Pentti Harjumaa: Näköalapaikka ohikiitävässä hetkessä, 2004

1

NÄKÖALAPAIKKA

OHIKIITÄVÄSSÄ

HETKESSÄ

RUNOAJATUKSIA

Pentti Harjumaa

Pienkustantaja: Revontulet

Rovaniemi 2004

Gummerus Kirjapaino Oy

ISBN 951-98988-6-7

2

Sisällys

I

Huutoja ja kuiskauksia

kaikille

eikä kenellekään 7

II

Mielikuvien Rovaniemi 89

III

Todellisia maailmanvaltiaita 133

3

Pentti Harjumaalle on kirjallisesta toimin-

nasta myönnetty useita valtakunnallisia ja

alueellisia taideapurahoja

Pentti Harjumaan teoksista on osa valittu

kotimaisen vähälevikkisen laatukirjallisuuden

suosituslistalle.

Yli 20 lehdessä olleissa arvosteluissa hän on saanut

tunnustusta puhuttelevana ja koskettavana

ajatusrunoilijana.

Häntä pidetään realistisena mystikkona, näkyjen

näkijänä ja vastakkaisten tuntojen ja voimien – elämän

paradoksien tulkkina.

Pentti Harjumaa näkee: Ei sanoja sanojen vuoksi, ei

värejä värien vuoksi, ei näytelmiä näytelmien vuoksi,

ei taidetta taiteen vuoksi.

Luova taide ja runous on väline johonkin. Minulle se

on ihmisyyden ja elämänkunnioituksen edistämistä.

4

I

Huutoja ja kuiskauksia

kaikille

eikä kenellekään

Jokaisella

näköalapaikka

ohikiitävässä hetkessä,

ihmettelylle,

hämmennykselle,

näkyvälle ja näkymättömälle

elämälle

olevalle.

5

Jokin tuntematon käsittämätön

Elämä

tulossa

vierailulle,

voi, voi, mitä minä panen päälle?

luvannut tuoda tuliaisena rakkauden.

Kun seurustelen itseni

kanssa,

seurustelen

koko maailmankaikkeuden

kanssa.

6

Aina kun jollekin vastaantulijalle

ihmettelen

käsittämätöntä elämää,

olemassaoloa täällä

maan päällä,

hän vaihtaa puheenaiheen vikkelästi

päivän säähän,

päivittelee miten kaikki on niin kallista

kaupoissa.

Kokeeko ihminen lopulta

muuta

kuin vain oman itsensä?

senkin hatarasti pintapuolisesti.

7

Rakkaus äärimmäinen yksityinen

kokemus,

samalla äärimmäinen yleinen

kokemus.

Rakkauden puutteesta

jokainen tietää jotakin.

Minua kiusaavat tunteet ja ajatukset,

joita en hyväksy,

ne sekoittavat pään ja tekevät minut

hulluksi.

Minun sisälläni asuu joku muu

kuin minä.

8

Minussa tappelee kaksi hullua

ajatusta,

kumman puolelle asetun?

Voinko pysyä puolueettomana?

Hän oli jo viidettä kertaa

naimisissa

saman naisen kanssa ja epäonnistui

jälleen.

Myönnän, parisuhde on

taitolaji.

9

Sinä ilmestyit tielleni

kuin tyhjästä,

teit elämästäni jännittävän

seikkailun.

On lohdutonta tulla poliitikoksi, taiteilijaksi,

kirjailijaksi,

uskon julistajaksi,

jos ei ole mitään todellista

sanottavaa.

Lohduttomuus on kaksinkertainen, jos on jotain

sanottavaa,

mutta kukaan ei kuuntele.

10

Mitä ovat parhaimmatkaan taiteet

todelliseen

todellisuuteen verrattuna?

muuta

kuin pelkkiä tyhjänpäiväisiä

heijastuksia,

ohikiitävistä unista.

Koko maailma pyörii mielikuvien

ja valheiden varassa,

sirpaloitunut ja hajotettu elämä

lakannut

olemasta oikeaa elämää,

tietokonekauden virtuaalinen

todellisuus

varjojen katoavaa juoksua aaveiden

maailmankaikkeuden mustassa yössä.

Voiko kukaan elää

elämättä?

Elämää se on tyhjänpäiväinenkin

elämä.

11

Silloin kun olen korviani myöten

rakastunut,

rakkauden loppuminen ei edes pälkähdä

päähäni,

kaikki tässä hetkessä on ikuista elämän

hehkua,

eikä kuolemaa ole.

Olenko minä elänyt koko elämäni

väärin?

kun en ajattele sen kummemmin mitään,

elän vain päivän kerrallaan.

Minä en kerta kaikkiaan osaa

pysähtyä

ennen kuin haudassa,

se on ihmisen niin kuin kärpäsenkin

osa,

kaikilla sama kohtalo,

eri vapauksia ei kenelläkään.

12

Minua ei kiinnosta kaiken

maailman renkutukset

hölynpöly,

tyhjänpäiväinen tieto ja taide,

tekoilo, pintaliito.

Minua koskettaa lestadiolaisten

huutavien äänien outo

poweri,

siioninlaulut suomeksi ja ruotsiksi.

Pohjoisen sielunmaiseman

mystinen

salaisuus,

joka on täynnä

jotakin.

Hyvin toimivaa satamiljardia

aivosolua

päänupissa on enemmän

kuin kaikki maailman kullat ja rikkaudet

yhteensä.

13

Elämällä ei ole mitään

sen kummempaa

merkitystä,

siinä sen autuus ja onni piileekin,

itse kukin voi luoda elämälleen

oman merkityksen

tai olla luomatta mitään,

vapaasti.

Kaiken kaikkiaan minun elämäni

on pienen pieni

maailmankaikkeudessa,

mutta minulle suurempi elämä kuin

ymmärrän.

Kun synnyin,

pöytä oli puhdas,

en tiennyt minkään nimeä,

kaikki oli hyvää ja kaunista.

Nyt satamiljardia aivosolua sotkeentunut

korviaan myöten

maailman pahuuteen.

Ikävöin ja kaipaan täältä pois.

14

Olenkohan jo perillä?

kun mikään ei tunnu enää miltään.

En odota enää mitään.

Miksi mennä kapakkaan

kaljalasin äärelle pelkästään

synkistelemään

ruikuttamaan

maailman surkeutta?

kun voisimme yhdessä nauraa

pienille ja suurille

maailman hullutuksille,

ylistää ilomielin

elämän kaunista turhuutta.

Ehkä kaikki taide

ja runous on

huutoja ja kuiskauksia,

elämättömän elämän,

olemattoman rakkauden

perään,

siitä loputon pulina ja hälinä

mistä puute.

15

Sydämeni syvyydestä kuulen

vihlovaa,

hätähuutoa,

kuka siellä huutaa?

Uskon jumalan olemassaoloon

viisi minuuttia

kerrallaan,

uskon pirun olemassaoloon

viisi minuuttia

kerrallaan,

enimmäkseen en ajattele mitään

sen kummempaa.

Kätkeydyn oman itseni selän taakse

piiloon,

kätkeydyn kodin, uskonnon, isänmaan sanojen

taakse piiloon,

niin minua pidetään kunniallisena kansalaisena.

16

Yksi uskoo ylösnousemukseen,

toinen jälleensyntymiseen,

kolmas ufoihin,

neljäs pelastaviin enkeleihin,

viides ikuiseen rakkauteen,

kuudes katsoo kohtaloaan kämmenen viivoista

tai tähdistä.

Vakuutellaan suvaitsevaisuutta

kuin yhdestä suusta:

kukin tulee uskollaan autuaaksi.

Mutta kun keskustelua jatketaan

pidemmälle,

paljastuu,

vain tämän minun uskoni on ainoa oikea,

muut väärässä.

17

Koko ikäni olen ollut

suomalainen,

mutta en tiedä mitä suomalaisuus on.

Koko ikäni olen ollut

maailmankansalainen,

mutta en tunne maailmaa.

Koko ikäni olen uskonut

rakkauteen,

mutta en ole päässyt selville mitä

todellinen rakkaus on?

Koko ikäni olen etsinyt elämälle

tarkoitusta,

mutta en ole löytänyt sitä.

Koko ikäni olen etsinyt yhteyttä

Häneen,

mutta hän ei ole ilmaissut itseään.

18

Tuonpuoleisuus on pimeää

aluetta,

tuntematonta vyöhykettä,

jonne ei ajatuksella pääse

sanoilla yllä.

Silti uskon vahvasti,

kaikki ei ole

syntymäpäivän ja kuolinpäivän

välissä.

Olen matkalla oikeaan kotiin.

En tiedä, montako kertaa olen

jälleensyntynyt?

vai olenko kertaakaan,

kaikki on mahdollista tässä ihmeellisessä

maailmassa.

Ehkä on viisasta jättää

pohtiminen

filosofeille ja poroille,

jotka tietävät olemassaolon

salaisuudesta

yhtä paljon tai vähän

kuin minä ja kuka tahansa.

19

Voiko kukaan selittää,

miksi niin vähän maan päällä eläneistä

80 miljardista ihmisestä on jäänyt jäljelle

näkyvää,

mitään?

Tällainen lukumäärä ihmisiä ei mahdu

kenenkään päähän.

Olla olemassa lypsylehmänä,

onko se normaalia?

olla olemassa koirana,

onko se normaalia?

olla olemassa kalana,

onko se normaalia?

olla olemassa korppina,

onko se normaalia?

olla olemassa ihmisenä

ilman ihmisyyttä,

onko se normaalia?

Vain vaivoin tajuan maailmasta

jotakin,

tämä on ilojen ja surujen outo planeetta

linnunradan reunalla

jossakin.

20

Se mikä ollut ja mennyt se on

poissa,

kohdussa keinuminen,

lapsuuden ilot surut,

nuoruuden epävarmuus,

levottomuus,

päätön huuma,

naisen perässä juoksemisen aika,

lasten itkujen tyynnytteleminen,

vuosikymmenien alituinen ikävä ja kaipaus,

viidenkympin, seitsemänkympin tekojuhlat.

Nyt tässä pähkäilen suuren tuntemattoman

oven edessä,

yksi asia on selvä,

en suostu haikailemaan

mennyttä elämää,

takaisin palaamista,

mikä on mennyt levätköön rauhassa

muistojen haudassa.

21

Olen turvassa ihmisiltä,

turvassa jumalilta ja piruilta,

turvassa bakteereilta ja viruksilta,

turvassa maailman turhuuksilta

ja melulta,

odotan levollisin mielin suuren

muutoksen

hetkeä

loppua ja alkua,

joka on parasta,

mitä ihmislapselle voi

tapahtua,

niin uskon enkä tiedä

miksi,

nukahtaa äiti-maan turvalliseen

syliin

autuaalliseen uneen.

Ei pimeys, ei valo, ei elämä,

ei kuolema,

voi erottaa minua

Sinun rakkaudestasi.

Sinä vierelläni ja talutat minua

kädestä,

kun en jaksa yksin.

22

Täällä tunturin takana

suru kinostuu,

lumi kinostuu,

ikuinen odotus kinostuu,

sinua ei vain näy.

Kukaan ei tiedä onko oikeita

jumalia

todella olemassa?

ihminen hädässään

keksinyt palvonnan kohteeksi monia

tekojumalia,

joista aika ajanut ohi.

Nyt maailma odottaa

rohkeita

epäjumalien kaatajia,

raivaamaan tilaa uusien luonnonjumalien

tulla.

Kukapa ei pelkäisi pudota

tyhjän päälle.

23

Minä uskoin tunkeutuneeni

sisimpäni

ytimeen,

vastassa oli tyhjää.

Kaikki maailman viisaus,

tieto taito,

historia,

kulta,

kuoleman edessä

tyhjää,

tyhjän päällä.

24

Hänen puheensa oli niin

tyhjä,

ettei siinä ollut edes tyhjyyttä,

ei-mitään,

ei-mitään.

On sopivan surkea, ahdistava olo,

sellainen,

ettei maailma tunnu kovin houkuttelevalta

asuinpaikalta,

jäädä,

juuttua roikkumaan ikuisiksi ajoiksi

tänne.

25

Maailma oli täynnä mielenkiintoisia

juttuja,

sen kun vain tartuin niihin,

pian huomasin olevani korviani myöten

kiinni

kaiken maailman harrastuksissa, menoissa

ja bileissä,

että päätä huimasi.

Nyt rimpuilen maailmasta irti,

omaan mielenrauhaan.

En saa mielestäni pois tätä julmaa

aikaa,

jota elän.

Olivatko ihmiset kymmenentuhatta

vuotta sitten

inhimillisempiä, rakastavaisempia,

auttavampia,

toisistaan välittävämpiä

isojen petojen uhatessa?

Vai ovatko ihmiset toisilleen

ihmisiä

vasta kymmenen tuhannen vuoden päästä?

26

Minua varoitettiin sääskistä,

jotka näyttävät päältä päin aivan

ihmisiltä,

en uskonut heitä, eihän sellaisia ole

olemassakaan,

kunnes joku tuli takaapäin,

pisti.

Nyt uskon tästä maailmasta mitä vain.

Maailma on sellainen kuin on,

tekisi mieli ulvoa,

voivotella,

ei tästä mitään valmiimpaa tule.

Puuhailemme arkipäivän

touhuissa

aivan kuin aina olisimme olleet täällä,

aivan kuin kaikki olisi

tavallisia

elämään kuuluvia

tapahtumia,

syntymä, rakkaus, kuolema,

silmiemme alla.

Voi tätä sokeutta keskellä kirkasta

päivää.

27

Valehtelin elämälle, en sen lahjoista

välitä,

samantekevää kaikki.

Valehtelin kuolemalle, en pelkää

tyhjää

outoa olan takaa

kurkkijaa.

Minä moninkertainen valehtelija,

itseni pettäjä,

huijari.

Maailmaa hallitaan mielikuvien

varassa.

Mielikuvien maailmassa oikealla

tiedolla

ei niin väliä,

mitä tapahtuu todella.

28

Täällä on liikaa avoimia

kysymyksiä,

liikaa raakamaata,

liikaa raakaa aikaa,

liikaa raakaa jumalan sanaa,

liikaa pirun ötököitä.

Ei elämä eikä kuolema saa viimeistä

sanaa,

aurinko on se joka sanoo viimeisen

sanan,

hotkaisee maan suihinsa,

mutta koska?

sitä hetkeä ei tiedä taivaan enkelitkään.

29

Uskon, että monille

riittää

yksi kierros olemassaoloa,

itkua, surua, vaivaa, synkistelyä,

niin vähän iloa.

Ei tämä niin hyvä maailma,

maa,

että tänne kannattaisi toisen kerran

pyrkiä.

Kuu silminnäkijänä parkaisee,

tuijottaa

kauhuissaan,

äiti-maan raiskaajia,

soittaa hätäkeskukseen, eikö niitä

nylkijöitä

saada kuriin ja järjestykseen?

30

Hänellä oli kymmeniä maratoneja

takana

ympäri maailmaa,

hän voitti itsensä kerta toisensa jälkeen,

mutta hän ei ymmärtänyt lopettaa

ajoissa,

hän juoksi lopulta itsensä virittämään

ansaan,

lyyhistyi 42 kilometrin jälkeen

maaliviivalle,

hän oli juoksunsa juossut,

korahti muutaman kerran ja oli

ikuisesti poissa.

Mihin aika katoaa?

vai katoaako se minnekään,

me vain katoamme.

31

Jos et ymmärrä tätä

maailmaa,

se ei ole sinun vikasi,

eivät sitä ymmärrä muutkaan.

Jokainen täällä on omalla tavallaan

törmäyskurssilla

yksin.

Näin vain on,

jotkut onnistuvat levittämään

harhansa

laajemmalle,

niistä muodostuu yleinen mielipide.

Hänelle kävi pahasti,

hän käveli itsensä yli.

32

Mistä me tiedämme, että

kuolleet

toivoisivat olevansa elossa?

Elämä ja kuolema eivät sano viimeistä

sanaa.

Kahden tunturin välissä keinuu

käsittämätön

elämänlähde,

sykkii

pohjattomassa syvyydessä.

33

Maailman mahtavin superroistovaltio

kylvää

pakkovapautta

kaikilla mantereilla,

kuolemaa.

Sydämeeni mahtui koko

tyhjä maailma,

kunnes sinä täytit sen rakkaudella,

kauneudella,

kunnes kaikki päättyi suureen

katastrofiin.

Ole huoleti,

kaikki tiet vääjäämättä vievät perille,

ketään ei jätetä välille.

34

Haarojen välissä paisuvaa

halua

ei pysäytä,

vaikka koko maailma olisi

tulessa.

Jokainen pitää vuorollaan käsissään

hetken ikuisuutta,

kuolemattomuutta.

Miljoona kirjaakaan ei riitä

kuvaamaan

maailman käsittämättömyyttä,

että jotakin on

joka vesipisarassa,

muurahaisessa,

joka polulla tulee sinua vastaan.

35

Ensimmäinen ihme,

sinä olet sellainen kuin olet,

suuri salaisuus.

Toinen ihme,

porot ovat poroja keskellä

pimeyttä,

kylmyyttä

säilyttävät elämänuskonsa.

Elämä vilisee silmiemme

edessä

ohi

kuin leikkaamaton kuvafilmi,

huutoja ja kuiskauksia

kaikille

eikä kenellekään,

katoavaisuuden

tiellä.

36

Kun tulin tälle planeetalle

kahdeskymmeneskolmas päivä

huhtikuuta,

en muista siitä yhtään mitään

niin kuin en monista muistakaan päivistä

elämäni varrella.

Kaikki se tohina ja hälinä ympärillä,

äitini kipuilu kun vihdoin vaivalla putkahdin

maailmaan

ja paruin kuin sumusireeni,

on toisen käden kuulopuheita tietenkin.

Päivä oli aurinkoinen kevätpäivä

pohjoisella pallonpuoliskolla 66 leveysastetta,

lunta vielä kosolti maassa,

poroja pihassa,

kuu kurkki ikkunan takaa uteliaana,

mitä pienen mökin peräkamarissa

tapahtui?

Minä itse olin vain

tietämätön

suuresta hetkestä,

mistä oli kysymys.

Nyt toisen suuren muutoksen hetken

edessä

kohellan vauhdilla

sinne tänne

kalenteri täynnä,

että elämän tyhjyys pysyisi

piilossa

loitolla.

37

Totuuden heikkoina hetkinä

myönnän:

olen kuka tahansa nimetön,

nimetön suuruus,

eri vapauksia ei ole kenelläkään,

ihmispaljouden ja kärpästen maailman

suunnattomalla merellä,

sama kohtalo kaikilla

unohdukseen.

Tosiasioista piittaamatta silti uskon

sitkeästi,

olen ainutlaatuinen erikoistapaus,

kuolematon.

Ajattelua ja naurunalaiseksi

tulemista

he pelkäävät kuin ruttoa.

38

Elämä on sitä mitä on,

vääryydet korvataan aina uusilla

vääryyksillä,

rakkaudet korvataan aina uusilla

rakkauksilla,

harhat korvataan aina uusilla

harhoilla,

sodat korvataan aina uusilla

verisemmillä sodilla,

unelmat korvataan aina uusilla

unelmilla,

pelot korvataan aina uusilla

peloilla,

ihmiset korvataan aina uusilla

ihmisillä,

oli elämä sitten sitä tai tätä,

aurinko laskee ja nousee.

Salatusta elämänantajasta ei voi

puhua,

mutta ei hänestä voi vaietakaan.

39

Sinä kiskaisit minut irti

pahojen

ajatusten ansasta,

nyt sydämeni kiittää ja ylistää

sinua.

Ilo, vapaus,

rakkaus ja kauneus asuvat

sanojen

valoisalla puolella.

Tunnen nahoissani,

outo joku houkuttelee minua

ansaan.

40

Elämä on loppujen lopuksi

vain kulissi,

olemassaololle,

taustalla on jotain muuta.

Olen yhä olemassa,

vaikka en sitä ajattele.

Keitin kello kuusi aamukahvin,

pääni on tyhjä,

näyttöpääte on tyhjä,

olisi aloitettava runon kirjoittaminen

tyhjästä,

minulla ei ole mitään

sanottavaa.

Mutta minua ei huoleta,

sillä kukaan ei koskaan lue tätä runoa.

41

Kun ruumiintalomme ränsistyy,

kurkihirret alkavat putoilla

niskaamme,

henki poistuu hiljaa vähin äänin.

Edessä autiotalon purku.

Minä vilkaisen taivasta,

se punottaa.

Ymmärrän että jotain on tekeillä

täällä jumalan selän takana.

Kyllä siellä unelmien pilvilinnoissa

yksinäisiä

sieluja seilaa,

luulenpa että täältäkin siellä ramppaa

enemmän porukkaa

kuin Kanarian saarilla.

42

Mä en ole ajan kanssa sovussa,

mä en tykkää,

että aika aina sekaantuu mun juttuihin

sotkee kaiken.

Mä nyt pelkään tään uuden rakkauden kanssa,

aika varmaan varastaa meiltä

nämä onnelliset hetket ja päivät,

vaanii vaan tilaisuutta jälleen

iskeäkseen,

pian tässä tapellaan kadonneen rakkauden

rauniolla,

helvetissä.

Minulla on otsalamppu pimeyttä

vastaan,

en pelkää muuta kuin patterin loppumista

kesken kaiken.

Avasin oven autiotaloon,

kärpänen surisi ikkunalla

elossa,

ilahduin,

täällähän sykkii elämää.

Seinäliinasta erottui kauniisti ommeltu

teksti:

Jumala on rakkaus.

43

Kului vuosia ennen kuin vaivoin

tajusin

olevani olemassa

nimettömän joen rannalla,

unta valveesta en oppinut erottamaan

koskaan,

elämä ja kuolema jäivät minulle ikuisiksi

salaisuuksiksi

maan päällä.

Tässä uskossa jokainen on

tietävinään

mitä jumala tahtoo,

mikä meitä rajan takana odottaa.

Tämän elämän salaisuus pysyy

piilossa.

44

En osannut päättää minkä tien

valitsisin,

oli ahdistavaa valita yksi

nainen

samalla hylätä

monta muuta,

oli ahdistavaa valita yksi paikka

missä asua

samalla hylätä tuhat kaunista muuta

paikkaa

maan päällä,

oli ahdistavaa valita

kerrallaan

vain yksi tie

mitä kulkea,

tuhat hylätä.

Minä raakuin kuin varis,

eikä mikään muuttunut sen paremmaksi

eikä huonommaksi,

yksi varis maailmassa on yhtä kuin ei

mitään.

45

Oikeusistuimen pöydällä avoinna

raamattu,

suojakilpenä,

kun vääryyksiä korvataan

uusilla vääryyksillä,

Joka ei kuule syvällä sisällään

tuulen kohinaa,

hän ei kuule eikä näe paljon

muutakaan.

46

Olenko minä ruumiini

sisäpuolella

vai ulkopuolella?

keskellä ei-mitään.

Voi minun sydämeni ikävää,

kun sinä olet poissa.

Olemme matkalla Linnunradan

kolkalla,

tyhjän päällä,

tuntematonta kohtaloa kohti.

Mitäpä siihen on lisättävää?

vauhti on päätä huimaava.

47

En luota tekojumalien

lupauksiin

ihanasta taivaasta pilvien

päällä,

enkä uhkauksiin helvetistä.

Uskon että siellä rajan toisella puolen

ovat toisenlaiset sempalot,

mitä korva ei ole kuullut, eikä silmä nähnyt,

mitä kuvitella voi.

No, sittenpähän nähdään,

aikanaan.

Jos minä pystyisin sanoilla

houkuttelemaan sinut lähemmäksi

valoa,

tekisin sen ilomielin.

Jos minä pystyisin raahaamaan sinut

niskasta pimeydestä lähemmäksi

valoa,

en epäröisi tehdä sitä.

Niin paljon rakastan sinua.

48

Filosofien pierut eivät osaa

selittämättömän elämän

edessä

enempää kuin muutkaan

kuin taivastella,

jotakin outoa tässä maailmassa on,

mutta mitä?

Hän kertoi omassa ruumissaan

riittävän työkenttää:

vaativan jatkuvaa muokkaamista,

juoksemista punttisalilla,

kynsien viilaamista,

silmänalusten kohentamista,

aikaa ei jää sen

sellaiseen

kuin elämiseen.

Hän muistutti,

kuinka tärkeää on ylläpitää

ruumiin

kauneushoitoa,

sielusta hän ei puhunut halaistua

sanaa.

49

Vietän hyvää elämää,

en pelkää tunturin pimeää,

en revontulia,

en paksun lumen talvea,

en yksinäisyyttä,

en maahisia enkä kummituksia,

en rakkautta.

Tunturissa elämä on suurta,

kun se rakentuu niin pienestä,

ihmeellisestä pimeydestä

ja häikäisevästä valosta.

Hillasuolle meno on suurta

juhlaa,

tunturi ja hiljaisuus on mielentila.

Poroissa asuu elämän kauneus,

elämäntapa,

elinkeino.

Sydämeni sykkii täällä porojen

tahdissa.

Kaikkea tätä on mahdotonta sanoilla

tavoittaa,

selittää.

50

Elämällä on kilpailija,

kuolema.

Kuolemalla on kilpailija,

elämä.

Minä heittopussina.

Tämä on liian suuri pala,

elämä,

kaikki ei ole mennyt niin kuin piti.

Taidankin muuttaa kaupungista takaisin

maalle,

mättäänkoloon,

alkuun.

Kenelläkään ei ole

mitään

todellista tietoa,

mitä selkämme

takana

maailmassa todella tapahtuu,

kuinka monta ihmistä on

tänäänkin

nöyryytetty,

kidutettu,

silvottu kuoliaaksi,

raiskattu?

51

Liikumme väärin,

syömme väärin,

rakastamme väärin,

ajattelemme väärin,

näemme väärin,

kuulemme väärin,

puhumme totta vääristellen,

valehtelemme epäuskottavasti,

uneksimme väärin,

elämme väärin.

Voi hyvä jumala, koko elämäkö on

pelkkää väärinkäsitystä?

Yhtenä päivänä uupuneena lopetin

elämän

jahtaamisen täysillä,

kas kummaa, elämä alkoikin tuntua

leppoisan mukavalta,

nyt pelkkä oleminen

riittää

ilman suuria toiveita,

unia.

52

Kun yhdestä rakkaudesta

selvisin

ehjin nahoin,

nyt minua vaanii toinen

rakkauden ansa,

väistämätön kohtalo sortua outoihin

naisiin.

Herra Elämä,

herra Kuolema,

kumpi teistä on todellisempi

täällä unien maailmassa?

herra Piru, mitä sinä sähläät

siinä välissä

jätä minut rauhaan,

herra Jumala,

sinä olet poissaolevana läsnä

ottamatta kantaa

maailman pahuuteen,

miksi?

53

Aamulla minulla jokaisesta

ajatuksesta

poiki ainakin kaksikymmentä uutta

ajatusta,

näkyä,

joita olin valmis innolla seuraamaan,

maailma aukeni

lumoavana

silmieni eteen.

Illalla minulla ei ollut yhden yhtäkään

ajatusta

jäljellä.

Olin tyhjä kuin säkki.

Porot sanoivat tietävänsä paljon

sellaista,

mitä muut eivät tunturien elämästä

tiedä.

Pöllö, riekko, kettu, susi,

ahma,

ihminen vakuuttivat kilvan omia

tietotaitojaan.

Silti kukaan ei tiennyt, miksi he olivat

täällä.

54

Jo isä opetti aikanaan,

tässä maailmassa ei rikastu rehellisellä

työnteolla,

hädin tuskin pysyy leivässä.

Lakia lukeva poika julisti kavereilleen

aloittaneensa maailman rosvoamisen laillisin

keinoin,

köyhyys väistyi.

Sinun silmiesi kirkkaus ja valo

kosketti minua,

hetki oli täynnä selittämätöntä

merkitystä,

kesken lauseen vaikenin,

hiljaisuus puhui.

Hän julisti maailman

muuttuneen

vauhdilla.

Minä kysyin,

mitä näyttöä siitä oli?

onko mitään historiallista tietoa?

eivätkö ajatukset pyöri samaa

rataa

seksin

ympärillä

kuin tuhat vuotta sitten?

55

Tongin vintille unohtuneita

laatikoita,

löytyisikö sieltä jotakin uusiokamaa

kierrätykseen?

silmiini osui sadan vuoden takaisia lehtiä

aivan kuin uusia,

samat murheet kuin tänäänkin,

puute seksistä ja rahasta.

Minä rakastan kuolevaista

ruumistani

yli kaiken,

hengen kotia.

Ilman ruumistani minä en tietäisi

tästä maailmasta mitään.

Ilman ymmärrystä ja silmiä minulla

ei olisi mitään

käsitystä

elämän ihmeellisestä kauneudesta.

56

Omaa polkua ei ole

olemassakaan,

se syntyy vasta kävellessäni

tunturin yli.

On tullut aika hankkiutua eroon

oikeasta ja väärästä,

menetyksistä ja saavutuksista,

valerakkauksista,

tämän maailman tekojumalista ja piruista,

tyhjin käsin astelen uudelle

tuntemattomalle

polulle,

mieli täynnä luottamusta,

elämä kantaa.

57

Sanojeni takana ei ole ketään,

tunnen.

No, kuka äsken minun suullani

puhui?

Onko muuta todellista

kuin tämä ohitsekiitävä

hetki?

uni ja pimeys takana ja edessä.

Hän sanoi jotain sanomatta

mitään,

ymmärsin

pysyä hiljaa.

Kuulimme molemmat sydäntemme

taukoamattoman jyskeen,

tuulen kohinan mielen syvyydessä,

jotakin selittämätöntä oli

tekeillä

ohikiitävässä hetkessä.

58

Odotusta koko elämä,

elämätön elämä varjona luuhaa

perässä,

mokomakin kiusanhenki.

Minun kohtaloni oli syntyä

planeetalle,

kuolemaan tuomittujen

maailmaan,

ei täällä jumala eikä pirukaan

selviä hengissä,

energian loputtua auringosta.

59

Ihmiskunnalla edessä

uusien

raamattujen ja koraanien

kirjoittaminen.

Aikansa eläneiden,

vanhentuneiden uskontojen

päivittäminen.

Elämä ei voi loputtomasti tarrautua

menneisiin

jumaliin.

Elämä kurkottautuu

huomiseen,

eteenpäin,

tulevaisuuteen,

luontoa suojelevien ja kunnioittavien

jumalien puheille.

60

Niin moni luulee omiksi

puheiksi

muilta kuulemiaan

ajatuksia.

Joku toinen luulee omiksi

lainattujen, lainattujen ajatusten

puheita.

Mikä tässä maailmassa on kenenkin

omaa?

Todellisuus ja mielikuvat

sekoittuvat

yhdeksi vellipuuroksi,

ruumis ja henki,

jumala ja piru.

Ajatukset vyöryvät ylitseni kuin

kevättulva,

tuntemattomalle itselleni minä

rukoilen

toisenlaista kesää.

61

Suhtaudun pieneen ihmiseen niin kuin se

olisi suuri ihminen,

suhtaudun suureksi tekeytyvään ihmiseen

niin kuin se

olisi pieni ihminen,

pieni ja suuri, suuri ja pieni,

kaikki saman elämänantajan rakkaita

lapsia.

Onnelliset löytävät oman

tunturinsa,

jolle rakentaa oman pesänsä,

palata

aina uudestaan

kuin joutsenet

kevätauringossa.

Puhelet itselle tai muille,

tulet joka tapauksessa väärin

ymmärretyksi.

62

Miksi riehut tyhjää,

onko sinulla mitään erikoislääkkeitä

maailman parantamiseksi?

maailma on sellainen kuin on,

tuntematon,

niin kuin henki, joka asuu ruumiissa

tuntemattomana.

Kaikki ihmiskunnan viholliset asuvat

täällä,

murhaajat, terroristit, hännystelijät, vallan

peennuolijat,

valehtelijat, panettelijat, varastelijat,

lasten hakkaajat

asuvat täällä, tässä maailman kolkassa

kaupunginosassa ovat

läsnä,

minussa ja sinussa.

63

Ei kannibalismi maailmasta ole kadonnut

mihinkään,

kurkista kirkon alttarille.

Yhä kymmenittäin verisiä

ehtoollispöytiä,

kirkkokuntia,

jotka mässäilevät ihmisenpojan verellä

ja ruumiilla.

Todellisen veren ja hengen uhraaminen

uskottu

nuorille

tuntemattomille sotilaille.

64

Minuun pesiytynyt pimeys,

lumen valo,

sokea rakkaus,

jumalien ja pirujen kissahiirileikki,

ikuinen ikävä.

Olisiko maailmassa paha aukko

ilman minua?

Jos en olisi syntynyt, kuinka monta

eläintä olisi jäänyt syömättä,

monta kukkaa taittamatta,

monta tilastoa ja nimiluetteloa tekemättä,

monta puuta kaatamatta paperimassaksi,

öljylitraa tuhlaamatta,

liikennettä vaarantamatta,

monta veroa ja laskua maksamatta?

65

Herään kuin unesta

katsomaan itseäni suoraan

silmiin,

en vaadi itseltäni liikoja,

koko maailmaa,

ymmärrän että kaikki täällä jää

epätäydelliseksi,

vajavaiseksi.

Unelmani liukukoon

kuin pilvet taivaankannen yli

jonnekin.

Taivaalla yksi kuu

valaisee

lainavalolla

yön pimeydessä puoli maailmaa.

On aika herätä harhaluulosta

ymmärtämään,

ettei täällä kukaan selviä oman valon

varassa.

Tietoisuuden valo

kuin koko elämä on käsittämätöntä

lainaa.

Pääni räjähtää,

jos ajattelen kaikkien sotien

huijausta

isänmaan, kodin, uskonnon nimessä,

ihmisen julmuutta.

66

Entäpä jos ystäväämme

kuolemaa ei olisi,

kuinka suureksi rottakanta,

ihmiskunta voisi

kasvaa?

miten me mahtuisimme tänne?

Hän opetti:

mitä vähemmän sanot,

sitä enemmän sillä painoarvoa.

Entäpä kun ei sano mitään,

huomaako sitä kukaan?

onko minua olemassakaan?

Varjosieluni vahtaa minua

nurkan takaa,

mitä se tahtoo?

Olenko elänyt pahastikin väärin?

67

Tunturin lumen alta kuulin

kuiskauksen:

älkää häiritkö,

täällä ei ole muita kuin maahisia

ja kuolleita

porojen aaveita.

Minä pysyttelin hiljaa,

kuuntelin tuulen kohinaa.

Uskoon tullessani minun ei tarvinnut

uskoa

mihinkään omaan,

toiset olivat onnellisia minun puolestani.

68

Jos vallanvartijat puhuvat kuin yhdestä

suusta,

on aika huolestua,

jotakin pahaa on tekeillä.

Tulin tänne tunturin kätköihin

rauhassa

ajattelemaan,

miettimään.

Mutta eipä aikaakaan, kauhukseni huomasin,

minulla ei ollut mitään ajateltavaa,

mietittävää.

Hämmennyin.

Päässäni kohisi vain tyhjä tuuli.

69

Ylimaalliset parantavat sanat

tunturin kiven

takana,

mutta minkä kiven takana?

siinä pulma.

Ajattelin lentää

Eurooppaan,

keskelle isoon maailmaan,

mutta huomasin,

minähän olen jo täällä tunturin

laella,

keskellä maailmankaikkeutta,

lähellä taivasta.

Olemme kukin omaa

polkuamme

matkalla takaisin kotiin,

odotamme ja pelkäämme

hetkeä,

ovatko äiti ja isän vastassa

vai onko ketään?

70

Tämä maailma on vitun

helvetti,

vittu kaiken alku,

kuuma märkä pieni ärhäkkä elin,

sokean himon hauta,

rakkauden tuhoon johtava tie,

miehen turmio,

hulluksi tekijä.

Vitun helvetti on kaatanut kokonaisia

kansakuntia.

Mutta vitun helvetin taakse on

kätkettynä

ihmeellinen

elämän siemen

toivo paremmasta maailmasta.

Hei täältä varjojen maasta,

jalkojeni alla ei kovaa

maata,

viina ja naiset,

tappava yhdistelmä.

71

Minua pelottaa oman itseni

liika läheisyys,

liika etäisyys.

Ahdistun siitä ja tästä,

en tiedä mikä olisi sopiva

välimatka?

tunteakseni oloni turvalliseksi.

Höpsistä että arktisen maan äären

kylmä talvi ja pimeä kaamos masentavat

mieltä,

päinvastoin, ne piristävät ja kiihottavat mieltä

kummasti,

mitä kovempi pakkanen ja pimeys

ympärillä,

sitä enemmän taistelunhaluisempi

olen

selvitä hengissä

talven yli.

72

Jossakin vaiheessa minulle paljastui

karvas totuus,

ei minua kukaan ole lähettänyt

matkalle tänne.

Sattuman kauppaa

satuin vain osumaan

tälle planeetalle.

Kohtaloni ei kenenkään käsissä.

Elämän ja kuoleman kanssa yhdessä

häkissä,

käsiraudoissa,

kiinni tyhjässä.

73

Täällä saa puhua vapaasti,

mitä sattuu,

mutta kukaan ei kuuntele.

Kuka sitten loikin nämä

tunturit,

nöyrästi rukoilen että uutta maata

luodessa,

jätettäisiin nämä tunturit ennalleen

kauneuden tähden

tuleville sukupolville.

Kenelläpä meistä on jäänyt

elämän onnellisista

yhdyntähetkistä

mieleen

juuri mitään.

Onneksi myös elämämme

kivunhetket

on pyyhitty pois

kuin painajaisunet.

74

Minä hakkaan kepillä päälle

karkaavia

ajatuksia,

jättäkää minut rauhaan.

Minulla on tarpeeksi vaikeaa jo

muutenkin.

Väitätkö todella, että elämä ei ole

antanut sinulle mitään?

kaikki on ollut kiven takana,

kaiken olet tehnyt hampaat irvissä itse.

Väitätkö todella, että sinä itse päätit tänne

tulostasi,

että olet pärjännyt ilman toisten apua?

Väitätkö todella, että sinä itse olet tehnyt

itsellesi,

silmäsi, korvasi, kätesi, jalkasi, varpaasi,

vatsasi, keuhkosi, maksasi, sydämesi,

sata biljoonaa solua?

75

Sinä vaikenet sadalla tunturilla

joka kiven takana,

säilytät salaisuutesi alusta

loppuun asti.

Mitäpä minulla on siihen sanomista,

vaikka olisikin,

et kuuntele minua vähäpätöistä

ohikulkijaa.

Jos miettii alituisesti menneitä

ja tulevia päiviä,

tämä päivä livahtaa ohi elämättä.

76

Porot ilmestyivät kuin tyhjästä

tunturipolulla vastaani,

niillä näytti olevan asiaa minulle,

mutta en ymmärtänyt niiden puhetta.

Näinkö vieraantunut olen

yhteisestä luonnosta?

Kun olen poissa,

aurinko nousee niin kuin

ennenkin,

pilvet tulevat ja menevät,

maailma pyörii.

Pimeyden veitsi

kurkulla,

valoa odotan pelastajaksi.

77

Kaksin yksinäisyyden kanssa,

hiljaisuuden tunturin katedraalissa

taivaan kupolin alla,

paljaaksi riisuttuna.

Todellisella ristinpolulla

porot

lohduttivat minua.

Aamulla herätessäni tein aivoilleni

selväksi,

tänään en ajattele mitään,

paranna maailmaa,

pidän vapaapäivän.

Vedin peitettä korviini,

nukuin.

Välillä keittelin sentään väkevät kahvit,

kävin jääkaapilla.

78

Olenkohan minä vahingossa

kulkenut itseni ohi?

kuka minulle paljastaisi

totuuden?

Jossakin napapiirin tuolla

puolen

metrikaupalla lunta,

kaamos,

saameksi skabma,

norjaksi morketid,

sydäntalven auringoton aika,

kahden kuukauden pimeys

ja yö,

kesällä kirkastettu ajaton

päivä.

Ultima thulessa,

äärimmäinen yö ja päivä antavat

kättä toisilleen.

79

Piisin tervastuli,

kynttilän pätkän

valo

pitävät kaamoksen

loitolla,

lujat hermot,

mielenrauha,

rakastava syli.

Tuhansiin vuosiin Lapin

kaamosmasennuksesta ei ole tiedetty

mitään,

se on sellaista junantuomien tautia.

80

Posti kantaa luukun täydeltä

joutavia sanoja,

pintaa raapivia lehtiä,

hömppämainoksia

lehdykäisiä,

turhuuden maailman markkinoilta

melun kaikuja.

Voi, kun sieluni näkee nälkää.

Kun mikään ei enää tuntunut

miltään,

hyppäsin jääavantoon pää edellä,

niin kyllä tuntui.

81

Hän oli paljon lukenut,

oppinut

väärää tietoa,

väärän tiedon ja historian

levittäjä,

kansainvälinen arvostettu asiantuntija,

presidenttien ja hallitusten

neuvonantaja.

Tarrauduin hetkeen

kiinni,

paljastui että yritin vangita

elämää,

epäonnistuin.

82

En väsy katsomasta puita,

oravanpoikasia oksalla,

lintujen sirkuttelun ääniä,

käen kukuntaa

kevätillassa,

katiskassa isoja ahvenia,

sauna valmis.

Kosketin otsaani,

se oli kuuma,

taasko ne ajatukset ovat vaarassa

kiehua yli?

maailman sekamelskassa.

83

Aina minä olen poissa muissa

maailmoissa,

joita ei enää ole,

tulevissa maailmoissa

hatarien pilvien päällä.

Olen huutoni huutanut,

itkuni itkenyt,

rakkauteni tuhlannut loppuun,

parhaimmat päiväni elänyt,

pankkilainat maksanut viimeistä

euroa myöten,

sieluni vakuuttanut taivaalle.

Tässä vain köllöttelen,

odotan viimeistä muuttoa.

84

Ikävä tunkee silmistä ja korvista

sisääni

lupaa kysymättä,

odotin aivan toisenlaisia vieraita,

ystävien iltaa.

85

II

Mielikuvien Rovaniemi

86

Elämästä

hämmentyneen

kaupungin sydämen

läpi virtaava

virtojen virta,

joutunut monen särkyneen

rakkauden,

ilon ja surun

todistajaksi tahtomattaan.

87

Jätkänkynttilän silta

kurkottautuu

voimalla suuren virran yli,

tuikkii

kuin tähti

napapiirin yössä,

kivenheiton päässä kirkon punainen

risti,

ohikulkijoille maa merkkeinä,

tiennäyttäjinä.

Kaukana ylävirralla siintävät tunturit,

porojen kotimaa.

Rovaniemi selin

ruuhkaiseen etelään,

saastepilviin,

tähyää ylös tuntureille

puhtain mielin,

raikas Jäämeri vastassa.

88

Suuren virran sydän

avoin,

sillan alla väsymättä

sykkii

ikisula

ei suostu talvellakaan

jäätymään,

lintujen mieluisa kylpylä.

Jokaisella oma mielipiteensä

talvesta,

toiset viihtyvät huonosti,

toiset mainiosti

sinisessä kaamoksessa.

89

Ounasvaaran juhannuskallion

kolme miljardia vuotta

nähneet

kivet huutavat ikäväänsä,

meri huuhdellut sen rantoja,

nähneet mammuttien,

keihäsmiesten ja sotajoukkojen

marssivan yli,

hävittäjäkoneiden syöksyt,

epätoivon.

Hei vaarojen vaara suurten virtojen

virta

silmien edessä,

ikävän ja kaipauksen, uskon ja toivon,

rakkauden vaara

auringon alla,

sinun sylissäsi miljoona vuotta kuin

yksi päivä.

90

Sota lennätti Ounaskosken sillan

taivaan tuuliin,

pilarikivet joen syvyyksiin.

Nyt jälleenrakennettu silta kantaa

kiireisiä kulkijoita yli,

niin kuin painajaisunta ei olisi koskaan

ollutkaan,

nuoret eivät tiedä sillan kohtalosta

mitään.

Mutta sillansuunnittelijat muistavat

kauemmaksi,

miten lyhyt on ihmisten rauha

maan päällä.

Siltapilareihin on jätetty myyränkolot

räjähdyspanoksia varten,

kaiken varalta, kaiken varalta.

91

Suuri punainen liekehtivä

tulipallo,

kirkastettu Elämänantaja

kurkistaa

Pöyliövaaran

takaa

kaupunginkattojen yli,

valaisee pätkän Rovakatua,

viestittää maanlapsille:

- täällä ollaan!

ei hätää.

Talvipäivän seisauksen

ovella

kevätpäivien

kirkkaus,

uusi ilo ja toivo,

valo etenee pitkin askelin

melutta.

92

Kaupungin koko elämä

teatteria,

vaikka aito luonto

lähellä,

tunkee silmistä ja korvista sisälle.

Syksy suuren joen rannalla,

tuijotan pimeää virtaa,

sydämeni

syvyydessä

edessä ero,

aurinko poissa,

näemmekö keväällä?

arvaamaton elämä,

arvaamaton rakkaus.

93

Istun taas rakkaassa kulttuurin

pesässä,

kaupunginkirjastossa,

satojen tuhansien kirjojen

ja ajatusten piirittämänä,

mistä päästä aloittaisin väärän

ja oikean

tiedon seulonnan?

tyhjien mielikuvien ja tarinoitten,

ihmiskuntaa

piinaavien

pyhien myyttien,

ansojen,

miinakenttien

purkamisen?

Oi, koska elävä henki

avaat ovesi

todellista rakkautta, tietoa,

elämän valoa

säteilevät

uudet kirjat kainalossa?

Tätä hetkeä ikävöin

odotan.

94

Avaan ikkunan,

kotikaupungin

kevättuoksut tulvivat sisääni,

täällä on vielä tilaa ja raikasta ilmaa

hengittää,

sydämeeni tulvii iloa,

kun saan suurkaupungin saasteista

pysytellä kaukana.

Ylistän kaupungin puhtaanapitolaitoksen

reippaita roskakuskeja.

Monta yksinäistä hortoilijaa

kaduilla,

eivät tiedä,

mitä elämällä tekisivät,

huomisen odotuskin hukassa.

95

Aamurusko, iltarusko

samantekevää,

keskipäivän toimettomuus rassaa

hermoja,

pohjoisen iänikuinen kirous vaivaa

tätä kaupunkia,

työttömyys,

kylmyys,

rakkaudettomuus.

Onko täällä osattomilla mitään

arvoa?

armoton maailma vastassa,

kaupungissa enemmän hätää ja ahdistusta

kuin kukaan tietää.

96

Napapiirin kaupungissa,

arktisen maan äären

pakkaspäivän

hiljaiseloa,

kaduilla pureva peto ärjyy tyhjää,

kukin piiloutunut omaan lämpimään

pesäänsä,

aina löytyy joitakin rohkeita pakkasen

uhmaajia,

joita eivät kylmät C-mittarin hirvittävät lukemat

säikäytä,

varusteet ovat sitä luokkaa.

97

Savuhattaroita kaupungin yllä

kaamospakkasen kourissa,

Jätkänkynttilän sillan alla höyryää

vesisumu,

valo heijastuu sekavana veden

pintaan,

jään reuna ja lumi hämmentyneitä

sinisestä hetkestä,

nuori nainen koiransa kanssa kävelee

joen rantaa,

vilkaisee maankuulun hotellin ikkunoita,

muisti juuri lukeneensa lehdestä sodan aikana

sattuneen tapauksen.

Saksalaisupseerit ryyppäsivät yhdessä

suomalaisten kanssa hotellin ravintolassa,

eräs kapteeni nousi kesken kaiken ylös

ja ilmoitti kohteliaasti

herrasmies kun oli:

- Anteeksi hyvät herrat, poistun tunniksi,

mutta tulen kyllä takaisin,

käyn vain tuossa vaaran kupeessa

teloituttamassa miehen.

Ja hän tuli ja jatkoi ryyppäämistä

niin kuin ei olisi tapahtunut mitään.

98

Kaupunki

porttina

arktiselle maan äärelle,

tuntureille porojen hiljaisuuteen,

porttina

etelän sekamelskaan,

hälinään.

Sinisen kaamoksen hämärä

syleilee

kaupunkia,

minä sinua.

Elämä hymyilee.

99

Isoisä lapsenlapselle:

tässä kuvassa vanha kaupunki

ennen hävitystä 1939,

miten kaunis,

täynnä unohtumattomia

muistoja.

Historia tietää kertoa:

ei tätä kaupunkia tuhottu

ensimmäistä kertaa.

Lainaanselän rantamille nousseet

talot

ovat vainolaiset polttaneet

maan tasalle

ainakin neljä kertaa,

viimeksi sodan kauhunhetket

koettiin lokakuussa 1944,

Rovaniemi poltettiin hetkessä

mustaksi

piippuniemeksi.

Ihmiset palasivat rauniokasoille,

aloittivat vimmalla

uusien pesiensä rakentamisen

kuin linnut.

100

Tässä kaupungissa kapakoita

enemmän

kuin missään muualla maailmassa

väkimäärään verrattuna,

täyttymättömiä unelmia,

rakkauden puutetta,

synkkyyttä,

jota torjutaan kaljalasin ääressä.

Kaduilla hortoilee

huumehörhöjä,

uskonhörhöjä,

rakkauden hörhöjä,

lapinhulluja,

kaikki selittämättömiä arvoituksia.

101

Sydämeni hypähtää ilosta,

kun lähestyn kotikaupunkia,

kirkon punainen risti

ja jätkänkynttilät säteilevät niin

kotoisasti,

muistot vilisevät päässä villisti.

Kaupungin terävät puukot,

lumen päällä kiitävät kelkat

tunnetaan laajasti maailmalla,

napapiirin maaginen raja

ja joulupukki

kiehtovat ympäri maailmaa yhä

enemmän,

sadut hyvistä tontuista.

102

Alvar Aallon poronsarvi

asemakaava

puhuttaa yhä,

junantuomat kauhistelevat miten löytää

perille

sekavia sarvikatuja myöten,

miten asua ja elää poronsarvien kainalossa?

Mutta ei hätää,

kaupungintalo, kirjasto, Lappia-talo

neuvoo.

Miten kaupunki selviää

pimeydestä?

keinovalolla.

Miten kaupungissa elämä

sujuu,

ihmiset viihtyvät?

yhtä hyvin ja huonosti kuin

muuallakin.

103

Kaupungissa joka talvi paksut

lumikinokset,

lumikiteet iloitsevat saadessaan

temmeltää yhdessä lasten kanssa,

kuunnella elämäntäyteisiä

kiljahduksia.

Niin monilta elämä ryöstäytynyt

käsistä,

tässä levottomassa kaupungissa.

Mutta eihän näiden katujen ankeus

ole koko selitys,

vaikeaa on maailman kaikilla kujilla,

paniikkia,

hämmennystä.

104

Talviyö syvenee,

kuuntelen suuren joen,

kaupungin sydämenlyöntejä,

vastakkaisessa talossa valvotaan

yhä,

minä teen tiliä elämäni kanssa.

Räystäät tippuvat,

havahdun,

kevät on tullut,

pian ensimmäiset muuttolinnut

lentävät napapiirin kaupungin yli

tunturimaan suurille soille.

105

Kaupungissa Harjulammen takana

leivotaan

maistereita,

väitellään taiteesta,

kamariorkesterin viuluissa soi korkea

kulttuurimusiikki,

jutajaisissa kansainväliset kansantanssijat

hyppelevät kaduilla,

kaupunki elää intohimoista nousukautta,

nuoria vilisee joka puolella,

tulevaisuus esteitä pelkäämättä

marssilla

huomiseen.

106

Toisten intohimona haukkua

kuin koirat,

kaupungin ankeutta, rumuutta,

kylmyyttä,

kovuutta,

sieluttomuutta.

Toisten intohimona kehua

kaupunkia

maasta taivaaseen.

Totuus jossakin puolivälissä.

Eikö tästä kaupungista

löydy

ainuttakaan onnellista laulua?

Jos ei löydy,

etkö sinä voisi niitä laulaa?

Täällä on ainakin sata onnen aihetta

luonnon avaruus,

aurinko, kuu, tähdet, leiskuvat revontulet

sinisen kaamoksen syli,

kahden suuren virran väkevä voima,

välke,

Ounasvaaran ikimetsän hiljainen puhe,

puiden ilo,

keväthankien kirkkaus,

kesäyön loputon valo.

107

Helleaallon lämmin aurinkopäivä,

Jätkänkynttilän sillan kupeen hiekkarannalla

lasten iloista polskintaa,

kirkkaiden tunturivesien pärskettä,

kiljahduksia,

jäätelön raikasta makustelua,

nuorten tyttöjen ja poikien heräävää

kisailua,

kaipaavia katseita,

menneiden lumien muistoja,

kaikki ihanasti sekaisin auringossa,

joen toisella puolen rantatörmällä turistiryhmä

kuvaa näkyä

kotimuistoksi

pikkukaupungin onnellista

kesäpäivän tuokiota.

108

Vaikka kompastelen,

kompuroin

kotikaupungin liukkailla kaduilla,

yksinäisenä,

vallattomana pienenä henkenä

aivan kuin en olisi kukaan,

mitään,

välinpitämättömien katseiden alla,

ei tule mieleenkään,

että lakkaisin rakastamasta tätä kaupunkia

unessakaan.

Vaikka toisinaan kyllä vihaan kaikkea

ympärilläni,

myönnän,

mutta sehän kuuluu ihmisluontoon.

109

Satunnainen ohikulkija,

maaherra,

kansanedustaja,

maan hallitus,

presidentti,

tietävät kovin vähän,

millä tässä kaupungissa eletään,

mitä tavallinen rovaniemeläinen

tuntee ja ajattelee

todella,

eivät sitä näy tietävän paikalliset lehdetkään,

radio,

omissa maailmoissaan touhuava

pintaraaputtajamedia.

Sääli.

110

Kaupungin merkittävin

taideteos

säteilee ylimaallista valoa

kirkon alttarilla,

kirkastettu Kristus

enkelien pasuunoitten soidessa

astelemassa

tunturien keskeltä

elämänlähteelle,

ohikulkijoita janoamassa

juotavaa,

on siinä romutaiteilijoille ihmettelyn

aihetta.

Mitä järkeä ja sankaruutta on

kivittää

kaupungin näyteikkunoita

rikki?

potkia avuttomia mummoja

sairaalakuntoon,

autoja lommoille,

kun itsellä on paha olla,

pää,

ajatukset ja tunteet sekaisin

kuin vellit ja puurot.

111

Ilman sisäistä elämää,

ajatuksia,

tunteita,

kaupunki on vain kovapintaisia

kiviseiniä,

jäätyneitä katuja,

tyhjiä puheita.

Ei tätä kaupunkia voi hajottaa

päättömillä nyrkkiporukoilla,

kiroilulla,

tuhota pommeilla ja tulella,

suuren joen rantatörmillä on asuttu,

naurettu, itketty, surtu,

pidetty henkikullasta kiinni

kahdeksantuhatta vuotta pakkasissa

ja myrskyissä.

Elämän syvyyttä on,

joku nasarettilainen kuoli parituhatta vuotta

sitten kuin äskettäin,

Egyptin pyramiidit tehtiin neljä vuosituhatta sitten,

täällä karhujen ja susien kanssa

täyttä päätä juostiin

kilpaa

saaliin perässä.

112

Etelästä tullut nelostie ajaa

vauhdilla

montun läpi,

napapiirin kaupungin ohi

ehtimättä piipahtaa edes kahvilla

keskustassa,

kiire tuntureille,

porojen,

revontulien ja tähtien puheille.

113

Ne ryökäleet hävittivät vanhan

torin,

tuhatvuotisen Lapin keskuksen

markkinapaikan,

repivät irti kaupungin sykkivän

ikinuoren sydämen,

heittivät sivukujalle henkitoreissaan

kitumaan.

Mutta kansaa ei mahtikäskyllä

juoksuteta minne tahansa,

se on itse valinnut kohtaamispaikaksi

oman torinsa,

lupia kyselemättä.

Nyt löydät kaupungin sydämen

Sampoaukiolta,

jossa käy iloinen porina ja turina

niin kuin ikiaikaisella torilla aina

kuullaan päivän uutiset tuoreina,

elävinä.

114

Ne ketaleet hiovat nyt kynsiään

aikoen repiä

myös ikiaikaisen Ounasvaaran

luonnonpuiston,

metsikön,

kaupungin keuhkot riekaleiksi.

Luontoa ymmärtämättömien

käsissä

maankuulu vaara on vaarassa,

hengenhädässä.

Hyvä Luoja, pysäytä nämä jyrsijät,

tihutyöntekijät,

ennen kuin kaikki on liian myöhäistä.

115

Kaupungin rakkaat äidinkasvot

ovat ikuisesti piirtyneet mieleeni,

kuljen missä kuljen maailman laveilla

valtateillä,

sinä seuraat minua aina sydämessäni

päivällä ja yöllä,

valoisina ja pimeinä hetkinä.

Mitä napapiirin kaupunki olisi ilman

kahta suurta tunturien virtaa?

vesien pärskettä, laulujoutsenten ja muuttolintujen

iloista huutoa,

aurinkovaaraa,

satojentuhansien kirjojen yhteistä

olohuonetta,

runoutta ja taidetta,

ihmisten kotoista murteitten sorinaa,

sydämeni pohjasta laulan ylitystä

ja kunniaa

kotikaupungilleni

lapsuuden leikkitoverilleni,

valoisille rakkaille muistoilleni.

116

Täällä ensirakkaus sipaisi

minua,

kuin maanjäristys olisi halkaissut

sydämeni,

seuraavana päivänä lapsuudesta tutut

kadut,

talot,

ihmiset

eivät näyttäneet samoilta.

Olen palannut pitkältä

idän matkalta

kotikaupunkiini,

en ollut uskoa silmiäni enkä korviani,

kaikki näyttää niin toisenlaiselta kuin

ennen,

lapsuudessa,

tällaistako se elämä täällä kotitanhuvilla oli,

hämmentyneenä kyselen,

menee aikansa ennen kuin sieluni

kotiutuu

tänne uudelleen.

117

Jokaisella oma makunsa,

antakaa siis kaikkien kukkien

kukkia,

mikä toiselle kaupungissa pistää

silmään

rumana rakennusrumiluksena,

toisesta sama kohde on suojelunarvoinen

kaunis näkymä.

Jollekin kadut ovat eksyttävän

sekavia,

epämääräisiä,

jollekin ihan niin kuin olla pitääkin.

Kaupungista löytyy omat näkymänsä

rumuuden kauneuden

ihailijoille.

118

Kirjaston lehtisalissa lehdet

kahisevat

moniäänisesti,

särmikkäästi maailman kohinaa,

kirjojen tarinat ja viisaus,

unien ja unelmien kirjo seinän takana

kätkeytynyt loputtomiin hyllymetreihin,

kahvilaan ovi auki,

hiljaisia ystävällisiä ihmisiä,

kullakin oma elämäntarinansa,

kohtalonsa.

Kirjasto on kaupungin ylpeys,

paras yhteinen olohuone.

119

Seikkailimme ja pyöriskelimme

koko aurinkoisen kesäpäivän

napapiirin kaupungin keskustassa,

kaupunki näytti parhaimmat puolensa

satunnaisille ohikulkijoille.

Se on kuin mikä tahansa

tavallinen pikkukaupunki,

mutta kuitenkin erilainen.

Siinä on ripaus tunturimaan

mystistä

henkeä,

sitä jotakin.

Onhan täällä näitä eri

maailmoita

joka lähtöön,

kolmekymmentätuhatta sielua,

junantuomia,

poronpulkalla tulleita,

taivaasta suoraan tipahtaneita

paljasjalkaisia.

Napapiirin kaupungissa elää,

eri puolilta maailmaa lentäneitä

ulkomaalaisiakin

kuuttakymmentä sorttia,

tutkijoita,

elämän pakolaisia.

120

Joka vuosi Ounasvaaran ylle

ilmestyy

jouluntähti

kirkkaampi muita.

Ounasjoen rannalle

lehahtanut

riekkoparvi

ensimmäisenä tervehtii joka kerta

sisälle tulijan

Arktikumissa,

jossa voi sukeltaa arktisenluonnon

vuosituhantiseen elämään

kuvin ja äänin,

kuunnella susien ulvontaa

tunturien kätköissä,

joutsenten ja kymmenien muuttolintujen

kevätriemuista laulua

pohjoisen suurilla soilla.

Porot, saamelaiset, eskimot elävät

omaa elämäänsä kodissa ja igluissa,

vanhoissa käyttöesineissä sanoin

kuvaamaton määrä

elettyä elämää.

121

Olen elänyt vuosia, vuosia

hiljaisuudessa,

tuntemattomana,

nimettömänä,

tavallisena joka miehenä,

tunturien kätköistä tulleena,

napapiirin kaupungin laitamilla,

luonnon metsikön ja kukkapuutarhan

sylissä.

Töitä on riittänyt ihmeesti.

Ei ole valittamista,

palvelut lähellä,

samasta eräkylästä tulleita tuttuja,

ystäviä ympärillä.

Mitä muuta ihminen voi

kaivata?

122

Ajanhenki ei jätä kaupunkia

tyhjyyteen,

jumalan selän taakse,

tänne vyöryy kaikenmaailman

muotihumpuukit

niin kuin muuallekin

joka tuutin täydeltä.

Elämään heitetyt heräävät toisinaan

kyselemään

siinä sivussa,

kaiken rihkaman keskellä:

kuka heitti, miksi,

mitä se elämä on?

Oliko suurten jokien niemellä

elämä

kuinkakin toisenlaista

kahdeksantuhatta vuotta sitten?

silloin kun merivedet huuhtelivat

Ounasvaaran kivikkoisia rantoja,

silloin kun ei ollut kirkkoja,

silloin kun karhuja, susia vilisi

metsissä,

lohia hyppi Kemijoessa

pilvin pimein,

eikä ollut Alvar Aallon kaupungintaloa

ja kirjastoa?

Kyllä ja ei,

silloinkin naurettiin ja itkettiin,

kun elämä kolhi

ikävöitiin ja odotettiin parempaa

päivää,

huomista

niin kuin tänäänkin.

123

Poromettästä tullut villi

terhakka

kaupunkioikeudet saanut kylä,

maailman ikivanha markkinapaikka,

ei idässä,

ei lännessä,

lapinmaan ja etelän rajaportilla,

ovet auki kaikkiin suuntiin,

ensimmäinen auto ostettiin, vaikka ei ollut

tietäkään,

kyllä täällä ihmiset ovat aina uskoneet

itseensä,

puolustaneet oikeuksia

tarvittaessa, vaikka itse takomilla

puukoilla,

oltu ajantasalla

maailman muoti lennätetty Pariisista

samana päivänä.

124

Tietokoneet jylläävät,

runous ja taide kukkii,

sivistystä taotaan päähän yliopistossa,

arktisen maan äären tutkimus

ulottuu

Huippuvuorille,

pohjoisnavalle asti.

Täällä jylläävät rakkaus

ja viha,

joka ilman suunnalta toisia tulee

ja menee,

markkinoilla kultaa

kuin multaa,

taivaasta tippuu uusia vauvoja,

vanhimmasta päästä muutetaan

Tavivaaraan,

sielut ylös taivaankotiin.

Koko ajan elämä sykkii

vauhdilla

täällä villin pohjolan

Klondyksessa.

125

Maailmassa on yksi ja tuhat

kaunista paikkaa,

mutta ei napapiirin kaupungin

veroista luonnon kauneutta

Ounas- ja Kemijoen väkevien virtojen

sylissä.

Silti koko maailman kannalta on

täysin yhdentekevää,

onko tätä niemeä olemassa vai ei,

myönnän.

126

Keskellä kaupunkia,

Kemijoen rantatörmällä pääskysenpesiä,

pääskyparvet kiitävät tyynen vedenkalvon

päällä pikavauhtia

lämpimässä kesäillassa,

poimivat hyttysiä poikasilleen,

lapsista evään hankinta käy leikiten,

hauskaa.

Minä siinä törmällä selitän lastenlapsille,

olisittepa olleet keväällä paikalla jäiden

lähdön aikaan,

Jätkänkynttilän sillan alle

parkkeerasi iso

laulujoutsenparvi,

matkalla pohjoisen tunturien suurille

soille,

sadat lokit kirkuivat korvia

huumaavasti

keväälle,

tanssivat elämänriemua

jäälauttojen reunoilla.

127

Ei täällä ole kellään

aikomustakaan

antautua unohdukselle,

häipyä pois nimettömänä,

tuntemattomana

jälkeä jättämättä.

Jokaisella täällä on oma

paikkansa,

jokainen elämä täällä kätkee

sisälleen

suuren tarinan,

suuren mysteerion.

Jokaiseen hautakiveen on

hakattu

kultakirjaimin

syntymä- ja kuolinaika,

että hän oli täällä.

128

Kaupunki herännyt uuteen

aamuun,

niin kuin tuhansia kertoja ennenkin,

tämä on kaikille eläville

uusi päivä,

ainutkertainen

ennen kokematon päivä,

ikuinen hetki,

ohikiitävässä hetkessä

suuren joen rantatörmällä.

Nostan silmäni ja tervehdin

Ounasvaaran

luonnon kauneuden helmeä,

kattojen

yläpuolelle kiivennyttä

aurinkoa

kuin vanhaa ystävääni

mieli iloisena.

Tästä on kehkeytymässä hyvä

päivä.

129

III

Todellisia maailmanvaltiaita

130

Ihmiskuntaa vaanii nurkan takana

kolme suurta tuhoa,

nälkä, ekokatastrofit, tartuntataudit.

Hyvät ja pahat,

näkymättömät bakteerit ja virukset ovat

todellisia

maailmanvaltiaita, jotka määräävät

kohtalomme.

131

Tappajabakteerien ja virusten

näkymätön polku

houkuttelee

pimeälle upottavalle

suolle

ansaan.

Suojelusenkelibakteerit rientävät

oman henkensä uhalla

apuun.

Petolliset virukset eivät paljasta

itseään,

mitä mielessä,

kenen asialla liikkuvat,

jumalan vai pirun?

132

Muutama tuhat pernaruttobakteeria vie

vähemmän tilaa

kuin piste tämän lauseen perässä.

Vain harvat tietävät:

olemme käveleviä mikrobiatomipommeja,

mustan surman sanansaattajia.

Mutta atomipommiuhan allakin on

elettävä.

Hyvät ja pahat bakteerit

ja virukset syleilivät minua.

Kauhistuin,

en osannut erottaa ystäviä ja vihollisia

toisistaan ajoissa,

edessä taistelu

elämästä ja kuolemasta.

133

Sadat miljoonat näkymättömät elävät

ötökät

ovat valinneet minut

elämän kaveriksi,

ihollani käy mieletön kuhina ja kutina

elintilasta.

Kun jumalia ei ole,

ihmisten on itse selviydyttävä

näkymättömistä

pahoista voimista,

vihollisbakteereista ja viruksista

lääkemyrkyillä.

Selviytyminen silti ihmeen varassa.

134

Yskin viheliäiset

pahat virukset

tunturin hangelle

jatkoin hiihtämistä auringonlaskuun

asti

muina miehinä.

Jäätävä viima piti huolen,

ettei täällä hörhöpöpöt juhli.

Bakteerit ja virukset ylistävät

sinun ruumiisi jäännöksiä

viimeiseksi

maukkaaksi juhla-ateriaksi.

135

Älä ylpeile ilkeä häijyvirus

näkymättömyydelläsi,

oveluudellasi

että kykenet kätkeytymään

vaikka suojelusenkelibakteerin sisälle

huomiota herättämättä.

Älä ylpeile ilkeä häijyvirus,

sinut on havaittu ja tunnistettu,

lääkemyrkkypartio on matkalla tuhoamaan

sinua,

otin lääkkeen juuri ja join mukillisen kuumaa

viinimarjamehua päälle.

Sinun päiväsi influenssa-aallon levittäjä,

riehuja ovat luetut.

136

Jotain mätää tässä hirvittävässä

taistelussa on,

Luojani antaa tappajavirusten rauhassa

riehua miten tahtoo,

runnella ruumiini riekaleiksi,

mutta minua hän ei pelasta.

Ainoa kova jätkä tässä porukassa

oli näkymätön vihollinen,

virus,

joka kaatoi raavaita terveitä sotapoikia

polvilleen,

sairaalakuntoon.

Ei kenestäkään heistä ollut lähtijäksi

sotimaan,

maailmaa valloittamaan.

137

Bakteerit ja virukset

todelliset

luonnonsuojelijat

kaikkialla maan päällä ja alla,

siivoavat ja putsaavat uutta tilaa

elämälle tulla.

Jokaisen elollisen elämä

pienimmästä suurimpaan

hyvien bakteerien ja virusten

varassa,

teitä minä ylistän,

elämän esitaistelijat,

maapallon ensimmäiset

elämänlähettiläät,

viimeiset valon sammuttajat

maan päällä.

138

Elämän lempilapset,

kärpäset, sääsket, ötökät,

bakteerit

selviytyvät kaiken maailman katastrofeista

kuin tyhjää vaan,

tieteen mukaan pahan paikan tullen

itsenäiset bakteeriolennot voivat vaivuttaa

itsensä

valekuolleeksi

horrokseen,

herätä henkiin

vaikka 250 miljoonan vuoden kuluttua

parempina aikoina.

Ilman suojelusenkelibakteereita

suolisto ei toimisi, ruoka ei sulaisi,

koko ekosysteemini pysähtyisi,

romahtaisi,

elämä livahtaisi

omille teilleen.

139

Olisimmeko onnellisempia

ilman pahojen virusten uhkaa,

ilman jumalia,

ilman piruja,

ilman kuoleman pelkoa,

ilman naisia?

Epäilijä:

Onko niitä bakteereja ja viruksia

olemassakaan?

en usko näkymättömiin ötököihin

aaveisiin,

joita en omin silmin näe.

140

Virus pahoittelee:

minä tein sinulle katalan

tempun,

kun piilouduin sinun suolenpätkääsi

aloin imeä sinua kuiviin.

Mutta sinä teit katalan vastatempun,

menit mokoma lääkärin puheille,

myrkytit minut pillereillä

pökerryksiin,

nyt hengenlähtö edessä.

Hän tempoili painajaispelkojen

kourissa

vauhkona,

tappajaviruksia hän pelkäsi

enemmän

kuin piruja ja jumalia,

vaikka virukset osoittautuivat aivan

hyvälaatuisiksi,

leikkimielisiksi tissien tirkistelijöiksi.

141

Lähetin sähköpostiviestin

bakteerien ja virusten tekijälle,

älä hyvä veikkonen lähetä paskakärpäsiä

kesäkuumalla

tänne päin ruokia pilaamaan,

pahojen tautien levittäjiä.

Onnea ne etsivät viruksetkin,

syötävää,

niin on elämä toisen elävän

varassa.

Kaikilla yhteinen kohtalo.

142

Maailman mahtavimmankin maan

armeija kukistuu hetkessä

näkymättömien

tappajabakteerien hyökätessä

kimppuun.

Ohjukset, hävittäjäkoneet, tykit, tankit

ovat näiden mustan surman sotureiden

edessä

kuin tyhjää

ei-mitään,

nämä todelliset maailmanvaltiaat ovat

kellistäneet maan alle matojen

ruuaksi

enemmän armeijoita ja ihmisiä kuin

yksikään sota.

143

Likaisessa kosteassa tiskirätissä

vilisee

laumoittain näkymättömiä outoja

olioita,

kyttäävät hetkeä loikata sisääsi

muhimaan.

Hyvien ja pahojen olioiden kanssa on

viisasta elää

sovussa

päivä kerrallaan

valoisin mielin.

Sellaista on elämä.

144

Kun ilta on tullut

ja elämä käynyt sietämättömän

vaivalloiseksi,

keuhkokuumevirukset saapuvat

ystävinä

saattamaan väsyneen ikuiseen kotiin.

Intialaisten uskoa Ganges-joen veden

parantavista ominaisuuksista

on lännessä pidetty taikauskona.

Tutkimus osoitti Gangesin vedessä elävän

tavallista enemmän bakteerejä syöviä

viruksia,

jotka popsivat peseytymään tulleiden

ihmisten likaiset bakteerit suihinsa

synteineen.

145

Luulosairas bakteeripöpö säikähti ja pelkäsi

hetkensä koittaneen,

kun näki valkotakkisen lääkärin kävelevän

käytävällä vastaan,

nyt se mokoma antibiooteilla myrkyttää

minut kuoliaaksi.

Virus hyräilee:

maan päällä paikka yksi on,

nuoren naisen pehmeiden huulten

kauneus,

nielunuumenien suloinen

lämpö,

ihana pesä.

146

Flunssavirus lähettää kännykällä

tekstiviestin:

täällä aurinkorannalla on ihanaa,

luikahtelen turistien nenäsieraimista

sisälle,

saavat aivastella

ja taivastella,

seikkailen aamusta iltaan juhlatuulella

omaksi ilokseni.

Mies kiroilee näkymättömälle

flunssavirukselle:

mitä pirua sinä kaivat tikarilla kurkkuani,

painu helvettiin

etsimään kultaa.

147

Kiitos ilkeävirus,

kun kaadoit minut petinpohjalle,

pysäytit kerta rysäyksellä minun

jumalattoman kiireeni,

kaiken maailman kissanristiäisissä

juoksemisen,

pakotit arvioimaan koko maailmani

uusiksi,

elämäni rajallisuutta,

katoavaisuutta.

Hi-virus hyppii

riehuu lemmenhuumassa

sokeasti

sylistä syliin

maasta toiseen

valtamerien yli,

jakelee nuorille rakkauden

nälkäisille

kuolemantuomioita

kuin ohimennen

miljoonittain, miljoonittain,

enemmän kuin yksikään

sota.

148

Pahavirus päivittelee:

tää elämä nykyaikana on käynyt yhä

monimutkaisemmaksi,

pitää muuttua ja mukautua koko

ajan,

väistellä ja paeta niitä lääkärien keksimiä

uusia metkuja,

lääkemyrkkyjä.

149

Olemme meteorissa

lentäneitä

tähtien bakteereja,

suojelusenkeleitä,

elämänviestin kantajia,

kaukaa tulleita

katsomaan vähän perään,

että eläisitte ihmisiksi näin lumoavan

kauniilla

planeetalla,

ettette tärvelisi ja sotkisi luontoa

paskaanne,

taivasta.

Olen maailman kaunein

bakteerienkeli,

harmittaa vain niin vietävästi,

etteivät ihmiset näe minua,

eivätkä tiedä

minun olemassaolostani mitään,

jos en ota heitä kurkusta kiinni.

150

Kirkkoon eksynyt räkäorpo virus hyppi

suulta suulle,

naukkaili viiniä ehtoollispöydässä

niin kuin muutkin

kun tarjolla oli,

kukaan ei nähnyt mitään kummallista

olevan tekeillä,

paitsi seuraavana päivänä kun räkä lensi

ehtoollisvieraiden sieraimista.

Kutsumaton vieras ilkeävirus

koputtaa ovelleni,

tekeytyy hyväntahtoiseksi kulkuriksi,

pyytää yösijaa.

Kerron että minut rokotettu ainakin

kymmentä

eri tautia vastaan,

sen kuultuaan virus

huomasi

erehtyneenä väärälle kurkulle,

säikähtäneenä

pötki pakoon.

151

Bakteerit ja virukset

lauloivat

sydämensä pohjasta:

- Täällä Pohjantähden alla,

on nyt kotomaamme,

mutta tähtein tuolla puolen

toisen kodon saamme.

Sinun mukanasi tietysti

uudessa kirkastetussa ruumiissa.

Bakteeri ja virus elävät

täysillä

päivän kerrallaan,

minä otan oppia heistä.

152

Onko meillä uskallusta seisoa

bakteerien ja virusten kanssa yhdessä

tyhjän reunalla?

osallistua maailmankaikkeuden

ihmeellisen olemassaolon

elämänjuhlaan

täysin rinnoin?

ilo sydämissämme

vastassa tuntematon

olematon.

153

Autuaita ovat puhdassydämiset

bakteerit,

sillä ne pitävät henkensä kaupalla

ruumiini toiminnassa,

suojelevat ja varjelevat elämääni

maailman kaaoksen keskellä

kehdosta hautaan.

Bakteerit eivät riipu kiinni tyhjissä

aatteissa,

uskonnoissa,

politikoi,

he ovat kaikkiruokaisia

realisteja.

154

Ohjaavatko elämäni kulkua

bakteerit

vai henget?

Selittämätöntä.

Onko rakkautta yli rajojen?

Saadakseen aikaan jotain suurta

on elettävä näkymättömien

hyvien bakteerien ja virusten

suojeluksessa,

unohdettava syöpävirukset aivan kuin

niitä

ei olisi olemassakaan,

niin kuin kuolemaa ei olisikaan.

155

Maapallon olemassaolonsa aikana

bakteerit ovat popsineet 80 miljardia

ihmistä

suihinsa,

siihen kompostikasat päälle.

Löytyykö mahtavampia eliöitä,

eläviä olentoja

miltään kolkalta

maailmankaikkeutta?

156

Tässä minä kiireinen

räkätautivirus,

ohitan sinut hyvään hyvyyttäni

tällä kertaa,

minulla on kierroksessa suurempi saalis,

kaataa petiin kokonainen valiokomppania

raavaita miehiä.

Sairaalabakteerit juhlivat

vuosipäiväänsä,

mestaruutta pysyä hengissä

olosuhteissa,

jossa valkotakkisia vilisee joka ovella.

157

Bakteerit ja virukset lentävät

nykyaikaisilla suihkukoneilla maasta

toiseen,

mukavasti elokuvia katsellen,

musiikkikasettien soidessa,

naisten hajuvesien huumaavassa

tuoksussa.

Kun elämä on eletty,

ilmestyvät paikalle

erikoiskoulutuksen saaneet

valiobakteerit

purkamaan ränsistynyttä autiota

ruumiintaloa.

158

Mikäs sinun nimes taas olikaan?

vai SARS-virus, riehut maailmalla

kuin tappajapeto,

varo kuule, pistän sellaisen annoksen

myrkkylääkettä luittesi väliin, kuule,

että vaivut koomaan,

muutut mustaksi paskakokkareeksi,

etkä ole vaaraksi enää kenellekään.

Hähää!

säikytit maailman henkihieveriin,

Kiinasta Kanadaan,

mutta nyt et ole enää elävien joukossa

raivovirus,

SARS-viruspaholainen,

huonosti kävi sinulle, kun rupesit riehumaan

syyttä suotta,

nyt ihmiset nauravat sinulle

vapautuneesti

ilman pelkoa.

159

Luulitko minua pahaksi

bakteeriksi?

sinun parastasi minä vain ajattelin,

toimin,

panin kovettuneen suolistosi toimimaan,

paskan lentämään,

nyt olet jälleen terve kuin pukki.

Puhtaanapitolaitoksen bakteereita koputti

ovelle:

- Meille soitettiin,

täällä olisi mädäntyneitä raatoja

syötäväksi?

160

Virus räpiköi syyssateen

lätäkössä

kadun painanteessa,

hähää, nyt nainen astui pikkukengällä

lätäkköön,

minäpä hyppään naisen kyytiin hameen

alle,

lämpimään tuoksuvaan.

161

Vuonna 1918 tappajavirus

riehui

kuin hullu mielipuoli

ympäri maapalloa,

tappoi

kymmeniä miljoonia

parhaassa iässä olevaa nuoria

ihmisiä,

enemmän kuin musta surma.

Espanjantaudiksi nimetty

rutto

supertappajavirus

tappoi enemmän kuin

maailmansodat yhteensä.

162

Maailmankuulu tiedemies

fyysikko

Stephen Hawking on varoittanut,

että pienet näkymättömät

virukset

voivan tuhota koko

ihmiskunnan.

Muuntelukykyiset tuntemattomat

bakteerit ja virukset

uhkaavat ihmisrodun eloon jäämistä

enemmän

kuin kaikki atomipommit yhteensä,

kilpajuoksussa

ajan lyhyessä historiassa.

163

Elämä koostuu maan

päällä

yleisistä aineista:

vedystä, hiilestä, typestä

ja hapesta,

hyvät bakteerit ovat elämän

lähettiläitä,

synnyttäjiä,

mutta mistä koostuu elävä

henki?

164

takakannen teksti

NÄKÖALAPAIKKA

ohikiitävässä

hetkessä

Pentti Harjumaan seitsemästoista runokokoelma

sisältää huutoja ja kuiskauksia kaikille eikä

kenellekään.

Toisessa osastossa lähestytään ja kuvataan

mielikuvien kautta Lapin kahden suuren virran

kainalossa ja vaarojen sylissä sykkivää

itseään etsivää Rovaniemeä.

Kolmas osasto valottaa hyviä ja pahoja bakteereita

ja viruksia, jotka ovat todellisia maailmanvaltiaita.

Näkymättöminä ne hallitsevat koko ihmiskunnan

ja meidän jokaisen kohtaloita kehdosta hautaan

saakka.