Joki tulvii, harakka keikuttaa pyrstöä
rantakoivussa.
Toisessa huoneessa palvellaan jumalaa. Yksitoikkoinen
virrenveisuu ajaa sydämiä aitaukseen.
Saarnamies paksun kirjan takaa uhkaa ihmisiä
maailmanlopulla. Repii kyyneleet poskipäille.
Ilta-auringon valonsäteet juoksevat ristikkoikkunoiden
läpi pirttiin.
Musta takka pirtin nurkassa ikävöi oikeaa elävää
tulta.
Tässä huoneessa palvellaan jumalaa. Kukaan ei häntä
tunne.
Kynttilät palavat uhkaavasti kohti loppua. Palvelijat
kiihdyttävät rukousta.
- Herra armahda meitä, sinä joka kuolemalla kuoleman
voitit, armahda meitä.
Olen yksin takahuoneessa ikäväni kanssa. Voi kun minä
ikävöin syliäsi.
Voi kun monta elämää on liukunut ohitse elämättä, ilta
on tullut arvaamatta, yö varoittamatta.
Mutta se on elämän laki, kaikki päättyy kun aika on.
Saarnamiehet uhkaukset kiihtyvät, houkuttelut taivaan
ihanuuteen. Virrenveisuu..
He saavat jumalan palveluksesta sitä mitä etsivätkin –
tyhjää sylin täydeltä.
Tyhjää.
Mutta silti he vahvistuvat uskossa, että tyhjän takana
asuu jumala.
Siellä taivaan valtakunta, oikea taivaankoti.
Voi hyvä jumala, kun olen kaiken ulkopuolella
perähuoneessa tyhjän kanssa yksin.
Sydämeni ikävöi, sydämeni kärsii.
Heillä on sentään rituaalikirjat, kaavat palvella ja ylistää
jumalaansa.
He mölisevät kuin sonnilauma autuaallisen tietämättöminä
vahvistavat uskoaan, joka kantaa yli kuilujen kuin linnun
siivet yli taivaankannen.
Voi minua, minulla ei ole uskoa ei voimaa yhtyä mölinään.
Voi minua, olen niin yksin sydämeni kivun ja tyhjyyteni
kanssa yksin.
Voi minua, kun sydämeni ikävöi.
