. Arvaamaton. Var-

maa vain on epävarmuus.

Elämä ja maailma virtaa vauhdilla eteenpäin ajassa ja ti-

lassa.

Kun aikamme loppuu, mitä on vastassamme? Onko se

jotakin ei-mitään?

Olemattomuuden taivas, tai emme mene mihinkään?

Tai sammumme kuin kynttilän liekki?

Tai lakkaamme vain olemasta?

Vai onko vastassa sellainen maailma ja todellisuus, jota

ei ole tehty meidän tuntemastamme aineesta ja atomeista?

Tieteen mukaan atomeista koostuvaa tavallista ainetta

maailmankaikkeudessa on vain neljä prosenttia, valtaosa

tuntematonta ainetta ja energiaa.

Paljon tätä isompi ei mysteeri enää voi olla.

Tähän ei atomeista koostuvaan näkymättömään maail-

mankaikkeuteen ja maailmaan mahtuu vaikka minkälaisia

uskontojen kuvaamia taivaita ja helvettejä, jonne meidän

sielumme ja henkemme kuoleman jälkeen siirtyy.

Kukapa tietää?

Mitä aika on?

Ei tässä sen kummempia. Mitä se omituinen aika on?

Vaikka Albert Einstein oivalsi ajan neljänneksi ulottuvuu-

deksi pituuden, leveyden ja korkeuden lisäksi, aika pysyy

yhä arvoituksellisena ihmismielelle.

Aika koetaan lineaariseksi eteenpäin virtaavaksi. Konk-

reettisessa tilassa tapahtunutta ei voi peruuttaa.

Mutta aikaa voi katsella sielunsilmillä ja muistella taakse-

päin.

- Vanhaa hyvää aikaa.

Mitä oli ennen. Muistella eletyn elämän hyviä hetkiä. Ke-

lata niitä edestakaisin mielen syvyyksissä.

Aikaa ei voi nähdä enempää kuin ilmaakaan. Mutta mitata

sitä voi sekunneissa ja tunneissa, päivissä ja kuukausissa.

Vuosissa.

Aika kuitenkin ihmismielessä on osoittautunut suhteelli-

seksi. Rakastetun sylissä aika hurahtaa nopeasti, huomaa-

matta. Mutta jonkun ikävän asiassa odottamisessa aika tun-

tuu matelevan tuskastuttavan hitaasti.

Kun aikanaan kunkin osalta aika loppuu, ajaudumme ajan

ulkopuolelle.

Niin myös loppuu elämä koko neljän tilaulottuvuuden

kehikossa maan päällä. Emme voi enää mittailla katujen

leveyttä ja pituutta. Katsella taivaan korkeutta, pilviä ja

sineä.

Mutta meidän jälkeemme aika ei katoa minnekään. Vain

minä katoan kuin uni tai aamun usva.

Se on minun maailmanloppuni. Niin, jos on. En tiedä.

Jos tieteeseen on uskomista, atomien osalta emme katoa

minnekään. Ruumiintalomme atomit vain muuttavat olo-

muotoaan maan päällä.

Mutta mitä tapahtuu hengellemme? Siinä kysymysten

kysymys. Eikö henkikään ole sen kummemmin mistään

tullut, eikä mene minnekään?

Ihmeellinen elämä, otatpa siitä selvää, mietin. Mutta mitä

sillä on väliä, vaikka tietäisinkin?

Maailma, elämänjärjestys ja olevaisuus ovat sitä mitä ovat,

ajattelen vähän harmistuneena. Mikään ei näytä olevan täs-

sä elämässä selvää.

Mitä se minulle kuuluu, olkoon. Joku salattu suuri Henki

tekee kuitenkin miten tekee. Emme tule kuulluksi, sillä

”sääsken” ääni ei kuulu taivaaseen.

Kaikille käy yhtä hyvin tai huonosti. Eri vapauksia ei ole

kenelläkään.

Ihmisen korkein tieto ja viisaus on ymmärtää, ettei juuri

mitään tiedä ja ymmärrä.

Hämmennyksen tilassa

Viikonvaihde meni filosofiaseminaarissa, jossa pohdittiin

etiikkaa ja hyvää elämää.

Sanoisin, että paljon puhetta ja porinaa, mutta vähän villo-

ja. Sekavia ja ympäripyöreitä käsitteitä, näkökulmia.

Ehkä kiinnostavin oli Schopenhauerin ajatuksia pohjana

käytetty puheenvuoro, mitä onnellisuus on?

Puhujan mukaan onnellisuuden kokemiselle ei ole edelly-

tyksiä ilman itsepetosta. Ihminen voi vain kuvitella olevan-

sa onnellinen.

Jatkuva jonkun haluaminen tekee onnettomaksi.

Alituinen ja päättymätön halu ei kohtaa syvempää olemus-

ta ja todellisuutta, vaan on suora tie helvetin lieskojen kes-

kelle.

Välttyä tältä on lakata haluamasta, ja näin saavuttaa jon-

kinlainen sisäinen mielenrauha.

Kun on hankkinut uuden auton tai naisen, on vain hetken

tyytyväinen. Pian ne on taas vaihdettava ja pakkomielle

haluta jotain muuta.

Haluaminen on loputon suo, jonne ihminen uppoaa tava-

roineen.

Lännen ja idän kulttuurien ja ajatusten välillä vallitsee

syvä kuilu.

Idän vuosituhantisessa kulttuurissa nähdään: Kun ei halua

mitään, pääsee lähimmäksi onnellisuutta.

Mielenrauhaa.

Nirvana avaa tien ei-haluamiseen.

Se on johtanut toimimattomuuteen ja saamattomuuteen.

Alistanut ihmisiä kurjuuteen ja nälkään.

Lännen kulttuuriin sisäistynyt loputon haluaminen on vas-

taavasti johtanut tolkuttomaan riistoon ja luonnon tuhoami-

seen.

Niinpä, että suo siellä vetelä täällä.

Yhä enemmän näyttää siltä, että sekä idän että lännen

kulttuurit, filosofiat ja uskonnot ovat tulleet tiensä päähän.

Niiden viimeinen käyttöpäivä on ohi. Ne ovat eläneet ai-

kansa ja pudonneet todellisuuden kelkasta sivuun.

Ne eivät vastaa nykyihmisen sisäisiin polttaviin ongelmiin,

vaan operoivat menneen maailman mielikuvissa, kuolleissa

ja kadonneissa näkemyksissä.

Ei ihme, jos ihmiskunta elää tänä päivänä ja kompuroi

hämmennyksen tilassa, pirstaloidussa arvotyhjiössä. Ontto-

jen ja tyhjien puheiden maailmassa.

Turhuuden ja markkinavoimien armoilla. Eksyksissä. Hu-

kassa.

Ehkä tyhjyyden keskelle on kehkeytymässä pakon edessä

uusi parempi maailma? Elämää ja luontoa kunnioittava,

oikeudenmukaisempi ja turvatumpi maailma.

Ihmeellisellä elämällä on arvo sinänsä. Pyhällä elämällä.

Lehmä, elämän ylläpitäjä

Katselin televisiosta ihmisen ja lehmän yhteistä historiaa

ja kohtaloa.

Tutkimuksen mukaan 8000 vuoden aikana lehmä on

omalla verellään ja lihallaan, nahkallaan auttanut ihmiskun-

nan pysymään hengissä ja kehittämään kulttuuriaan.

Ihminen onnistui villieläimistä parhaiten kesyttämään

lehmän. Lehmä oli luontaisesti kaikelle uudelle utelias, eikä

rynnännyt ihmisotusta pakoon. Se jäi katsomaan ja tutki-

maan mistä on oikein kysymys, kun ihminen lähestyi sitä.

Näin näihin päiviin on kansan suussa säilynyt sanonta:

- Katsoo uteliaana kuin lehmä uutta tuohikonttia.

Lehmä on todellinen elämäntaitaja. Sen mielenrauha on

esimerkillinen.

Kun kesäpäivänä lehmä makaa niityllä ja märehtii, niin

koko maailma on täynnä levollista ja rauhallista maailmaa,

eikä siihen mahdu mitään muuta.

Ei pahaa maailmaa.

Intiassa lehmää pidetään pyhänä. Kaduilla vapaina käys-

kenteleville vanhoille lehmille on perustettu jopa vanhain-

koteja. Tv-ohjelmassa esiteltiin eläinlääkäri, joka eläkkeelle

siirryttyään oli perustanut lehmille vanhainkodin. Hän hoiti

vanhoja raihnaisia lehmiä, ja silitteli hellästi yli kaksikym-

mentä vuotiasta sokeaa lehmää, jonka hän arveli elävän

kenties vielä pari kolme vuotta.

Joillakin alueilla ilman lehmän siunausta ei aloiteta asu-

mista uudessa kodissa.

Ihminen on maapallolla jalostanut kahdeksansataa lehmä-

rotua maidon- ja lihantuottajaksi, ja moneen muuhunkin

tarkoitukseen.

Myös täällä pohjoisen kairojen kylissä on lehmä näytellyt

takavuosikymmeninä tärkeää osaa ihmisten toimeentulossa.

Pienessä mökissä oli tapana sanoa:

- Kun lehmää poikii, on kuin kotisatamaan saapuisi laiva

lastattuna ruokatarvikkeilla. Ja elämä taas helpottuu, kun

alkaa maitoa saada.

Ihanasta pyhästä lehmästä on tehty lukemattomia lauluja ja

taideteoksia.

Lehmän veri ja liha on pelastanut satojen miljoonien ih-

misten hengen. Ja pelastaa yhä.

Ylistäkäämme lehmää kiitollisena.

Lehmä on todellinen elämäntaiteilija.

Toivoa on

Sanokoot ennusteet ja tilastot mitä tahansa, selittämätön

elämä puolustautuu sitkeästi viimeiseen asti.

Toivoa on viime metreille asti.

Toivottomissakin tapauksissa elämä toisinaan yllättää,

voittaa. Eikä siihen löydy lääketieteellistä selitystä.

On tapahtunut parantuminen ihme.

Elämä ja elämänvoimat ovat edelleen suuri tuntematon

alue, vaikka siitä aika paljon tiedetäänkin.

Monissa asioissa kamppailemme yhä tiedon ja tietämättö-

myyden rajamailla.

Elämä sykkii lukemattomissa muodoissa maan päällä,

mutta myös maan alla. Tiede on löytänyt eläviä bakteereja

jopa kymmenen kilometrin syvyydestä saakka.

Toisaalta, maailma on epätäydellinen ja karmea paikka

elää. Emme voi monille sairauksille ja kärsimyksille pal-

joakaan.

Elämään mahtuu surun ja ahdistuksen päiviä. Mutta myös

ilon hetkiä.

Olin tänään puolukassa korkean vaaran päällä. Syysaurin-

ko paistoi täydeltä terältä. Oli lämmintä.

Tunsin hiljaista sisäistä iloa olemassaolon selittämättömis-

tä hetkistä. Hiljainen syysruskan värittämä henkeä salpaa-

van kaunis luonto ympärillä.

Puoli totta ja puoli valetta

Ei täällä maan päällä näytä kenelläkään olevan kovin uutta

sanottavaa elämän peruskysymyksistä, joita ihminen ei olisi

tiennyt jo aikojen alusta lähtien.

Kaikella on alku ja loppu. Jälleen uusi alku ja loppu ajan

ikuisessa kehässä.

Elämä menee miten menee ja tulee miten tulee. Kaikki

tapahtuu miten tapahtuu?

Mutta onko näin?

On on, ja samalla on kiistettävä ei ei.

Mitä tahansa me sanomme tai kuulemme, voi sanoa: On-

han se noinkin.

Samalla kaikki on puoli totta ja puoli valetta. Puoli valetta

ja puoli totta.

Elämä rakentuu paradoksien varaan. Näyttäytyy vastakoh-

tien ja ristiriitojen välissä.

Toisaalta elämä on alituista jatkuvaa muutosta ja valintoja

kaikkeuden suurella näyttämöllä.

Kaikki virtaa, ja emme voi astua samaan virtaan toista

kertaa.

Eksistentiaalisen filosofian mukaan ihminen on tuomittu

valitsemaan ja vapauteen, halusipa tai ei.

Mutta tämäkin on puoli totta ja valetta. Yksilön valinnat ja

vapaus on sidottu arvaamattoman vahvasti siihen ympäris-

töön ja kulttuuriin, toimintamalleihin ja tapoihin, mihin

satumme syntymään.

Jokainen seisoo elämän ja oman itsensä edessä paljaana,

syvimmältään yksinäisenä ja ihmettelee:

Näinkö se elämä minussa tulee ja menee menojaan?

Pienessäkin voi nähdä suurta

Mitä ovat läsnäolo ja poissaolo? Voimmeko olla samanai-

kaisesti läsnä ja poissa.

Joskus tuntuu siltä, että toinen ihminen on silmien alla

fyysisesti näkyvillä ja läsnä. Mutta silti jokin osa hänestä ei

ole läsnä, vaan jossakin muualla. Poissa. Etäällä.

Toisinaan myös tuntuu, ettei oma minäkään ole kotona,

vaan jossakin poissa. Missä lie.

Myös väärin ymmärretyksi tuleminen on enemmän sääntö

kuin poikkeus. Sanot mitä sanot, aina se kuitenkin ymmär-

retään väärin.

Sanot, ettei sinulla ole mitään sanottavaa. Sanottavat ovat

käyneet vähiksi.

Etkä tule kuulluksi.

Minä näen, että aina sinulla on ollut jotakin kiinnostavaa

sanottavaa.

On myös niin, että vastaanottaja lukija tai kuulija ymmär-

tää sen verran kuin ymmärtää.

Kerrot tipahtaneesi johonkin kummalliseen ”mustaan auk-

koon”. Että kaikki arkipäivän kuluttavassa todellisuudessa

kuitenkin kutistuu ja kuivettuu niin pieneksi ja mitättömäk-

si.

Elämän lumoava suuruus ja salaperäisyys nahistuu ja ka-

toaa.

Minä en usko sinua. Kysymys on näkökulmasta. Pienellä

ja suurella on jokin yhdistävä piuha.

Pienessä voi nähdä jotakin suurta ja suuressa voi rävähtää

silmille vastaavasti hyvin pientä ja mitätöntä.

Jotkut voivat nähdä vesipisarassa aaltoilevan kokonaisen

valtameren. Se on näkijästä kiinni.

Niinpä. Ei tässä voi muuta kuin hämmentyneenä kummas-

tella, miten monenlaisena voi maailman ja todellisuuden

itse kukin kokea, nähdä ja tuntea.

Pienenä ja suurena, ja siltä väliltä.

Jossakin toisessa ikäkaudessa voi sama elämäntilanne

näyttäytyä ja tuntua aivan toisenlaiselta kuin aikaisemmin.

Mitä ovat tämä maailma, elämä ja todellisuus? Aivoa-

varuus, taju ja tietoisuus, sydämemme tunnot? Eipä siihen

osaa enempää sanoa kuin ne ovat käsittämättömän arvoituk-

sellisia.

Ei ole yhtä ja kahta maailmaa, taivasta ja helvettiä, niitä

voi maailmankaikkeudessa olla lukemattomia kuin tähtiä

taivaalla?

Niitä on ainakin kunkin korvien välissä.

Joku sana runoudesta

Olin runoillassa. Mitä sanoisin siitä. Kovin totista touhua.

Vähäveristä keskeislyriikkaa suullisesti lausuttuna ei tun-

tunut toimivan tai toimi kehnosti.

Havaitsin jälleen, että runous on hiljaisuuden pelkistettyä

kieltä. Runo on oltava silmillä nähtävissä, ja vastaanottajan

on hiljaisuudessa saatava sitä lukea omaa tahtiaan päästäk-

seen sisälle.

Äänimaisemassa runo muuttuu jotenkin pinnalliseksi plä-

tinäksi, joka ei tavoita vastaanottajaa. Vaikka esittäjänä olisi

itse runon kirjoittaja.

Ja itse runotilaisuus ei saisi venyä ainakaan tuntia pidem-

mäksi, sillä ihmisen vastaanotto kyky on rajallinen. Tunnis-

ta eteenpäin hyväkin ja mielenkiintoinen tilaisuus kääntyy

vastakohdaksi, kärsimykseksi kuulijalle.

Moni on tiedostanut runotilaisuuksien pintapuolisuuden ja

ongelmat. Ymmärrän miksi ihmiset kaihtavat niitä, ja väkeä

on tavallisesti kourallinen.

Jos runoutta lähestyttäisiin keskustelun avulla, se saattaisi

olla vetävämpi juttu.

Runous on pelkistettyä ja merkityksillä ladattua kieltä,

johon äänimaisema istuu huonosti.

Runoutta on proosaa vaikeampi tavoittaa. Sen symboliik-

kaan ja sisälle pääsemiseksi on nähtävä vaivaa.

Yli kahdenvuosituhannen takaisilla kiinalaisilla runoilijoil-

la oli ihanne, mihin runouden tulisi yltää ja heijastaa.

- Runouden tulisi olla yksinkertaista ja elämänläheistä

kieltä, mutta silti moniulotteista ja -merkityksellistä kieltä.

Rehellisiä elämäntuntoja. Koskettavaa. Satuttavaa. Niin että

”pesijämummokin” sitä ymmärtää.

Eräänlaisia tutkimusmatkoja ihmismielen syvyyksiin laa-

jalla elämänkirjolla.

No, ihanteen ja mihin itse kukin yltää välillä on valitetta-

vasti iso kuilu.

Valon reunalle kipuaminen on niin vaikeaa, vaikeaa.

En tiedä, pitäisikö sanoista ja kielestä luopua? Ja ruveta

kuuntelemaan vain hiljaisuuden puhetta ja tuulen huminaa,

tietämättä mistä se tulee ja minne menee.

Mutta toisaalta, sanoilla on edelleen tulivoimaa, jos sa-

nanmahtia osaa käyttää.

Elämänpakolaisia

Näyttää siltä, että kukin omalla tavallaan pakenee elämää.

Elämä kuolemanvarjon maassa ja oman ruumiin ”vankilei-

rillä” on niin karmea ja ahdistava juttu, että kukin yrittää

lievittää sitä etsimällä pakoreikiä ja piilopaikkoja mitä omi-

tuisimmilla keinoilla.

Lontoossa on joku ottanut elämäntyökseen naisten pikku-

housujen keräämisen ympäri maailmaa. Hänen hallussaan

on jo niitä tuhansittain.

Joku toinen kerää piippuja, joku tulitikkurasioiden kansia,

joku taidetta. Jotkut pakenevat mielikuvitusmaailmaan se-

pittämällä tarinoita.

Olemme vähemmän tai enemmän elämänpakolaisia.

Alastonta todellisuutta ei kestä sellaisenaan monikaan,

vaan pakenee mielikuvien, unien ja harhojen maailmaan.

Valheiden maailmaan.

Kuvittelee elävänsä ihanaa ja rikasta elämää, ja näin huijaa

itseään.

Se on ymmärrettävää, sillä totuutta ei kestä katsoa silmiin.

Aivan kuin aurinkoa ei voi katsoa suoraan päin, tai menet-

tää sen vähäisenkin näkönsä.

Ja sitä paitsi, mikä on totuus ja todellisuus?

Eivätkö nekin ole mielikuvituksen tuotetta. Kaikki on suh-

teellista tässä kummallisessa olemassaolossa.

Että jaksaa elää, kannattaa pyrkiä ja paeta elämänmyöntei-

syyden puolelle aina kun voi. Se kannustaa selviytymään

eteenpäin huomiseen.

Myyttien varassa

Marin-kansan luonnonuskonnon juuret ulottuvat kauaksi

alkuaikojen hämärään.

Niin vain näyttää, etteivät ns. maailmanuskontojen myytit

ole sen kummempia kuin luonnonkansojen uskomukset-

kaan.

Eroa on vain siinä, että valtauskonnot ovat isommalla po-

rukalla miekan ja väkivallan voimalla vallanneet ja alista-

neet pelottelulla kansakuntia. Kahmineet rahaa ja hyvin-

vointia omaan pussiinsa.

Näin Suomessakin, jossa luterilaisen kirkon pappeja tu-

hansittain häärää ihmisten sielujen kimpussa kirkonveroina

kerättyjen rahojen turvin.

Ei ihme, jos ei tällaisilla propaporukoilla saada ihmismie-

liä uskomaan miltei minkälaisia myyttejä tahansa.

Mutta todellista tietoa ja totuutta ei ole kenenkään hallus-

sa. Siihen on tyytyminen niin idässä kuin lännessä.

Sinä sanoit ja mietit, että kannattaako sen kummemmin

totuutta edes tavoitella, koska se on salassa ja tietämättö-

missä.

Totta. Koko ihmiskunta on kuin hatarassa vuotavassa ve-

neessä. Laskemassa vauhdilla tuntemattomia ja arvaamat-

tomia virtoja ja koskia päin.

Hukumme virran kuohuihin kukin vuorollaan.

Vaikka kaikki uskonnot operoivat myyttien varassa, se ei

sulje kuitenkaan pois sitä, ettei maailmankaikkeutta ohjaisi

joku tuntematon Suuri Henki. Tai ylipäätään suuremmat yli

ihmisjärjen ulottuvat voimat.

Maa planeetalla tämä elämänhenki ja -ilmiö näyttäytyy

luonnossa kasvi- ja eläinkunnassa lukemattomissa muodois-

sa.

Kaikki me olemme luonnonlapsia, ja ”pelastettuja” koiris-

ta, sammakoista ja kissoista lähtien. Elämän kauneus kuk-

kii, lumoaa ja lakastuu kuin kedon ruoho vuorollaan.

Eri vapauksia ei ole kenelläkään.

Elämä vain on

Maanantaiaamun tervehdys. Mietin näin uuden viikon

alkajaiseksi, mitä voisin sanoa jotakin olemassaolosta ja

elämäntunnoista.

Sinulla on työsi ja kiireesi, siihen tuskin kaipaat tuntoja

”toisesta maailmasta”, ihmismielen syvyyksien joutavan

tuntuisia penkomisia.

Josta ei saa selvää, mitä se on. Elämä hämmentää.

Kun pintaa raapaisee syvemmältä, ihmettely valtaa mielen.

Mutta johtaako elämän ihmettely sen kummemmin mihin-

kään?

Elämä on itse kunkin kohdalla omituinen tarina, mieliku-

vien ja epäselvien elämäntuntojen kertomus. Hämärien uni-

en, unelmien ja toiveiden kudelma.

Mitä elämä voisi olla ja mitä se on, kuilu on syvä.

Omat tarinamme ja kertomuksemme eivät koskaan kohtaa

todellisuutta.

Arkipäivän todellisuudessa on ehkä eniten jotakin tuttua ja

turvallista, tolkkua.

Siksi ihmismieli tarrautuu ja liimautuu konkreettiseen ar-

kipäivään, sen kulkuun, kokemiseen ja tekemiseen.

Arkipäivä on elämän ja olemassaolon runko, joka saa

näyttämään hullun maailman järjelliseltä ja tavalliselta.

Mitäkö minä haluan alkavalta viikolta? Parempi on, etten

halua mitään, sillä kiihkeä intohimoinen haluaminen ja

odottaminen on suora tie mielen helvettiin.

Niinpä. Elämä vain on.

Eipä siitä enempää osaa sanoa.

Entäpä mielenrauha? Nirvana? Niiden avulla voi idän vii-

sauden mukaan päästä onnellisuuteen ja elämän iloon.

Mutta ei tuokaan väite pure minuun. Puoli pökkyrässä

kököttäminen nirvanassa, mitä elämää se on?

Epäilen.

Minun kohtalona on vähän kaikkea epäillä.

Oli miten oli, aina kannattaa iloita elämän pienistäkin asi-

oista aina kun vain voimme.

Elämän hurmiosta ja kauneudesta.

Kävin kirkossa

En ole aikoihin käynyt kirkossa. Poikkesin jostakin mieli-

johteesta kirkkoon, jossa saarnasi tunnettu puhuja. Kirkko

oli miltei tyhjä.

Niinpä. En tiedä, olenko tullut niin epäuskoiseksi ja kyyni-

seksi, ettei uskonmyyttien tarinat enää minuun pure. Raa-

matun tarinaan ei puhuja saanut puhallettua uskottavuutta,

elävää henkeä, niin hyvä sananselittäjä kuin hän olikin.

Puheesta puuttui se jokin, koskettavuus. Se oli tyhjää plä-

tinää. Ei hajuakaan jostakin ylimaallisesta taivaallisesta

sanomasta, selittämättömästä.

Olisiko niin hänestä kuin minustakin etsikkoaika liukunut

ohi? Tai jotain sellaista.

Tai voinhan minä olla aivan hakoteillä ja väärässäkin, kun

en ymmärtänyt hänen sanomaansa.

Minussa piilee ongelma, kun näen maailmassa joka puo-

lella niin maallisissa kuin uskonnon menoissa niin paljon

ei-mitään.

Tuntuu kuin joka suunnalla maailmaa, idän ja lännen pe-

rinteisten tekouskontojen tarinoista ja myyteistä on se jokin

tosi tyhjentynyt ja kadonnut taivaan tuuliin.

Edessä on vain niin paljon ei-mitään.

Luulen ymmärtäväni nyt sinua takavuosia paremmin, kun

sanoit asioista kuin asioista, ettei siellä ja siellä ollut ei-

mitään.

Toisinaan jäin miettimään ja itse tykönäni ihmettelemään

sanomistasi, etkö tosiaan nähnyt ympärilläsi juuri mitään?

Kirkon saarnamiehen puhe laukaisi minussa pohdinnan

kaiken maailman porinoitten, tekojen ja myyttien osalta

tyhjyyden ja vakavan ei-mitään kysymyksen.

Tuntuu kuin en olisi ennen tiennyt, miten paljon tyhjää ei-

mitään sisältyykään maan päällisiin touhuihin, taide, kirjal-

lisuus ja runous mukaan luettuna.

Miten paljon tuntureilla on ei-mitään, tyhjää kauneutta

ilman näkijää.

Voi, miten paljon meissä on tyhjää. Se jokin, todellinen

elävä henki on kadoksissa.

Luonnon biokopiokoneiden jyskettä

On marraskuu ja maa on edelleen mustana. Valoa ja val-

koista lunta ei näy missään.

Luin juuri lehdestä jutun, jossa kerrottiin yhden ayrshire-

valiosonnin kykenevän keinosiemennnyksen avulla tuotta-

maan kymmeniä tuhansia jälkeläisiä vuodessa.

Parhaimmalta valiosonnilta Purolan Orkolta saadaan

spermaa vuodessa kuusikymmentätuhatta erää. Huomatta-

via eriä myydään myös ulkomaille.

Joku tutkija oli laskenut, että kahvikupillinen miehen

spermaa riittää siementämään maailman kaikki naiset.

Elämän potentiaalia siis on.

Elämä huutaa ja kukkii maan päällä. Elämää työntyy nä-

kyville joka raosta sadoissa tuhansissa ja miljoonissa eri

muodoissa.

Kaikki ovat samaa alkuperää olevia elämänlapsia pienim-

mästä suurimpaan.

Elämän biokopiokoneet jylläävät yötä päivää. Tieteen mu-

kaan ihmisetkin ovat toistensa kopioita, erilaisuus on vain

jotakin 0,2 prosentin luokkaa.

Ilahduttavaa, että eroa kuitenkin on. Vuosisatojen saatossa

luonnon kopiokoneet parantelevat ja täydentävät ”konei-

taan” sukupolvesta toiseen. Näin elämä kehittyy ja etenee.

Elämän kauneus ja ilo.

Ja kaikki elävät olennot ovat jumalanlapsia. Se on kaunis

ja ihana lupaus uskonkielellä ilmaistuna. Siinä ei erotella

jyviä eikä akanoita.

Se joku Elämänantaja ei erottele lestadiolaisia, islamilai-

sia, taolaisia, luonnonhenkiä eri kasteihin ja porukoihin.

Niin kuin ihmiset tekevät omassa pöyhkeydessään ja pa-

remmuuden tunnossa.

Tukijoiden mukaan 100 miljardia ihmistä on tähän men-

nessä elänyt maapallollamme, ja ovat maan alla odottamas-

sa ylösnousemuksen aamua.

Mutta eikö voisi ajatella niin, että ne ovat nousseet jo gee-

nien pitkällä marssilla luonnon biokopiokoneiden avulla?

Näin nähtynä joillekin on jo totta se, ettei kuolemaa ole.

Elämä kukkii ja nujertaa kuoleman.

Kaikkialla maan alla ja maan päällä elämä sykkii valoa

säteilevänä soihtuna pimeyden keskellä.

Intohimoja

Vaikka niin moni hyvä asia on jäänyt puolitiehen, epätäy-

delliseksi, halua ja tahtoa on ollut omalta osaltaan yrittää

edistää ihmisoikeuksia ja elämänkunnioitusta.

Minusta maailmankuulu tiedemies ja filosofi Bertrand

Russell tilittää sattuvasti prologissaan, minkä tähden on

elänyt:

- Kolme yksinkertaista mutta voittamattoman vahvaa into-

himoa on hallinnut elämääni: rakkauden kaipaus, tiedon

etsintä ja sietämätön sääli kärsivää ihmiskuntaa kohtaan.

Olen etsinyt rakkautta ja yrittänyt lievittää yksinäisyyttä –

sitä hirvittävää yksinäisyyttä, josta värisevä tietoisuus katse-

lee maailman partaan yli kylmään pohjattomaan elottomaan

kuiluun.

Olen nähnyt mystisenä pienoiskuvana enteellisen näkymän

taivaasta.

Rakkaus ja tieto johtivat ylös kohti taivaita. Mutta sääli

ihmistä kohtaan toi minut aina takaisin maan päälle. Koko-

nainen maailma yksinäisyyttä, köyhyyttä ja kipua tekevät

pilkkaa siitä, mitä ihmiselämän pitäisi olla.

Tahtoisin vähentää kurjuutta, mutta kuinka vähän voin, ja

minäkin kärsin.

Tätä on ollut elämäni. Mutta kaikesta huolimatta olen ha-

vainnut elämän elämisen arvoiseksi.

Väkevää ja koskettavaa puhetta Russellilta.

Näitä samoja asioita olemme mekin vuosien varrella poh-

tineet keskusteluissamme. Setvineet eksistentiaalista ahdis-

tustamme, joka toisinaan on ollut huutavan kipeää. Mutta se

ei ole kuitenkaan kyennyt sammuttamaan rakkaudenjano-

amme elämää kohtaan.

Sääli ihmistä. Sääli itseämme ja kaikkia olentoja maan

päällä.

Sääli kaikkia kidutettuja ja avuttomia.

Mutta ehkä juuri rakkauden tunto sydämissämme on pitä-

nyt yllä elämän liekkiä.

Elämän selittämätöntä lumoa ja iloa.

Käsittämätöntä olemassaoloa

Olet ollut ajatuksissani. Miten mahtaa sinulle arkipäivä ja

olemassaolo näyttäytyä. Tuntua?

Itsestäni voin todeta, että arkipäivä on ihan tavallisia konk-

reettisten asioiden ja rutiinien hoitamista.

Mutta siinä ohessa on läsnä jokin näkymätön toinen ole-

misen taso ja kerrostuma.

Sisäinen elämäntunto leijuu kuin sumussa ja pilvessä,

unimaisena ja epämääräisenä henkiolentojen maailmassa.

Sitä on vaikea kuvata millään sanoilla, käsittämätöntä ole-

massaoloa.

Joitakin muistumia tulee mieleen lapsuudesta, jolloin

kaikki oli ihmeellistä satua ja toisaalta niin luonnollista.

Kivet, mättäät ja kannot, jänikset, pikkulinnut, oravat, met-

sähiiret ja tontut polun varrella voivat yhtäkkiä herätä ja

alkaa puhua, kertoa tarinoita.

Kaikki oli silloin mahdollista.

Kaikki oli mahdollista ja on mahdollista maailmankaik-

keuden äärettömyydessä. Tähtien näky yötaivaan syvyydes-

sä, puhuvien muurahaisten vaellus ja touhu polulla.

Pienikin ajatus ja teko voi tuntua suurelta. Ja suuri voi

näyttäytyä pienenä.

Maailman ja elämän valtavuus ja kauneus, pimeyden ja

valon aistiminen, kokemus ja tunto.

Suuruus ja mitättömyys, pohjaton suru ja ilo vyöryvät ar-

vaamatta sydämemme yli kuin meren aallot ja taivaan pil-

vet, toisinaan synkkinä ja valoa säteilevinä.

Jossakin takaraivossa itse kullakin ihmislapsella tietoisuus

siitä, että kaikki täällä on muuttuvaa ja väliaikaista. Katoa-

vaa.

Tässä syntymän ja kuoleman välitilassa valtaa himoitsevat

tekouskonnot ja -jumalat ovat ihmissydänten kimpussa kuin

takiaiset, eivätkä anna rauhaa.

Näyttää olevan niin, ettei diktaattorin valtuuksia ja valtaa

pidä luovuttaa yksinomaan edes jumalille.

Jos yksi ja parikin keisaria, presidenttiä, kuningasta, dik-

taattoria jumalineen pääsevät yksin käyttämään valtaa ja

päättämään oikeasta ja väärästä, siitä ei voi seurata muuta

kuin ihmisoikeuksien loukkauksia ja hirveyksiä. Näin on

tapahtunut kautta historian.

Jumalan ja jumalien valta turmelee siinä kuin ihmistenkin.

Siitä ei hyvä seuraa, kun raamatun jumala tekee mitä hy-

vänsä ja julistaa rintaäänellä:

- Minä olen mikä olen.

Kenelläkään ei hänen tekemisiinsä ja tekemättä jättämiin

ole nokan koputtamista.

Valta turmelee ja ehdoton valta varmasti ja vääjäämättä,

käyttipä sitä kuka hyvänsä.

Elämä on kaaosta. Todellinen kehitys, rakkauden ja kau-

neuden ymmärtäminen on vasta alkutaipaleella.

Ehkäpä sadan tai tuhannen vuoden päästä kaikki on pa-

remmin, eikä enempää maallisia kuin ylimaallisia diktaatto-

reita ole.

Elämä kantaa meitä. Toivoa on.

Kynttilän liekkikö?

Pimeää Napapiirin kaamoksessa. Vaikka kello on lähellä

kymmentä, niin en tästä työhuoneeni ikkunasta tahdo erot-

taa Kemijoen toista rantaa.

Mutta mieltä ilahduttaa ja kohottaa jo pelkkä tunne, että

päivä alkaa jälleen pidentyä huomisesta lähtien. Huomenna

on nimittäin talvipäivänseisaus.

Joulua pidetään valonjuhlana. Ehkä se myös antaa mielelle

potkua valoa kohti.

Ylistäkäämme kaiken pimeän keskellä silti olemassaoloa

ja elämää.

Ihmeellistä, että kasa atomeita ruumiissamme määrätynlai-

sessa järjestyksessä tulee tietoiseksi itsestään ja valosta.

Kun aika täyttyy, tämä kasa sitten hajoaa ja muuttaa muo-

toaan. Taju ja tietoisuus katoaa ja häviää.

Mutta käykö siinä suuren muutoksen mylläkässä myös

hengelle samoin?

Sammuuko sekin kuin kynttilän liekki? Se on käsittämätön

arvoitus.

Emme tiedä. Tiedämme ja näemme vain sen, että vierai-

lemme vain hetken aikaa täällä maan päällä, ja katoamme

kuin aamun usva.

Kuin uni.

Jonnekin.

Jos olemme ilmestyneet tänne olemattomuudesta, kai me

sitten palaamme sinne mistä olemme tulleetkin.

Olemattomuuden taivaankotiin.

Mutta voi, emme tiedä elämän salattua arvoitusta.

Kaikki on hataran uskon varassa.

Tapahtuiko minulle jotakin tärkeää?

Uuden vuoden päivänä pysähdyn peilin eteen ja kysyn

itseltäni:

Miten vuosi meni ja tapahtuiko minulle jotakin tärkeää ja

muistamisen arvoista vai ei mitään sen kummempaa?

Olenko minä jälleen yhden vuoden harhaillut eksyksissä.

Hukassa?

Siinä kampailen harventuneita hiuksiani. Ajatus viivähtää

nuoruudessa ja muistan, kuinka komea nuori mies olinkaan

kauan sitten.

Nyt minua tuijottaa peilistä ryppyinen naama, vanha äijän

käppyrä.

Siinä samassa aivan kuin herään jostakin horroksesta ja

unesta:

Voi hyväjumala, parkaisen. Miten kuntoni on rapistunut ja

ennen niin jäntevä kehoni veltostunut ja pöhöttynyt, näkö

huonontunut ja kuulo heikentynyt.

Miten ennen niin kirkkaisiin silmiini on ilmestynyt häm-

mentyneen avuton ilme. Miten harmaaksi ja oudoksi on

käynyt elämä ja maailma. Tyhjentynyt.

Miten tutut ja turvalliset asiat ovat etääntyneet ja karan-

neet ulottumattomiin.

Voi hyväjumala, parkaisen uudestaan ahdistuneena. Ihmet-

telen, miten aineen atomeista koostunut ruumiini on tullut

tietoiseksi itsestään. Ja kyennyt ymmärtämään tätä maail-

maa niinkin paljon.

Miten vanhuus sitten vääjäämättömästi sen rapistaa ja ha-

jottaa olemattomiin.

Näin käy ennen pitkää meille kaikille. Eri vapauksia ei ole

kenelläkään.

Olenko jokin unikuva?

Minua kiinnostaa elämä itsessään, elämänilmiö.

Mitä itse asiassa meidän korvien välissä tapahtuu, aivoa-

varuudessa? Vai tapahtuuko mitään sen kummempaa.

Jokainen luo itse omat tarinansa ja todellisuutensa. Ilman

tarinoita ihminen kuivuisi ja kuihtuisi pystyyn.

Yritän saada jotain tolkkua ja valaistusta elämän todelli-

seen luonteeseen ja tuntoihin pintaa syvemmälle.

Mutta huomaan kerta toisensa jälkeen eksyväni harhapo-

luille.

Elämän ja maailman ansoihin. Pimeisiin kuiluihin. Tässä

maailmassa näyttää yhä olevan kovin vähän todellista va-

loa.

Pimeyttä sitäkin enemmän.

Mutta, mutta. Ovatko nämäkin havainnot harhaa ja har-

hanäkyjä? mietin.

Onko minun elämäni varjomaailmassa vaeltelua ja harhai-

lua. Vai mitä se on?

Lapsuudesta alkaen olen kokenut omituista eksistentiaalis-

ta sivullisuuden, muukalaisuuden, kodittomuuden, yksinäi-

syyden ja orpouden tuntoja, vaikka olen päältä päin katsoen

elänyt aivan tavallista poroporvarillista elämää.

Olen ollut myös itse itselleni outo ja vieras ilmestys.

Ikävöin ja kaipaan sydämeni syvyydestä saakka jotakin

todellisempaa, rehellisempää ja aidompaa elämää, mihin

minä yllän.

Jokin epätäydellisyyden ja vajavaisuuden taakka painaa

minua.

Ajaa minua takaa.

Olen eräällä tavalla varjoihminen.

En välillä tiedä, onko minua olemassakaan.

Olenko vain jokin heijastus? Haamu.

Unikuva.

Taiteesta jokunen sana

Ei vielä se ole hyvää taidetta, vaikka kuinka kriitikot ylis-

tävät sitä, jos se ei kiinnosta juuri ketään. Eikä tavoita eikä

sitä lukija tai katsoja ymmärrä.

Hyvää taidetta on se, joka koskettaa ja pysähdyttää ihmi-

siä. Sytyttää ja saa maailmaa katsomaan uusin silmin.

Ajattelemaan ja herättää ikävöimään ja etsimään valon-

tietä.

On toisarvoista, luokitellaanko ja arvuutellaanko taidetta

hyväksi tai huonoksi taiteeksi. Tai vaikkapa roskaksi.

Oleellista on taiteen elävä henki, ja tunnistaako kokija sen.

Hyvä taide on kuin lähes itse elämä.

Jokainen tunnistaa sen, mutta ei tiedä tarkalleen ja osaa

selittää mitä se on.

Elämä ja taide saa ilmauksensa lukemattomissa eri muo-

doissa.

Ruumis ja henki

Ruumis ja henki, ilman toista ei ole toistakaan.

Mutta mistä tässä on kysymys? Uskonnot puhuvat ihmisen

sielusta.

Toiset uskovat sielun olemassaoloon itsestään selvänä.

Toiset eivät lainkaan.

Mielipiteitä ja uskojia on moneen lähtöön. Kukaan ei tie-

dä. Kaikki on uskon ja olettamuksen varassa.

Eräs uskomus on, että jokainen elollinen kätkee sisälleen

sielullisen kehän, joka on yhteydessä maailmankaikkeuden

Suureen Henkeen. Elämänantajaan.

Tämä sielullinen kehä on pyhää aluetta. Sen antamaa si-

säistä tunnetta ja mielenrauhaa ei voi järkyttää ulkoinen

maailma. Ei mikään kaaos ja sekamelska, eivät edes uskon-

notkaan.

Ei edes ihminen itse kykene räpelöimään tätä sisäistä sie-

lullista pyhyyden kehää.

Se vain on.

Yli avaruuksien ulottuva salattu elämänhenki, josta kaikki

elolliset olennot ovat osallisia.

Kukapa osaa elää?

Kun on elämänvuoro, silloin tulisi osata elää.

Iloita tästä kummallisesta ja ihmeellisestä elämän lahjasta.

Elämä on taitolaji. Sitä taitoa minä en ole osannut hyödyn-

tää. Kaikki on jotenkin jäänyt niin puolitiehen.

Niin usein tuntuu, että elämä on jossakin toisaalla. Mutta

ei minussa ja läsnä

Mutta eivät sitä näytä kyllä osaavan muutkaan.

Kun katselen ympärille ja olen tehnyt havaintoja: Tämä

kaikki muistuttaa elävien hautausmaata.

Kaduilla hortoilee yksinäisiä sieluja, kodittomia ja orpoja.

Kuin pystyyn kuolleita.

Jos he pysähtyvät juttelemaan, itse kukin puhuu jostakin

ulkokohtaisesta, päivän säästä ja sen semmoisesta.

Jokin sisäinen minä on kätkeytynyt tai hukkunut jonnekin

tavoittamattomiin. Minne lie.

Sääli ihmistä. Niin monet hukkaavat elämänsä johonkin

ulkopuoliseen roinaan, ja todellinen olemassaolo ja elämä

hämärtyy.

Kovin harvat kykenevät näkemään elämän suurena lahjana

ja rikkautena.

Niin monet etsivät elämälle keinotekoista iloa ja mielek-

kyyttä viinapullosta. Tai jostakin idioottimaisista harrastuk-

sista, ja kuvittelevat elämänilon ja autuuden lohkeavan siitä.

Usein se johtaa vain entistä syvemmälle eksyksiin.

Kuka osaa elää?

Olisiko niin, että tällainen kysymys on harhainen ja johtaa

ansaan. Koska se viittaa siihen, että joku muka osaa elää ja

tietää, mikä on oikeaa elämää.

Kuka sen määrittelee, mikä on sitä oikeaa elämää? Kysy-

mys on mieletön.

Kukin elää tyylillään. Elää sen verran kuin on taitoa.

Jokainen elävä olento kaikesta huolimatta kuitenkin taitaa

saada oman osuutensa elämästä.

Ainakin jotain, sillä ei elämä koskettamatta mene kenen-

kään ohi.

Matkalla jonnekin

Lauantaipäivän tervehdys. Maailmankaikkeuden syvyy-

dessä, jossakin Linnunradan reunalla, maan päällä, pohjoi-

sessa tunturien maassa.

Joidenkin mielestä elämä on sattumanvaraista ja yllätyk-

sellistä. Ja se tekee siitä niin mielenkiintoisen.

Monien mielestä elämä ei ole sattumanvaraista. Jokaiselle

on varattu jokin tehtävä.

No, mitä minä ajattelen?

En tiedä.

Oliko meidän tapaaminen sattumaa vai ei. En tiedä.

Mutta niin näen, että aivan tavallinen arkipäivä ja todelli-

suus sattumuksineen on tosi ihmeellinen, vaikka emme

useinkaan sitä huomaa. Eikä se siltä tunnu.

Konkreettinen olemassaolo on mielikuvituksen maailmaa

todellisempi, ja taruakin ihmeellisempää.

Että olemme olemassa. Nyt tänään tässä ohikiitävässä het-

kessä.

Ikuisuuden ympäröimänä.

Matkalla jonnekin.

Jokainen kokee vain itsensä

Mietin millä ajatuksilla tervehtisin sinua kauniin tal-

visydämen päivänä.

Auringonvalo pilkistää vaaran takaa pilvien raosta.

Ennustaa kevättä.

On sanottu, että jokainen ihminen kokee lopulta vain oman

itsensä, jos sitäkään.

Onko näin, en tiedä.

Tästä tietämisestä nousee mieleeni sanat:

- Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan,

mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee.

Mutta ei-tietäminen silti tarkoita sitä, etteikö sentään jotain

itse kukin hoksaa elämäntaipaleellaan.

Elämä koskettaa jokaista omalla tavallaan.

Vaikka törmäilen jatkuvasti tietämättömyyden rajoihin, ei

silti kannata heittää kirvestä kaivoon ja nostaa käsiä pys-

tyyn.

Aina kannattaa pyrkiä ottamaan maailmasta ja elämästä

selvää, ja katsoa mitä se pitää sisällään.

Uskon, toivon ja rakkauden ei tarvitse olla kliseitä, vaikka

ne saattavat toisinaan siltä tuntua.

Olen päässyt luonnon hiljaisuuden kautta lähemmäksi

mielenrauhaa ja elämänilon lähteitä.

Elämä kantaa.

Henki tavoittelee tähtiä

En vieläkään tiedä, miten elämään tulisi suhtautua?

Elämä on tähtiä syleilevä ilmiö, toisaalta ei paljon mitään

sen kummempaa.

Mitä minä voisin omakohtaisesta elämästäni sanoa, lap-

suudestani, nuoruudestani, miehuudestani ja viime vuosis-

tani?

Kun se parasta on ollut, se työtä ja vaivaa on ollut, ahdis-

tusta. Toki iloakin mahtuu päivien joukkoon.

Elämästäni voisi kertoa pitkiä tarinoita, mutta sekään ei

riitä kuvaamaan sitä jotakin.

Sanoin kuvaamatonta elämäntuntoa.

Mitä jää jäljelle? Jos ei lasketa mukaan pieniä riekonvar-

paan katoavia jälkiä tunturinrinteen lumessa.

Ihminen on yhtä kuin ei mitään tai kuin sääski maailman-

kaikkeuden huimaavassa äärettömyydessä.

Pienen pieni aineen atomi tihentymä.

Mutta outo hämmentävä henki tavoittelee tähtiä.

Minä, minä, minun henkeni kurkottautuu kohti tähtitaivai-

ta alituisessa ikävässä ja kaipauksessa.

Olen huutanut kuin norjalaisen Munckin kuulussa Huuto

taideteoksessa tuskainen mies kädet korvilla päin tyhjää

avaruutta.

Huutoon on vastannut korkeintaan oma kaiku, mutta ava-

ruus on pysynyt hiljaa.

Niin usein elämän pelko ja kauhu ovat olleet tottakin to-

dellisempia.

Jotakin mahdotonta ja selittämätöntä on elämääni sisälty-

nyt, sisäistä eksistentiaalista ahdistusta, pelkoa ja kauhua.

Hätää eksyksissä olemisesta tuntureilla.

Vilua ja kylmyyttä. Elämännälkää.

Tänne maan päälle heitettynä vaihtoehtoja kullakin on

lopulta vähän.

Elä ja syö muita elollisia olentoja tai kuole.

Nuole suurempia petoja, että pärjäät ja pysyt hengissä.

Ihminen on maapallon vaarallisin peto, joka tappaa armot-

ta myös omia jälkeläisiään.

Ihminen on vaaraksi luonnolle ja muille eläimille, myös

itselle.

Toisaalta minulla oli onnea matkassa, kun satuin synty-

mään saumaan, ettei minua ole sodassa konkreettisesti pa-

kotettu tappamaan toisia ja tulemaan itse tapetuksi.

Kaiken raadollisuuden ja kaaoksen keskellä toisaalta ih-

minen salakuljettaa ja kantaa unelmaa rakkaudesta ja elä-

män kauneudesta.

Kurkottautuu kohti tähtiä.

Luokittelua

Eletään aikaa, ettei tahdo pystyä ottamaan askeltakaan,

etteikö joku määrittelisi sinua. Luokittelisi, mitä olet ja mi-

hin kategoriaan sinut sijoittaa.

Myös itse yrittää etsiä sopivaa porukkaa, missä parhaiten

selviäisi eteenpäin.

En tiedä onnistunko, mutta minä en halua asettua kenen-

kään yläpuolelle. Mutta en alapuolellekaan. Siihen en suos-

tu. Kynnysmatoksi.

En halua myöskään olla edessä, en takana, en sisällä, en

ulkona.

En poissa enkä läsnä.

Olkoon itse kukin missä on.

Loputon määrittely ja luokittelu vääristää asioita, ihmisiä

ja maailmaa. Supistaa ja johtaa määrittelijän ansaan ja vir-

heellisiin harhaisiin päätelmiin.

Minua jostakin syystä kiehtoo elämän sivullisuuden osa,

poissaolevan osa. Tutkiminen.

En tiedä, miten harhainen on sekin tunne kun tuntuu, että

elämä kohisee jossakin ulkopuolella. Toisaalla.

Tämä tunne on johtanut syvään yksinäisyyteen, jossa jokin

minä huutaa yksin syvyydelle.

Se johtaa yhä syvemmälle, jossa joutuu tosissaan kasvo-

tusten oman itsensä kanssa. Ja pakoon ei pääse. Katsomaan

peiliin ja kysymään, mikä minä olen miehiään?

Jossakin vaiheessa oman sivullisuuden ja yksinäisyyden

edessä aukeaakin jotakin uutta, missä minän syvyys aukeaa

syvyydelle.

Silloin elämä sivullisena ja maailmasta luopumisena lei-

mahtaakin uuteen liekkiin ja avaa maailmaa näkemään uu-

sin silmin.

Tällaiset elämäntunnot lähentelevät jonkinlaisia uskonnol-

lisia kokemuksia ja tuntemuksia, joita ei voi sanoilla selittää

ja kuvata.

Minusta myös taide ja runous on jonkinlaista heijastusta

elämästä.

Mutta ei koskaan enempää kuin itse elämä.

Parasta on yrittää ihminen kohdata ihmisenä ilman määrit-

telyä ja luokittelua.

Mikään ei sovi

Maa kiertomatkalla auringon ympäri on pohjoisella pal-

lonpuoliskolla edennyt kevätpäivän tasauksen aikaan. Päivä

alkaa olla tästä eteenpäin pidempi kuin yön pimeys.

Auringon lumenvalo luo keväthangille taivaallisen kirk-

kauden. Meidän saviset silmämme ei tahdo sitä kestää.

Ihmiset taitavat sittenkin olla enemmän hämärän ja yön

lapsia?

Liiallinen valo pelottaa.

Liika on liikaa, mihin suuntaan hyvänsä.

Monet ahdistuvat vähemmästäkin. Ihmisen osa on, ettei

koskaan mikään ole hyvin.

Pimeydessä ikävöimme valoa. Kun sitä on, sitten valoa

onkin liikaa.

Niin kummallinen on ihminen. Ei sovi taivaallinen valo ja

kirkkaus. Mutta ei myöskään pimeä. Mikään ei satu kohdal-

leen.

Myös ihminen luulee sitä ja tätä. Nietzsche luuli, että Ju-

mala on kuollut. Sekin luulo on väärä, oli sitten sanojana

vaikka miten suuri filosofi.

Joku toinen ajattelija on vastaavasti ihmetellyt:

- Miten olematon voi kuolla?

Ei jumala niin vain kuole. Ihminen on itse luonut jumalansa

omaan tarpeeseensa helpottaakseen eksistentiaalista ahdis-

tustaan.

Eri asia on, mitä on rajan takana?

Onko siellä ketään vai onko vain olematon vastassa?

Tosiasiassa ihminen ei tiedä siitä mitään.

Parempi antaa sen olla, ja keskittyä ja perehtyä tähän käsi-

tettävään maailmaan siinä määrin kuin ymmärrystä on.

Mitä ovat omat ajatuksemme, lopulta?

Pää suorastaan kihisee täynnä omia ajatuksia, luulemme

omassa erinomaisuudessamme.

Mutta, mutta. Joku ajattelija on sanonut:

- Kun panet omat ajatuksesi järjestykseen, huomaat, ettei

niitä ole paljon.

Aikamme lapsia

Ei kannata haikailla sen kummemmin elämän loppumista,

vaikka se takaraivossa onkin läsnä.

Elämää voi kelata ja katsoa taaksepäin ja eteenpäin mieli-

kuvissa.

Elämä on joka tapauksessa jonkinlaista unta. Jotain kum-

mallista olemassaolon heijastusta - kuin kuvastimesta kat-

somista arvoituksen tavoin.

Todellista on vain tämä käsillä oleva hetki, jos sekään.

Enemmän tai vähemmän unta.

Tässä tulee mieleen jossakin meren saarella elävä alku-

asukasheimon kulttuuri, jossa unet ymmärretään yhtä todel-

lisina ja tasavertaisina kokemuksina kuin mikä tahansa päi-

vätajunnassa hereillä tapahtuva.

Ja hyvin tuntuvat tällä näkemyksellä pärjäävän siinä kuin

muutkin.

Meidän tajuntamme on sidottu kunkin aikakauden, virtaus-

ten ja ihmisyhteisön, myös ennen meitä eläneiden sukupol-

vien näkemyksiin ja rituaaleihin niin hyvässä kuin pahassa.

Pinnalla olevaan kulttuuriin, harhoihin ja uniin, uskomuk-

siin ja myytteihin enemmän kuin itse ikinä tiedämmekään.

Ajatusratamme kiertävät aikamme virtauksia, olettamuk-

sia, luuloja ja hörhöilyä, tyhjänpäiväisyyksiä ja hölmöyksiä

kuin pilvet seuraavat taivaalla toisiaan. Harmaina ja mus-

tanpuhuvina ja joskus sentään vähän valoisimpanakin.

Pakoon luikahtaminen ja irtisanoutuminen näistä yleisistä

virtauksista ja luuloista ei tahdo onnistua. Ja mitä sitten, jos

onnistuukin?

Vastassa koditon harhailu, sietämätön yksinäisyys ja sivul-

lisuus. Toisinajattelu.

Voi siellä avaruuden kylmässä avaruudessa tietysti seilata

yksinkin, ja huutaa syvyyteen. Vastauksia ei kuulu ja sinne

hukkuu ja katoaa jäljettömiin.

Elämän sietämätön keveys ja raskaus vastassa joka suun-

nalla.

Turvassa ihmisiltä turvassa jumalilta

Schopenhauer pohtii olemista ja olemattomuutta, ja näkee

että molemmilla on omat etunsa.

- Kokonainen iäisyys on kulunut, jolloin meitä ei vielä

ollut: Mutta se ei mitenkään huoleta meitä.

Sen sijaan meitä vaivaa sietämätön kuolemanpelko, ja ettei

elämä jatkuisikaan ja meitä ei enää olisi.

Ei kai olemattomuus ole kuoleman jälkeen sen kummem-

paa kuin ennen syntymäämme, arvelee Schopenhauer ja

sanoo olevan hyvä kysyä kuolleilta asiantilaa:

- Jos hautojen ovia kolkutettaisiin ja kuolleilta kysyttäisiin,

tahtovatko nousta elämään taas, he varmaan pudistelisivat

päitään.

He haluavat vain nukkua rauhassa paratiisin olematto-

muudessa.

Sen sijaan Mao runoilee ja ylistää toimintaa maan päälli-

sen pitkän marssin lumoissa:

- Kuu kiertää maata ja maa aurinkoa. Tuhannen vuotta on

liian pitkä aika odottaa, tartu hetkestä kiinni.

Otapa näistä arveluista selvää. Minä sanon, että hanka-

luuksista ja vaikeuksista huolimatta elämä on elämisen ar-

voinen ja tosi mielenkiintoinen juttu.

Tämä oleminen ja olemassaolo.

Tämä tajun ja tietoisuuden valo, joka päiväperhosen tavoin

hetken viipyy meissä.

Ihmeellinen valo. Täällä pohjoisen tuntureilla.

Roomalainen kuulu historoitsija Tacitus ajanlaskumme

alkuvuosina kuusikymmenluvulla kirjoitti pohjoisen oudos-

ta valosta ja ihmisistä:

- Turvassa ihmisiltä ja turvassa jumalilta he ovat saavutta-

neet vaikeimman päämäärän, nimittäin sen, ettei heidän ole

tarvis edes mitään toivoa.

Minä ymmärrän tämän näkemyksen, ettei tarvitse mitään

sen kummemmin toivoa vaan elellä aivan tavallista arkipäi-

vän elämää. Päivä kerrallaan.

Ja aina silti joka hetki olemme turvassa.

Saamme olla turvallisella mielellä, tapahtuipa meille mitä

tahansa.

Kuolemaa ei ole?

Lapin lääninlääkärinä takavuosina toiminut Rauni-Leena

Luukanen kirjoitti kirjan: Kuolemaa ei ole.

Mitäpä siihen on sanomista. En tiedä, mitä hän loppujen

lopuksi tarkoitti?

Kukaan ei tiedä kuolemasta mitään.

Mutta jos lähestytään tyhjyyden näkökulmasta, niin voi

kysyä: Miten tyhjä ja olematon voisi olla olemassa.

Kuolemaa ei ole.

On vain tämä elämä, mutta siihen ei sisälly kuolemaa.

Tietysti yksilön kannalta katsottuna elämää alkaa ja lop-

puu. Yksilöinä tuhoudumme ja katoamme. Mutta sitä ei vie

kuolema. Se vain loppuu.

Timo Mukka uskoi: - Maata ei vie kuolema.

Siinä on perää ainakin siltä osin, että planeetta maa on

ollut olemassa viisi miljardia vuotta ja kiertää maata vielä

ainakin saman aikaa, ennen kuin aurinko nielaisee sen ki-

taansa.

Televisiossa pyöri mielenkiintoinen 6-osainen tieteisoh-

jelma planeettamme elämän synnystä nimellä Sitkeä elämä.

Jos tieteeseen on uskomista, niin kalasta on lähdetty liik-

keelle, sinä ja minä.

Onhan siinä ollut pitkä marssi, että tähän on tultu. Miljoo-

nien, miljoonien vuosien prosessi, ja monien olomuotojen

kokeilu ja eteneminen.

Aika kauan täällä on oltu, vaikka tämän kaltaisen elämän

ei pitäisi olla lainkaan mahdollista ja olemassa.

Mutta tässä vain ollaan. Mitäpä siihen on sanomista. Ei voi

muuta kuin ihmetellä.

Eikä elämän kehittymisessä kuolemalla ole sijaa.

Kalasta on lähdetty liikkeelle. Siinä on jotakin kiehtovaa ja

lumoavaa.

Monta vaihetta, luomistyössä.

Ja eteenpäin jatkamme, painelemme, että vittikot kaatuu ja

pölisee.

Me nyt satuttiin syntymään tähän ajankohtaan. Onko ihmi-

seksi kasvaminen vasta alussa?

Onko ihminen vasta kurkottautumassa ihmiseksi?

Luopumassa samaan lajiin kuuluvasta toisia tappavasta

petosta todellista lähimmäisen rakkautta ymmärtäväksi ih-

miseksi?

Kuka tietää. Sen aika näyttää.

Ihminen on luonut jo jumalankin. Jumalat omaksi kuvak-

semme.

Eikä kuolemaa ole, tyhjää. Olematonta.

Mutta syvä rakkauden kaipuu meissä on. Elämän nälkä.

Jäiden lähtöä

Toukokuun aamun tervehdys. Mitähän mielentiloja ja

elämäntuntoja sinun aivoavaruudessasi mahtaa liikkua?

Minä tässä seurailen Kemijoen jäiden lähtöä päivittäin

joen törmällä.

Jäät rynnivät voimalla ja kohinalla kohti merta. Upeaa

seurata.

Joen jääkahleiden murtumisessa ja lähtemisessä on jotakin

suurta muutoksen tuntua.

Elämänvoimien vapauden huutoa ja uuden tulemisen mei-

ninkiä.

Mutta jotakin haikeaa. Pois liukuvaa. Katoavaa.

- Keväällä on hyvä lähteä, kun jokiäiti nousee tulvana vas-

taan.

Näin vain on. Koko maailmankaikkeus on alituisen muo-

donmuutoksen alaisena ja kourissa. Sekä pienessä että suu-

ressa.

Kukaan ei tiedä, miksi. Kai se on kaikkeuden suuren näyt-

tämön ja elämän uudistamisen meininkiä.

Sanat jättävät välille

Perjantaiaamun sanaton tervehdys. Olen huomannut, että

on monia elämäntilanteita, joissa sanat jättävät välille. Sa-

noista pakenee merkitys. Ne eivät kanna, osu kohdalleen,

eivätkä riitä.

Näin tapahtuu syntymän, rakkauden ja kuoleman edessä.

Sanoilla ei voi tavoittaa käsittämätöntä. Niiden edessä sa-

noilla voi ilmaista vain jotakin. Hyvin vähän. Tuskin mi-

tään.

Parempi pysytellä hiljaa. Sanattomuus ja hiljaisuus on

lähempänä sitä jotakin, käsittämätöntä.

Olemisen syvyyttä.

Myötätuntoisella katseella, jollakin varovaisella hellällä

hipaisulla, sisältä päin virtaavilla kyynelillä voi päästä lä-

hemmäksi toisen mielentilaa ja syvyyden tuntoa kuin sa-

noilla, missä mennään.

Varsinkin kuoleman edessä pitkät hyvää tarkoittavat sanat

laidasta lukien kumisevat tyhjyyttään ja tuntuvat mauttomil-

ta ja mitään sanomattomilta. Tyhjääkin tyhjemmiltä.

Sellaisessa tilanteessa sanaton läsnäolo lohduttaa enem-

män kuin mitkään sanat.

Vaikka sanat elämän suurissa käännekohdissa jättävätkin

välille, se ei suinkaan silti vähennä kielen ja sanojen merki-

tystä kansojen ja ihmisten kanssakäymisessä. Tietojen, tari-

noitten ja kulttuurien välittäjänä.

Kokonaisten kansojen kulttuurit ovat syntyneet oman kie-

len ympärille.

Mutta kielen ja sanojen ulkopuolelle jää paljon sanatonta

viestintää, itse asiassa jatkuvasti aivan tavallisen arkipäivän

kanssakäymisessä.

Valokuvatkin on eräs kommunikaation muoto, ilman sano-

ja, kummallinen ja omituinen juttu, pysähdyn toisinaan ih-

mettelemään.

Kuvassa ikään kuin vangitaan jokin ohikiitävä hetki, joka

ei pääse karkuun enää mihinkään. Muistoiksi. Ikuisuudeksi.

Olisinko onnellisempi ilman tekojumalia?

Olen toisinaan miettinyt, että olisinko ollut onnellisempi,

jos olisin saanut elää maailman uskontojen tekojumalista

tietämättömänä ja vapaana tunturien kätkössä?

Oman luonnonjumalien ja -henkien suojeluksessa. Turvas-

sa.

Vapaana.

Vapaana ja tietämättömänä lähi-idän heimojen vuosituhan-

tisista kähinöistä. Raamattujen ja koraanien tekojumalien

myyteistä ja tarinoista.

Tietämättömänä mustien enkeleiden riehumisista ja dik-

taattori Herran helvetin ja kadotuksen uhkailuista, jos et

usko niin ja alistu kyselemättä hänen mielivaltaansa. Ja

minkälaisiin hirveyksiin ja käsittämättömyyksiin tahansa,

koska - Minä olen se mikä olen.

Olisi armoa siirtyä toiseen maailmaan ilman tekouskonto-

jen painolastia. Maailmankaikkeuden todellisen Elämänan-

tajan eteen tietämättömänä yhtä puhtaalla lapsenmielellä

kuin tänne tulinkin.

Elämän arvo

Tässä juhannuksen mittumaarian tervehdys. Keskikesän

luonnon kukoistus, upeus ja kauneus, huikaiseva valo ko-

rostaa olemassaolon huimaa merkitystä.

Kesän lumouksen edessä mieleen nousee myös elämän

rajallisuus. Kaikki kukoistaa vain hetken ja katoaa jonnekin

olemattomuuteen.

Kaiken lakastuminen ja olemattomuus kurkkii selän taka-

na. Se korostaa sykkivän ja riemuitsevan elämän suunna-

tonta merkitystä ja arvoa.

Mutta tajuammeko tätä? Ihmisellä on vapaa tahto antaa

elämälle merkitys ja arvo, tai mitätöidä se. Ettei näe eikä

anna millekään mitään arvoa.

Merkitystä. Ei mitään.

Vapaus valita synnyttää eksistentiaalisen ahdistuksen,

vaikka kesän kauneus ympäröi aistimme. Huutaa iloaan.

Jotakin henkeä salpaavaa ja mahdotonta sisältyy tähän

juhannusiltaan ja lähestyvään yöttömään yöhön suuren joen

rantatörmällä.

Sinitaivas kaartuu kupuna joen yli.

Jokin outo tunne poukkoilee sydämeni loukoissa. Tekee

kipeää.

Ehkä sinä aavistat ja ymmärrät mistä on kysymys. Ole-

massaolo näillä oudoilla vesillä. Kuin unta kesäillassa.

Ohikiitäviä hetkiä, elämän poissaoloa ja läsnäoloa.

Valon kirkkautta, yön lähestyvää jylinää.

Juhannusillassa.

Sydämeni huutaa, en tiedä mitä. Onko se elämänjanoa vai

elämän roihua, hehkua ja vimmaa?

Pimeyden pelkoa olemattomuuden edessä.

Jumalatkin tällä puolen rajaa

Jos tuonpuoleisen rajan takana ei ole mitään, siinä tapauk-

sessa jumalatkin joutuvat toimimaan täällä näkyvässä maa-

ilmankaikkeudessa.

Voi olla, ettei rajan takana ole edes olemattomuutta eikä

tyhjyyttä, sillä nekin ovat jotakin.

Mutta kun ei ole mitään, niin ei ole mitään.

Ei sellaisessa olotilassa voi asua ja viihtyä jumalakaan.

Jos näin on, suuren muutoksen jälkeen kaikki jäävät tälle

puolen rajaa. Eivät siis mene minnekään.

Tai sitten ei-mitään puolelle, tyhjyyden pohjattomaan kui-

luun, jonne mahtuvat kaikki maailmankaikkeuden galaksit

tähtineen.

Ja mikään ei tunnu eikä kolahda mihinkään.

Myös se on arvoitus, että elämmekö täällä aineen planee-

talla itse asiassa henkien maailmassa?

Henkiolentoina aineen materiaan kietoutuneina.

- Hengestä teidät tunnetaan, uskonnoissa uskotaan, ja olen

taipuvainen uskomaan että niin on.

Joudumme elämään hyvien ja pahojen henkien sekamels-

kassa ja kaaoksessa. Monesti vaikeaa tietää, ketkä ovat ys-

täviä ja ketkä salakavalia vihollisia.

Myöskään itse emme ole useinkaan selvillä, minkälaisten

henkien vallassa olemme tietämättämme.

Luulemme tekevämme hyvää, teemmekin pahaa.

Ennen kaikkea ns. diktaattorit käyvät keinoja kaihtamatta

valtataistelua tuhoamalla toisia fyysisesti, tappamalla. Heil-

le ei ihmishenki maksa mitään ja ole minkään arvoinen.

Näitä petohenkiä on aina ollut ja on, kautta ihmiskunnan

historian. Julmureita.

Ei tämä tunturi

Tervehdys sinulle ystävähenki tuntemattoman Jumalan

edessä ja tämän taivaan lumen valoa odotellessa.

Istun tässä joen rannalla lokakuun aamun ohikiitävässä

hetkessä.

Muodostuuko tästä päivästä yhtä merkitsetön päivä kuu-

kausien ja vuosien jonossa, niin kuin niin monista päivistä

itse kullakin tapahtuu? Jota ei kirjata historiaan.

Jota ei muista niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan,

elettykään.

Onko näin? Luulen, että siinä on totta toinen puoli, ja toi-

nen puoli on valetta.

Sillä jokaisella eletyllä päivällä on oma merkityksensä

keskellä olemassaoloa ja maailmankaikkeutta.

Koska nyt olemme tässä paikassa, jostakin meidän on täy-

tynyt tulla tälle paikalle, tähän päivään ja hetkeen jostakin.

Sitä ennen olemme kukin harhailleet siellä täällä oudoissa

maailmoissa ja tunnemyrskyissä.

Kesän kirkkaudessa hillasoilla sekä pimeitten kaamoskuu-

kausien läpi. Ilossa ja surussa. Usein itku kurkussa.

Nyt olemme tulleet tähän päivään ja hetkeen. Jokainen

päivä ja hetki on ainutkertainen vuosien pitkällä marssilla.

Kuinka usein elämäntuntureilla samoillessamme olemme

joutuneet salaisesti kuiskaamaan sydämellemme:

Ei tämä tunturi, ei tämä tunturi, ei tämäkään tunturi.

Mutta ehkä jonakin päivänä osumme tunturille:

Tämä tunturi, juuri tämä tunturi. Ja sydämemme puhkeaa

ylitsevuotavaan iloon.

Minä täällä

Tiistaiaamun tervehdys ystävähenki. Ei minulla tässä ole

sen kummempaa sanottavaa.

Mutta ilmoitan kuitenkin olemassaolostani. Olen olemas-

sa.

Parkaisen yli avaruuden: Minä täällä!

Minä, joka jostakin selittämättömästä syystä on heitetty

tänne maan päälle Linnunradan peräkylään.

Pitkää ajantaustaa vasten mitattuna vierailu maan päällä

kestää hyvin lyhyen aikaa.

Katoamme kuin uni, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa,

joka aamulla vielä viheriöi, mutta illan tullen kuivuu ja

kuihtuu pois.

Minä täällä!

Vaikka ei olisikaan mitään todellista sanottavaa, viestiä,

eikä selvillä elämän tarkoitusta. Silti jokaisella olennolla on

oikeus olla olemassa.

Tyhjänäkin.

Hetken kieppua pilvissä elämän lumossa, päihtyä pelkästä

olemassaolon riemusta ja ilosta.

Minä täällä!

Täyttä elämää täyttä kuolemaa

Perjantaiaamun tervehdys länsimaisen kulttuurin ajanlas-

kun mukaan 12.11. kahden vuosituhannen alkutaipaleella.

Idässä lasketaan ajankulua toisin.

Tähän työpöydälleni on kertynyt kasa muistiinpanolappu-

sia. Kaupungilla tai missä tahansa päähäni pälkähtäneitä

ajatussiruja, jotka pitäisi siivota roskakoriin.

Toisista elämää tavoittelevista ajatussiruista toivon saavani

jotakin irti. Mutta etupäässä ne näyttävät olevan käyttökel-

vottomia sikiöitä.

Mihin tätäkin voisin käyttää: - Onnellinen se, jolla on ai-

kaa elää.

Tai. Elämästä tulisi sadun ja unen kaltainen, jos saisin yh-

teyden näkymättömään maailmaan?

Päätön haave. Tässä näkyvässä maailmassakin on jo tar-

peeksi katsomista, jos on vain silmää katsoa ja havaintoky-

kyä.

Ja sitä paitsi, elämä on jo itsessään suurta satua ja unta. Ei

näkymättömän maailman perään ole mitään järkeä haikailla.

Sitten silmääni osuu muistilappunen Afrikan savannin

elämänmenosta. Ihmisen alkukodin lähteiltä. Siellä elävä

maasika yön aikana napsii suihinsa noin 100.000 termiittiä.

Satatuhatta elävää termiittiä – satatuhatta elämää tarvitaan

yhden maasian turvaamiseen pysyä hengissä.

Savannilla eletään tänäkin päivänä täyttä elämää ja täyttä

kuolemaa.

Kiihkeästi, ylenpalttisesti.

Savannin elämän perustana on hyvä heinänkasvu ja sopiva

määrä vettä.

Elämänvettä.

Lapissa vuotuinen sadevesimäärä on 55 senttiä. Ihan sopi-

va määrä pitämään pohjoisella arktisella maanäärellä elä-

mää yllä.

Eräässä muistilappusessa olen pohtinut olemattomuutta,

josta itse kukin on tullut kuin vuosituhantisesta unesta he-

ränneenä ajan takaa tälle planeetalle.

Todellinen elämä on paennut minua kuin unikuva.

Elämän sietämätön keveys.

Aukaisin käteni ja käteeni tarttui pelkkää tyhjää.

Tyhjiä kokemuksia, tyhjiä tuntemuksia, tyhjiä runosäkeitä.

Eikä minulle auennut täällä taivasta.

Aluksi rakkaus oli helppoa, sitten alkoivat vaikeudet ja

putosin rakkauden kiduttavaan kuiluun.

Ei mitään maallisia eikä ylimaallisia näkyjä marraskuun

pimeydessä.

Lihan polte

Yön pimeydessä äiti-maa on saanut yllättäen valkoisen

lumipeitteen. Lumenvalon.

Voiko ihanammin uusi päivä ja viikko alkaa? Lumen alla

sanojen uni.

Lumenvalo hehkuu marraskuun hämärässä.

Ne jotka elävät nuoruuden päiviä, heitä saattelee väkevä

voima:

Lihan polte.

Vaikka elämä on kuin henkäys, lihan polte ja rakkaus ovat

ikuisia.

Ne saattelevat elämää sukupolvelta toiselle.

Kuolema tuntee ainoastaan yhden asian: Elämän, jota se

jahtaa.

Mutta elämä on sitkeä, se pysyttelee hengissä yllättävissä

koloissakin.

Elämän intohimo, lihan polte ja rakkaus elämää kantaa.

Maailman kauneus tunturien lumenvalossa. Elämän ylistys

runossa.

Oli sanottavaa tai ei. Hiljaisuus huutaa elämän suurella

näyttämöllä.

Voimme unohtaa sanat, pysytellä hiljaa. Kuunnella hiljai-

suutta.

Voiko ihanammin päivä alkaa?

Voimme lumenvalon ja elämän, rakkauden ja kauneuden

lävistämänä virittää ylityslaulun elämälle tässä ohikiitävässä

hetkessä.

Keitä olemme?

Niinpä. Mitä ja keitä olemme?

Kuinka voisimme tuntea toisiamme, kun emme tunne it-

seämmekään kuin osittain. Hatarasti.

Olen viime päivinä jälleen miettinyt, missä kulkee maail-

man, taiteen ja runouden, minuutemme rajat ja todellisuus

mielemme syvyyksissä ja kokemuksissamme?

Olen yrittänyt etsiä vastauksia näihin kysymyksiin eri ta-

hoilta ja ajattelijoilta. Mutta selvyyttä on vaikea löytää.

Yksi näkee sitä ja toinen tätä.

Elämää on vaikea mitata, sillä se näyttäytyy eri olosuhteis-

sa niin eri tavalla.

Olemme itse kukin omien kokemustemme, tietojemme,

lukemisemme, mielikuviemme yhdistelmä minuutemme ja

maailman rajalla. Summa.

Olemme enemmän kuin tajuammekaan, ympäristön tuote.

Maailmamme jäsentyy aistillisen ja ruumiillisen keskuk-

sen ympärille.

Olemme tila, jossa meidän minuutemme saa ilmauksensa.

Elämme olemassaolon kynnyksellä aistiemme, ihomme,

silmiemme, korviemme, nenämme ja suumme välityksellä.

Aistiemme välityksellä hankimme kokemuksia itsestämme

ja ympäröivästä maailmasta.

Ihmisenä olemisen erikoislaatu on siinä, että elämme mo-

ninaisissa mahdollisuuksien maailmassa. Meillä on valin-

nan vapaus.

Mutta elämän toteuttaminen on kuitenkin rajallinen. Kun

valitsemme jonkun tien, samalla suljemme pois monta muu-

ta tietä ja mahdollisuutta.

Ajassa liikkuu monenlaisia päänsärkijöitä

Keskiviikkoaamun tervehdys täältä talvihuurteisen hämä-

rän keskeltä.

Yleisesti uskotaan kirjallisuuden ja taiteen luovan pimey-

teen valoa. Sen avulla ehkäistään henkisiä puutostauteja ja

tunteiden näivettymistä.

Toisaalta ja toisaalta, mutta onko näin? Onko kaikki lopul-

ta puoli valetta ja puoli totta, mitä tahansa sanotaan ja usko-

taan?

Jos kirjallisuus, taide ja sanomalehti jotain valaisee, niin

toisaalta ne voivat myös peittää ja pimentää maailmaa. To-

dellisuutta.

Eksyttää meitä.

Todellisuus ei ole sama kuin kokemuksemme ja näkymme

todellisuudesta.

Nähty ja näkemättömyys, sanottu ja sanomaton saavat

meitä törmäilemään sinne ja tänne.

Harhapoluille.

Siellä pusikossa me kukin eksyksissä huutelemme ja us-

komme sitä sun tätä, totena.

Elämme kuin unessa. Näemme yhteistä unta.

No, mitä nyt pieniä omakohtaisia eroavaisuuksia on, häi-

lyviä unia ja eri tulkintoja samoista unista.

Ja unemme pakenevat toiselle puolen rajaa ja katoavat

usvaan.

Tässä ajassa liikkuu niin monenlaista eksyttävää päänsär-

kijää.

Unien usvassa kukin räpiköimme ja yritämme selvitä

eteenpäin päivän kerrallaan, ja roikkua arkipäivän todelli-

suudessa kiinni.

Maailma menköön menojaan, ajattelen ja poikkean kirjas-

toon.

Kirjastossa on 400.000 teosta, mutta poistaako kirjojen

paljous tippaakaan maailman pimeyttä ja usvaa?

Avaako uskontojen pyhät kirjat tietä kohti taivaankotia?

Sydämeni kärsii, kärsii tästä näköalattomasta kaamoksen

pimeydestä.

Eikä aurinkoa näy missään.

Outo maailma vastassa

Alkuviikon tervehdys tuntemattoman elämän ja maailman

taivaan alla, Linnunradan reunalla, pienen pienen planeetan

pohjoisella maanäärellä oudon virran rannalla.

Minne meillä on matka? Vai menemmekö minnekään?

Joka ovella vastassa vieras maailma ja outoja tuntematto-

mia olentoja.

Sitäkö se elämä on, tulta ja savua, lihan poltetta, rakkau-

den ikuista kaipuuta?

Pettymyksiä.

Niin elämä kuluu. Eipä sen kummempaa. Niin monet

unelmat vain haihtuvat usvaan jonnekin.

Kukin meistä vuorollaan matkustaa täältä pois, unohdettu-

jen hautausmaalle.

Minä osun unohdettujen kirjojen hautausmaalle.

Unohdetuille yksinäisille tuntureille, enkä minä enää kapi-

noi kuin oman tuntemattoman sydämeni kanssa.

Kelaan elämääni. Mitä se on ollut? Kun se parasta on ol-

lut, se ei sen kummempaa ole ollut arktisen taivaan alla.

Odottamista

Onko niin, että ihmiset yrittävät elämän ja elämättömän

elämän, tylsyyttä ja arjen harmautta lievittää ja täyttää tiu-

koilla säännöillä rajatulla uskolla ja tai jollakin muulla is-

millä?

On mihin tarttua olemisen sietämättömän keveyden ja ras-

kauden taakan alla.

En tiedä. En tiedä ja osaa sanoa tästä käsittämättömästä

elämästä mitään.

Se näyttäytyy niin monena, etupäässä niin raadollisena ja

harmaana.

Todellista rakkauden iloa ja kauneutta, juovuttavaa hur-

maa ja lumoa on kovin vähän. Vain tipoittain, jos sitäkään.

Elämä on käsittämätöntä sattumaa ja odottamista. Eikä

useinkaan tiedä, mitä odottaa. Niinpä sekin muodostuu

odottamisen taakaksi.

Tällaistako se elämä on? Eräänlaista hipaisua ja raapaisua.

Aika ja elämä, odotus, usko, valta, elämän mielekkyys ja

mielettömyys eivät antaudu ja suostu puristumaan minkään-

laisiin määritelmiin ja muotoihin.

Niinpä kaikki yritykset ymmärtää ja selittää elämää ja

maailmaa on tuomittu epäonnistumaan. Tai jäävät harhai-

siksi.

Uskoksi ja uskomuksiksi. Luuloiksi.

Eipä tämän elämän mysteerien edessä auta muu kuin pi-

täytyä yksinkertaiseen arkipäivän ja todellisuuden kokemi-

siin ja tuntoihin.

Jos räkä alkaa nokasta valua, täytyy nenäliina kaivaa jos-

takin esille ja niistää. Niin yksinkertaista se on. Ja normaa-

lia.

Mutta mikä on normaalia?

Eilen olin lapsenlasteni Venlan ja Mattuksen kanssa mus-

tikkametsässä, jonka Mattus sanoi olevan elämänsä ensim-

mäinen mustikkaretki.

Aurinko paistoi vaaran kupeeseen lämpimästi ja salaperäi-

sesti.

Minä ihmettelin kuin elämänsatua. Kas, mistä nuo lapset

tuohon minun eteeni ilmestyivät? Äskettäinhän heitä ei ollut

missään.

Sydämeni oli hämmentynyt, toisaalta iloinen ja surumieli-

nen.

Sanojen etsintää

Lauantaiaamun tervehdys kevätauringon kirkkaudessa.

Kemijoen valkoinen jääkansi säteilee ja tulvii ylimaallista

valoa. Ei tahdo kestää katsoa sitä näillä savisilla silmillä.

Ihmisiä hiihtämässä jäällä. Jokunen lemmikki koirakin

juoksee mukana.

Olen kirjannut ylös jonkun runoluonnoksen. Mutta ajatuk-

set karkailevat sinne tänne.

Yritän etsiä sanoja sanomattomalle, mutta takkuista on.

On niin vaikeaa löytää koskettavaa elävää kieltä, tunteita,

jotka aukaisivat tietä jonnekin syvemmille lähteille. Mitään

pliirum plaarumia en välittäisi kuvata.

Tutkin tätä ihmeellistä olemassaoloa, mutta en halua py-

sähtyä siihenkään. Tähytä vielä senkin yli.

Ilon ja surun matkalaisena löytää polun valontielle - oike-

aan taivaankotiin.

Mutta kaikki on niin tuskastuttavan tavallista, pientä ja

mitätöntä, kuten niin monet elämän sellaisena kokevat.

Olen toisinaan kritikoinut sitä, ettei se on ole totta. Että se

on näkökulma harha, kokemisen harha, tuntemisen harha.

Mutta enemmistö taitaa sittenkin olla oikeassa? Minun

suuruus kuvitelmani näyttävät osoittautuvan vielä suurem-

maksi harhaksi.

Päivä päivältä näyt kutistuvat ja katoavat taivaan tuuliin,

tyhjiksi ontoiksi sanoiksi. Voi surkeuden surkeutta.

Matkalla kotia kohti

Jossakin vuosituhantisessa idän viisaudessa sanotaan, ettei

sillä ole väliä mitä tietä kuljen, olen joka tapauksessa mat-

kalla kotia kohti.

Nuorukainen oli tullut kaukaa Mestarin puheille ottamaan

selvää, kuka on kaikkeuden Luoja. Sydän vavisten herkällä

mielellä hän kysyi:

- Kuka on Buddha?

Mestari vastasi:

- Mene ja kysy kissalta.

Nuorukainen pahoitti mielensä ja alkoi itkeä, kun luuli Mes-

tarin pilkkaavan häntä.

Mestari sanoi:

- En suinkaan halunnut pilkata sinua. Mutta kissa tietää

Buddhasta yhtä paljon tai vähän kuin minä tai kuka tahansa

elävä olento.

Viisasta puhetta. Näin minäkin uskon. Niin salattuun ja

tuntemattomaan maailmaan ja olemassaoloon olemme syn-

tyneet ja outoon maailmaan. Todellisuuteen.

Mistä elävä henki luoduille tulee ja minne se menee? Elä-

mä saa ilmauksensa kasvi- ja eläinkunnassa, ja me olemme

yksi eläinlaji monien joukossa.

Toisaalta voi ajatella, että kun salattu Suuri Luoja on pu-

haltanut luoduilleen elävänhengen, hän on suonut kaikille

lapsilleen tasapuolisesti myös alitajuisen hiljaisen ”tiedon”

elämänantajastaan.

Eli kaikki tietävät kissoja, koiria, sammakoita ja lintuja

myöten Luojastaan yhtä paljon tai vähän. Mutta kuitenkin

jotain.

Että Suuri Joku on heille antanut elämän.

Kukin näkee pimeydessä valoa omalla tavallaan.

Kaikki me olemme tähtien poikia ja tyttäriä.

Olen olemassa

Pysähdyin makustelemaan filosofi Descartesin maailman-

kuulua lausahdusta:

- Ajattelen, siis olen olemassa.

Minulle tämä lause yllättäen paljastui puoli todeksi ja puoli

valeeksi, niin kuin kaikki muukin.

Ihminen voi olla olemassa ajattelematta yhtään mitään.

Tuijottelin nimittäin jääkahleista vapautuvaa Kemijoen

tulvivaa virtaa, enkä ajatellut sen kummempaa. En mitään.

Mutta silti tunsin olevani olemassa, jopa väkevästi ole-

massa.

Kevään pyörteissä ja kohinassa osallisena. Mukana.

Sitten jokin surumielisyys hiipi mieleeni. Maailmassa ris-

teilee monen sortin suureksikin julistettujen filosofioiden

oivalluksia ja ajatuksia, jotka osoittautuvat lähemmin kat-

sottaessa puolitosiksi tai puoliharhoiksi tämän kummallisen

maailman ja elämän salaisuuden edessä.

Eipä tässä maailmassa löydy kiinnekohtia, mihin tarttua.

Kaikki näyttää olevan yhtä suurta väärinkäsitystä. Unta.

Koeta siinä sitten pitää yllä uskoa, toivoa ja rakkautta.

Lujille ottaa.

Mutta silti, satoi tai paistoi, minä tartun elämänmyönteis-

ten näkyjen puoleen kuin hukkuva oljenkorteen.

Vaikka päässäni ei liiku ajatuksen ajatusta, on sellainen

tyhjä olo, niin silti tunnen olevani olemassa.

Se lohduttaa.

Muistot verhojen takana

Kiitos ystävänpäivän viestistäsi. Avasin nyt vasta sähkö-

postin ja sain tervehdyksesi.

Olen viime päivät kulkenut kuin unessa muistojen maail-

massa, kuvien ja varjojen kujilla vuosikymmenien takana.

Olen nimittäin penkonut kuvalaatikoita ja poiminut vanho-

ja valokuvia monistettavaksi. Ryhmitellyt, nimennyt ja pai-

kallistanut ne vuosiluvuilla.

Iso homma kuin mikä. Mutta ennen kaikkea eletyn elämän

ja tapahtumien ketju on laukaissut muistojen sarjan. Sellai-

sen merkillisen varjomaailman olemassaolon.

Se toi haikean mielen ja tunnelman.

Missä ovat isä ja äiti? Poissa. Tavoittamattomissa jossakin

verhojen takana. Olemattomuudessa tai en minä tiedä, mis-

sä.

Missä ovat veljeni ja siskoni? Poissa.

Missä ovat eletyt päiväni, lapsuus, nuoruus? Poissa.

Missä hurja uskon varmuus, siioninlaulujen taivaallinen

lumous? Poissa.

Missä tulevaisuuden kihelmöivä odotus, rakkauden unel-

ma? Poissa.

Varjokuvat heinäpelloilta, Simojoen jäiden lähdöistä, ka-

laverkoilta, kesäpäivien kulleroniityiltä, perunapelloilta

juoksevat silmieni ohitse, ja katoavat johonkin universumin

”mustaan aukkoon”. Palaamatta koskaan enää todellisina

olemassaolon ja olevaisuuden piiriin.

Olen kuin unessa. Haikealla mielellä jotenkin.

En minä sinänsä haikaile menneen elämän ja päivien pe-

rään. Eletty mikä eletty.

Mutta tämä eksistentiaalinen olemassaolo, pohjaton katoa-

vaisuus, elämän mitättömyys ja sattumanvaraisuus riipoo.

Satuttaa.

Kukaan ei voi mihinkään tarttua. Ja vaikka voisikin, olisi-

ko sekään mikään ratkaisu sydämemme ikuiseen rakkauden

ikävään ja janoon?

Ajan monet kasvot

Aika aikaa kutakin, nyt tässä, tässä ajassa.

Kaikella on aikansa. Niin meillä itse kullakin kuin tuntu-

reillakin.

Lapissa on eletty ennen jääkautta ja jääkauden jälkeistä

aikaa.

Tyhjennyksen aikaa. Epätoivon aikaa. Pimeää aikaa, mutta

myös uskon ja toivon aikaa.

Rohkeuden ja taistelun ja selviytymisen aikaa.

Ajalla ovat monet kasvot. Aika on rajallinen, hetkistä ra-

kennettu. On myös ajatonta aikaa. Yksi hetki voi kestää

ikuisuuden.

Yhdessä hetkessä voimme liukua ajan ulkopuolelle.

Mitä on ajan ulkopuolella, kun aikaa enää ole?

Eri aikakausien käsityksiä ajasta:

Aika kuluu. Aika on kallista. Aika on rahaa. Aika on rajal-

linen, tartu hetkestä kiinni.

Ajalla ei ole alkua eikä loppua. Aika parantaa haavat. Hy-

vä vanha aika.

Elämme ahdasta aikaa. Voi aikoja, voi tapoja. Onpa aikoi-

hin eletty.

Pysyä ajan tasalla, on juostava lujaa. Voi jäädä ajasta jäl-

keen, muumioitua.

Olla aikaansa edellä. Hän oli ennustaja ja kaukonäkijä.

Ajan henki, sille ei mahda mitään. Se vie mennessään kuin

väkevä tuuli.

Jo oli aikakin. Se on ajan hukkaa, tyhjän saa kiinni pyytä-

mättäkin.

Ilman ajan mittaria emme tule enää toimeen, kaikki menee

päin seiniä ja sekaisin ilman kelloa.

Olemme ajan vankeja.

On aika olla vaiti ja aika puhua, mitä näkee ja kuulee, mil-

tä tuntuu.

Ilmestymme tänne kuin sääsket kesän tullen. Tunnistamme

ja näemme toisemme rajallisen ajan, ja katoamme syksyn

tullen usvaan.

Katoamme kuin uni, eikä hetken päästä asuinpaikkamme

meitä tunne ja tiedä, että olemme koskaan olleet olemassa-

kaan.

Mutta ehkä sekään ei ole totta. Jossakin sielun syvyydessä

meissä asuu tunne, että minämme on ollut täällä aikojen

alusta saakka.

Elämäniloa ja vimmaa

Kas vain, kevät ympäröi meitä ja kesäkin alkaa olla ovella.

Muuttolinnut ovat tulleet. Laulujoutsenet ja kurjet huuta-

vat Lapin suurilla hillasoilla elämäniloaan ja vimmaa. Rak-

kauden ja rakastelun huumaa.

Tämä elämän huuma ja vimma tempaa minutkin mukaan

sykkimään ja huutamaan kurkkusuorana:

Elämä ja maailma, olemassaolo kaiken ahdistuksen ja

kauheuden keskelläkin on juovuttavan kaunis ja lumoava

juttu.

Elämän kauneus lumoaa. Maailman kauneus lumoaa.

Elämä on kummallinen, merkillinen ja ansioton lahja elä-

mänjuhlille kutsutuille ja valituille, vaikka se ei siltä usein-

kaan tunnu.

Elämä on arvaamaton. Kun menee nurkan taakse vaikka

kuselle, joku hörhö voi osua paikalle ja pamauttaa kalikalla

niskaan. Potkia aivan huvin vuoksi kylkiluita poikki, jos ei

menetä henkeään.

Mutta nyt on kaukana kavala ja sairas maailma. Väistynyt

hetkeksi taka-alalle jonnekin.

Ehkä tänä keväänä kukin olemme päässeet lähemmäksi

jotakin. Meille tärkeää. Lähelle rakkautta. Kaukana jossa-

kin.

Ei sillä niin väliä, olemmeko eksyksissä vai ei, kunhan

jossakin olemme.

Kevään kirkkaudessa. Uutta enteilevän kesän kynnyksellä,

elämän kohinassa mukana innoittunein mielin. Täysillä.

Voimme onnitella toinen toisiamme: Kiva että olemme

olemassa.

Eikä hätää. Olemme turvassa. Elämänarvoitukset ratkeavat

aikanaan tai jos ei niin ei. Siinäpä olkoon. Eri vapauksia ei

ole kenelläkään.

Vaikka mikään ei ratkeaisi ja selviäisi täällä maan päällä ja

Linnunradan toisella puolellakaan, niin mielenkiintoinen

kokemus tämä selittämätön elämä joka tapauksessa on.

Elämä kantaa, elämä kutsuu, elämä huutaa villiä riemua

muuttolintujen parvissa matkalla kohti tuntureita.

Ituja, haaveita, unelmia

Elämä on tosiaan enemmän kuin kummallinen savotta.

Arvoitus.

On missä on, tekee mitä tekee, vähänkään syvemmälle

raapaisten törmäämme selittämättömiin piuhoihin.

Kaikki on koko ajan suuren muutoksen alaisena pienestä

suurimpaan. Vaikka sitä ei kovin herkästi huomaakaan ar-

kipäivän keskellä.

Mutta kaikki virtaa. Uudet elämät ja maailmat saavat al-

kunsa makuukamarien hämärässä, ja loppuvat ympärilläm-

me.

Oma maailmanloppumme häämöttää nurkan takana.

Maailma on ituja, haaveita ja unelmia täynnä.

Idän kulttuurin zeniläisyydessä ajetaan takaa omakohtaista

kokemusta maailmasta, tavallista arkipäivää, joka silti ylit-

tää tavanomaisen olemassaolon.

- Ennen valaistumista hakkasin halkoja ja valaistumisen

jälkeen hakkasin halkoja. Mikään ei kuitenkaan ollut enti-

sellään.

Näin voi tapahtua kenelle tahansa elämässä.

Tavoitellaan oman itsensä todellista löytämistä. Kotiinpa-

luuta, jonne johtava tie alkaa portittoman porin kautta. Tätä

porttia on usein vaikea löytää ja nähdä, vaikka se on jokais-

ta aivan lähellä.

Omassa kokemuksessa ja elämänpiirissä.

100

Erään kokemuksen koin ruumiintodellisuudessa alkuvii-

kosta Torniolaakson retkellä.

Aavasaksan ohella poikkesimme myös Matarengin kirkos-

sa ja valokuvasin äitini suvun kantaisän, kirkkoherra Johan-

nes Tornbergin kävelysauvan, jolla venäläiset kasakat sur-

masivat hänet tammikuussa 1717 kirkon mäelle. Hän yritti

estää kasakoita ryöstämästä kirkon kalleuksia.

Kokemus oli outo ja kummallinen. Jotenkin todellinen ja

samalla unimainen. Kolmesataa vuotta välillä kuin katosi

sukupolvien ketjussa. Sauvaa säilytetään kirkon sakastissa,

ja siinä on rautainen kärki, jolla hänet oli hakattu kuoliaak-

si.

Poikkesimme myös Kukkolankoskelle, jossa en ollut ai-

kaisemmin käynyt. Torniojoen kosken mahtavat kuohut

tekivät auringonpaisteen kirkkaudessa syvän vaikutuksen.

Torniojokilaaksossa on jotakin mystistä, selittämätöntä,

tuntematonta elämää ja elämänsyvyyttä joen kahtapuolen

rantoja ja koskien kuohuja.

101

Mikään ei ole mittää?

Aikamoista. Mitätöit koko maailman muutamalla sanalla.

Sanoit, että kehitys, edistys, kasvaminen ovat vain sanoja.

Vailla merkitystä.

Niin ovat, mutta toisaalta ne ovat kieltä ja sanoja, joilla

osoitetaan suuntaa.

Se on jo toinen asia, jos mitätöi kielen merkityksen ja kai-

ken muunkin, niin kuin laulussa sanotaan:

- Suomi ei ole mittää,

Eurooppa ei ole mittää,

Venäjä ei ole mittää,

Amerikka ei ole mittää,

koko maailma ei ole mittää.

Eivätkö kansat ja kulttuuri, inhimillinen elämä, runous ja

taide ole mittää?

Tällaisessa ajattelussa on jotakin syvästi pielessä.

Hukassa olemisen tunnetta.

Ei maailma ole välttämättä taantumaan ja rappeutumaan

päin. Vaikka kehitys, edistys ja kasvaminen voi mennä päin

seiniä, niin ovat myös aina edessä mahdollisuutena korjata

virheitä.

Kautta aikojen on kulttuureja syntynyt ja myös kuollut,

varmaan hyviäkin, myönnän.

Mutta karavaani kulkee eteenpäin, väkevä elämänvirta, oli

mitä oli edessä.

102

Hukassa olo sen kun syvenee, näet. Mutta sinun näkemyk-

sesi kaiken rappiosta herättää myös kysymyksiä.

Mistä tiedämme, että olemme hukassa?

Pelkkä tunne ja tieto ei riitä. Se on asenne ja arvokysymys.

Kuka mittaa sen?

Ei siinä oma mitta ja arvo riitä, koska voimme huijata

myös itseämme pahemman kerran. Mistä kummasta joku on

onnistunut hankkimaan varman tiedon, että koko maailma

on hukassa ja eikä ole mittää?

Siis tietää oikean suunnan. Mutta se voi olla yhtä pettävä

kuin se, että kaikki ovat hukassa.

Eiköhän lopulta ole kysymys siitä, minkä merkityksen me

itse annamme asioille ja maailmalle.

Kukaan ei taida tietää tarkalleen, olemmeko oikealla vai

väärällä tiellä?

103

Auttaako tietokaan?

On siinä pohtimista kerrakseen, miten omat kokemuk-

semme ja elämäntunnot asettuvat mikro- ja makromaailman

ja maailmankaikkeuden kehyksiin.

Mitä merkitystä niillä on?

Vierauden ja muukalaisuuden, sivullisuuden tunnot ras-

saavat meitä usein.

Kuuleeko kukaan meidän hätää ja parkuvaa huutoamme,

lopulta?

Missä piileskelee toinen ihminen, kenties yhtä yksinäinen?

Onko ihminen vasta kurkottautumassa ihmiseksi ja toisen

ymmärtäjäksi tyhjyyden kuilun yli?

Onhan ihminen etsinyt toista ihmistä lyhty kädessä keskel-

lä kirkasta päivää parituhatta vuotta sitten.

Harvoja on ollut vastaantulijoita.

Ihmiseksi kasvaminen on kaikkina aikoina ollut kivuliasta.

Mikä on taju ja tietoisuus. Mikä osuus sillä on. Mitä on

tieto, auttaako se?

Tätä pohtii G. Henrik von Wright, suuri suomalainen filo-

sofi. Hän sanoo:

- Tieto on samassa määrin onnen ja onnettomuuden, hyvi-

en tekojen ja pirullisuuksien väline. Tieto voi olla yksilön

korkein, mutta myös tuhoisin elämänmuoto.

Niinpä. Vaikka me omistaisimme kaiken maailman rik-

kaudet ja tiedon, mutta jos meiltä puuttuu rakkaus, niin

puuttuu kaikki, kirkastaa elämäntietä Paavali.

104

Hyvyyden ja pahuuden voimat ja tuulet pyyhkivät ava-

ruuden ja meidän ylitsemme. Jostakin selittämättömästä

syystä ne ovat nivoksissa toisiinsa.

Miksi? Vastausta on vaikeaa löytää.

105

Sellaisena kuin on

Täällä toinen yksinäinen olento tervehtii sinua.

1300-luvulla eräs mystikko pohti tietämättömyyden pilveä

ja päätyi ajatukseen:

- Ihmisen on uupumatta uurastettava kaikin mahdollisin

tavoin oppiakseen tietämään ja tuntemaan itseään sellaisena

kuin on.

Samoin perustein on arvioitava maailmaa ja todellisuutta

sellaisena kuin se on.

Aivan hyviä ajatuksia ja pyrkimyksiä. Mutta reuna-

huomautuksena on kuitenkin pakko todeta, että koska on

päässyt niin pitkälle itsetuntemuksessa ja tietää?

Nyt olen sellainen kuin olen.

Kuka mittaa millainen on todellinen todellisuus? Koska se

näyttäytyy näkökulman ja katsojan mukaan. Tässä maail-

man harhojen ryteikössä.

Heti kun näkökulmaa vaihtaa missä asioissa hyvänsä, asiat

näyttävät aivan toiselta. Otapa siitä selvää.

Mutta siitä huolimatta ei kuitenkaan kannata nostaa käsiä

pystyyn.

Vaikka tuhannesosan millin verran jotain selviää elämän

mysteerioita itsessämme ja maailmassa, niin hyvä.

106

Luonto kuhisee elämää

Tervehdys elävä olento kesäkuun sinitaivaan alla nahka-

pussin sisällä. Ulkona ja sisällä omassa mikromaailman-

kaikkeudessa.

Kesäkukkien väriloiston ja tuoksujen ympäröimänä.

Tieteellisen tutkimuksen mukaan myös tuhannet kukkalajit

kukintojensa lomassa osaavat taidokkaasti mainostaa ja

huijata, kaupata värien kauneudella itseään ja houkutella

hyönteisiä ansaan.

Muun muassa tikankontti pakottaa kimalaisen kulkemaan

tiettyä reittiä, että siitepölyä eli elämänsiemeniä tarttuisi

mahdollisimman paljon sen mukaan.

Monet hyönteiset ja perhoslajit elävät vain aamusta iltaan

yhden päivän. Se on kyllin pitkä elämälle, ikuisuuden pitui-

nen.

Maan sylissä ihmeellinen luonto kuhisee täynnä elämää.

Se ilmaantuu kesän tullen kuin tyhjästä ja katoaa jälleen

jonnekin rajan toiselle puolelle.

Kaikella elollisella on oma tehtävänsä elämän suurella

näyttämöllä. Näkymättömästä näkyvään.

Eipä äkkiarvaamatta voisi edes kuvitella, miten merkilli-

nen ekosysteemi jyllää suolistossamme. Ihmisessä asuu

satoja miljardeja bakteereja enemmän kuin omia soluja.

Suolistossa toimii viisisataa bakteerilajia, jotka pitävät dy-

naamisella tavalla yllä meissä elämänsysteemiä aineen maa-

ilmassa.

107

Niitä voi hyvällä syyllä kutsua hyviksi hengiksi, jotka tap-

pelevat samalla myös pahoja elämää tuhoavia bakteereja

vastaan.

Mutta mitä tapahtuu meidän elämänhengellemme tässä

aineen ekosysteemin pyörityksessä?

Mistä nousee sydämemme ikävä ja kaipaus, rakkauden

nälkämme ja janomme, unelmamme ja haaveemme? Miten

me saamme elämästä oman osamme?

Voi sitä ikävän ja kaipauksen määrää ja paljoutta nytkin

ihmissydämissä kukkivan kesän keskellä.

108

Olen mikä lie

Lähden tästä puhelemaan metsänhengille ja puille, erä-

maajärven veden kaloille, oraville ja myyrille.

Ja muurahaisille, näille ikuisille työn raatajille.

Lämmitän savusaunan ja käyn polskimassa järvessä.

Nämä ovat lomalaisen ja joutilaan mietteitä.

Mielialani on toiveikas ja iloinen.

Jokainen päivä on kuin pienoiselämä itsessään, ajattelen.

Takaraivossa kuitenkin tiedän, että elämä on rajallinen.

Silloin olisi osattava elämänlahjasta nauttia ja iloita, kun

aika on.

Mutta en tullut tänne maan päälle etsimään pelkästään

nautintoa. Enkä tyhjiä elämäntunteitakaan.

Mitä sitten ajan takaa? En tiedä, mutta alituinen sydämen

ikävä minua kalvaa.

Koko ajan odotan jotakin.

Olen matkalla jonnekin. Toivottavasti johonkin suurem-

piin sempaloihin, missä elämäntarkoitus selviäisi. Mitä var-

ten minut on tänne lähetetty.

Olen maailmankaikkeuden hetkenlapsi. Atomihiukkasella

ratsastava Minä, henki, mikä lie?

Voi, voi en tiedä. Mutta olkoon niin.

Suuri erämaan luonnonhenki kutsuu minua. Sydänkesän

aurinko paistaa lämpimästi, ja mieleni on valoisa.

109

Pyhiä peräkylän miehiä

Poikkesin erääseen lappilaiseen peräkylän maalaistaloon.

Talon peräkamarissa silmääni osui mielenkiintoinen kuva-

kavalkadi pohjoisen herätysliikkeen Lars Levi Laestadiuk-

sen (1800-1861) huippujengin pyhistä saarnamiehistä 1800-

luvun loppupuolella.

Nämä kuvakavalkadin 72 tunnettua saarnamiestä vaikutti-

vat merkittävällä tavalla pohjoisen hengelliseen ja henki-

seen elämään ja kulttuuriin tunturien kätköissä.

Heidän totisten heränneitten miesten puhetaito, sisäiset

näkynsä ja palava vimmansa havahduttivat ja herättivät

apaattisessa unessa ja köyhdyttävässä viinapaheen kiertees-

sä rypevän tunturien kansan uuteen uskoon ja toivoon pa-

remmasta elämästä, huomisesta ja tulevaisuudesta.

Pelastuksesta.

Läpi helvetin tulen lieskojen tämä huippujengi johti sielut

kurkottautumaan kohti uusia taivaita ja maata. He hiihtivät

peräkylästä toiseen talvipakkasilla julistamassa voimallises-

ti ilosanomaa, että elämä paranee uskolla ja muuttuu kerta

heitolla siedettävämmäksi lopettamalla viinan kanssa lät-

räämisen.

No, kaikella on tietysti hintansa ja pimeät puolensa. Ah-

taassa uskonkiihkossa monet sielut joutuivat tiukille ja oli-

vat vaarassa henkisesti luhistua. Ja luhistuivatkin, menetti-

vät järkensä ja tulivat hulluiksi.

Mutta luja usko antoi kiveliöitten kansalle enemmän

myönteisiä puolia ja elämän eväitä kuin kielteisiä.

110

Jokin sanomaton myötätunto tuli mieleeni katsellessani

näiden totisten ukkojen kasvoja, joista useimmista heijastui

elämän selittämätön raskaus, taakat ja kärsimys.

Elämän sietämätön kipeys, sydämen sietämätön ikävä ja

kaipaus, kurkottautuminen kohti vapahdusta ja valoa.

Kohti uutta uskoa, toivoa ja rakkautta. Ennenkaikkea tosi

olevaisen rakkauden syliä.

Nämä peräkylän pyhät miehet tekivät hyvin tärkeän rai-

vaamistyön uskon avulla, luomalla kansalle uutta toivoa

elämän kohentamiseksi.

Nämä lestadiolaisen herätysliikkeen alkuvaiheen saarna-

miesäijät uudistivat kalotinalueen elämänmenoa radikaalilla

tavalla sisältä päin.

Lestadiolaisuuden vaikutus pohjoisessa ja laajemminkin

on tänäkin päivänä yhä merkittävä. Myös kirjallisuudessa ja

taiteessa sen vaikutus näkyy vahvana.

He tajusivat ja uskoivat, että elämä niin valoisine kuin

pimeine päivineenkin on välivaihe matkalla ikuisuuteen.

Sukupolvet tulevat ja menevät kuin meren aallot, ja me

kaikki tässä mukana.

Elävällä hengellä on aina arvonsa matkalla eteenpäin.

Huomiseen.

Tulevaisuuteen.

111

Ihminen osa luontoa

Silmääni osui Maailman terveysjärjestön WHO:n raportti,

jonka mukaan maailmassa vuosittain tehdään noin 50 milj.

aborttia.

Maailmassa on 40-vuoden aikana tapettu alkumetreille

pari miljardia ihmistainta.

Kauhistuin.

Ihminen on osa luontoa. Mutta silti, luonto kylvää elämän-

siemeniä mielettömästi. Roiskii päättömästi. Jotain mahdo-

tonta tuhlausta.

Tai en tiedä, mitä lie.

Elämänkunnioitusta ja moraalia ei näy missään. Elämä itse

tuhlaa, mäiskää ja polkee elämää alleen moraalitta ja surut-

ta.

Niin vain sattuu elämänmeno olemaan tällainen, mihin

olemme sattuneet syntymään. Kuin unessa pyörimään, häi-

lyvinä henkiolentoina, ja yhtäkkiä olemme poissa.

Onko ihmisyys ja elämänkunnioitus maan päällä vain jou-

tava unelma, houre, joidenkin pörröjen päässä?

Tänä päivänä meitä on 6 miljardia ihmistä, kohtaloa. Sinä

ja minä mukaan lukien.

Vähän yli 100-vuoden kuluessa nämä 6 miljardia ihmistä

ovat vailla ruumista.

Kunnostetaanko parhaillaan jollakin puolella maailman-

kaikkeutta näille sieluille taivaankodin ja helvetin vastaan-

ottokeskuksia?

Emme tiedä.

112

Mutta eipä silti. Kyllä tyhjään avaruuteen sopii vaikka

mitä. En epäile.

Mutta siellä ovat kai jo omat asukkinsa ja sielunsa, sillä

eräiden tiedemiesten arveluiden mukaan maailmankaikkeus

kuhisee täynnä elämää.

Onko minun elämällä ja olemassaololla kuin muillakaan

mitään sen kummempaa merkitystä?

Kun kukin vuorollaan lähdemme ja olemme poissa, hetken

päästä ei kukaan tiedä, onko meitä koskaan ollutkaan täällä.

Eipä silti, tarvitseeko kenenkään tietääkään?

Mutta ihminen on sellainen. Jokainen meistä haluaa jättää

edes pienen pienen merkin ja jäljen elämästä, että vierai-

limme täällä.

113

Tyhjyys täynnä jotakin

Kylmä talvisydän alkaa kallistua kevättä kohti.

Valo etenee melutta. Pimeä väistyy.

Kaikki vuoden ajat ovat hyviä, mutta kuitenkin talvi on

pohjoisessa turhan pitkä. Etenkin Napapiirillä ja arktisella

maan äärellä.

Niinpä kevään ja kesän lähestyminen saa jo ajatuksena

mielen ilahtumaan.

Olen tässä talven aikana perehtynyt tyhjyyden olemukseen

ja sen merkityksen setvimiseen.

Lännen kulttuurissa tyhjä mielletään tyhjäksi. Tyhjä mikä

tyhjä. Tyhjästä on paha nyhjäistä mitään.

Sen sijaan idän kulttuurissa tyhjä ja tyhjyys nähdään aivan

toisin.

Länsimaisessa ajattelussa pidetään itsestään selvänä, että

tyhjän saa kiinni pyytämättäkin.

Hän joka asuu valossa ja kaikkialla, oletettavasti Hän asuu

myös tyhjyydessä. Varsinkin siellä, koska maailmankaik-

keudessa ei juuri muuta olekaan kuin tyhjää.

Tyhjyyden keskellä on aineellisia planeettojen saarekkeita.

Tihentymiä, jotka mahdollistavat hurjan ja selittämättömän

elämän ja olemassaolon kentän.

Henki ja ruumis, siinä rajalla minämme keikkuu. Ilman

toista ei ilmene toinenkaan.

Ilmaise itseään.

114

Tieteen mukaan koko ääretön maailmankaikkeus lukemat-

tomine galakseineen ja tähtineen syntyi tyhjästä alkuräjäh-

dyksessä 15 miljardia vuotta sitten.

Tyhjä siis paukahti, vaikka kansanomaisen käsityksen mu-

kaan tyhjä ei voi paukahtaa.

Elämä ei ole mahdollista ilman tyhjyyttä ja tyhjää tilaa.

Silti lännessä suhtaudutaan tyhjään hyvin vähättelevästi,

kun puolestaan idän kulttuurissa myönteisesti.

Lännen mukaan tyhjyys ei ole mitään, ja tyhjäpäätä ei

kannata noteerata.

Idässä tosi tyhjyys on täynnä autuaallista jotakin.

Pyhää.

Tyhjyydellä ovat monet kasvot. Tyhjä koetaan hyvänä tai

pahana riippuen siitä, minkä merkityksen sille annamme.

Mitä on kaikkialla läsnä olevan tyhjyyden takana?

Kenties alkulähde, kuka tietää. Mutta tyhjyys ei paljasta

itseään, ydintä.

Koko maailmankaikkeus, planeetat, olemassaolomme ja

elämämme leijuvat tyhjän päällä.

Idän vuosituhantisen ajattelun mukaan tyhjä tila ei tunne

mitään esteitä. Tyhjää ei voida mitätöidä ja poistaa julista-

malla, ettei siinä ole mitään.

Tyhjä on kaikkialla läsnä. Läsnäolevana.

Ruukun käyttökelpoisin tila on tyhjä tila. Samoin raken-

nusten huonetila. Tyhjä oviaukko, jonka kautta pääsemme

sisälle ja ulos.

Tyhjä tila on puolueeton, sillä ei ole mitään syitä ja motii-

veja valinnan suorittamiselle.

Tyhjään tilaan ei voi tarttua kiinni.

Tyhjä on kaikkialla olemassa kaikesta aineellisesta rajaa-

misesta tai täyttämisestä riippumatta. Se vaikuttaa aineet-

tomalla tavalla kaikkeen aineelliseen, mitä olemassa on.

Tyhjä tila vain on.

115

Maa, kuu, aurinko, Linnunradamme, miljardit galaksit

syöksyvät tyhjässä maailmankaikkeudessa 400.000 kilomet-

rin tuntivauhdilla jonnekin.

Ja me mukana. Emme tiedä, minne sellainen kiire?

Tyhjyyden syvyydestä minä huudan sinulle.

Minä täällä!

Vaikka tyhjyyden kuilut railona edessämme aukeavatkin,

voimme virittää ilohuudon elämän kauneudelle tunturien

keväthankien kirkkaudessa.

116

Porkkana on porkkana, ainutkertainen

Toisaalta emme ole sen kummempia kuin toisetkaan. Eri

vapauksia ei ole kenelläkään.

Toisaalta totta, toisaalta ei.

Jokaisella olennolla aivoavaruudessa pyörii omat juttunsa

ainutkertaisena koko maailmassa.

Luonnon suurella näyttämöllä jokainen puu ja porkkana-

kin on oma ainutlaatuinen yksilönsä.

Toista samanlaista olentoa ei tässä maailmankaikkeudessa

ole. Jokainen on erilainen.

Siitä seuraa sekä hyviä että haittapuolia. On vaikea tulla

ymmärretyksi.

Tiedämme miten vaikeaa meidän on löytää tietä toistemme

luo ja maailmoihin. Emme tavoita ja kohtaa toisiamme.

Kuljemme toistemme ohi.

Puhumme toistemme ohi.

Katsomme toistemme ohi.

Rakastamme toistemme ohi.

Saksalainen filosofi F. Hengel valitti:

- Minua on ymmärtänyt vain yksi ainoa ihminen maail-

massa, ja sekin väärin.

Sama kaveri pohdiskeli, että jos toiset eivät ole ymmärtä-

neet häntä, niin eipä hän itsekään ole ymmärtänyt itseään

kuin vain osittain.

Niin monimutkainen on ihminen sekä toisille että itselleen.

117

Bakteerien ja virusten maailmassa

Tieteen mukaan elämä ilmaantui ensimmäisenä maapallol-

le bakteerien muodossa.

Ja ne myös kuolevat viimeisenä.

Kun elämä viiden miljardin vuoden kuluttua auringon

polttamana palaa karrelle, bakteerit sinnittelevät elossa vii-

meiseksi.

Ja sammuttavat lähtiessään elämänvalon.

Planeetaltamme on löydetty 250 milj. vuoden ikäisiä bak-

teeri-itiöitä, jotka sopivissa olosuhteissa heräävät uudelleen

eloon.

Hankalissa ja vaikeissa olosuhteissa ne voivat itsensä tain-

nuttaa horrokseen, ja odotella parempia aikoja miljoonia

vuosia.

Herätä sitten taas eloon – elämänpiiriin.

Ylösnousta.

Bakteeri on elävä eliö, joka pystyy jakautumalla lisäänty-

mään.

Jatkamaan elinvoimaisena ja väkevänä elämää.

Terveisiä vain sinne sairaalan bakteerien maailmaan, jonne

kasautumalla kasautuu sairaiden ihmisten mukana vihamie-

lisiä ja pahoja bakteereita ja viruksia, joita vastaan lääkärit

myrkkylääkkeillä ja lääketieteellisellä tiedolla ja taidolla

taistelevat vähemmän tai enemmän onnistuneesti.

118

Meissä ihmisissä jyllää miljardeja miljardeja hyvänlaatui-

sia ja suojelevia bakteereita, jotka pitävät yllä meidän

ekosysteemiämme.

Elämää.

Maailmassa sittenkin hyvät mikrobivoimat ja henget voit-

tavat pahat mikrobit 6-2. Jotakin tätä luokkaa.

Tappioita todellisella elämän taistelurintamalla väkisinkin

tulee.

Sellaisessa maailmassa elämme ja pähkäilemme.

Mutta elämäähän ja kuolemaa tämä vain on.

119

Kirjan takakannen teksti

KIRJEITÄ

TUNTEMATTOMALLE

YSTÄVÄLLE

Rovaniemeläinen Pentti Harjumaa pohtii nettikir-

jeissä tuntemattomalle ystävälle elämän peruskysy-

myksiä miksi olemme täällä?

Seitsemässäkymmenessä kirjeessä käsitellään myös

elämän käsittämätöntä sattumanvaraisuutta, minkä-

laisiin olosuhteisiin synnymme ja kuinka pienestä yl-

lättävästä tapahtumasta ja tuokiosta voi elämä muut-

taa peruuttamattomasti suuntaa. Tehdä suorastaan

täyskäännöksen.

Kokoelmassa pohditaan ja kysellään myös monesta

näkökulmasta, miksi tunnemme parhaimmatkin

ystävämme niin puolittain ja pintapuolisesti? Syvim-

mältään.

Miksi elämänkulkumme jää usein niin vajavaiseksi

ja tyhjäntuntoiseksi, vaikka sydämemme ikävöi rak-

kautta ja syvää yhteyttä toiseen ihmiseen.

Että saisimme oman osamme elämän lahjasta, iloista

ja moninaisista rikkauksista.

Kirjeissä ihmetellään myös oman itsetuntemuksem-

me vajavaisuutta. Jos toiset ihmiset ja ystävätkin jää-

vät meille tuntemattomiksi suuruuksiksi, niin myös it-

seemme kätkeytyy tuntemattomia pimeitä loukkoja.

Ne aiheuttavat monesti elämäämme arvaamattomia

yllätyksiä.

Näitä ihmismielen ja elämän arvoituksellisia puolia

kysellään ja tutkiskellaan kirjeissä ajattelun sytyk-

keiksi.

120