Mistä minä tiedän, mistä kaukaa etelän
ilmansuunnalta he tulevat, Lapin pelastajat. Iso
lentokone kantaa vatsassaan heitä isovatsaisia
hyväntekijöitä, auttajia.
Koneen alla makaa napa piiri, tuo maaginen
napapiiri ja yötön yön. Tämä on romanttinen
maa. Siellä tunturihotellissa on nuoria
elämäniloisia naisia, hyviä antamaan.
Kone rullaa kentälle.
Tämä vasta elämys, porojen ja lappalaisten maa.
Heille on opetettava oikeita elämäntapoja, miten
hankitaan rahaa.
He menestyvät kovanrahan auttajat rullaavat
napapiirin kentälle kuin omistaisivat koko
maailman.
Minä vain muuten olen eksynyt kentälle,
tähyilen heitä koirani kanssa.
Koirani paskantaa lentopaviljongin portaille,
tervetuliaisläjän. Se on hänen tapaistaan
osallistua. Minua kiusaa hänen osallistumisensa.
Että pitikin juuri tuohon. Vielä liukastuvat, he
Lapin köyhyyden pelastajat.
Mutta kun näen isovatsaisten auttajien
pöyhkeyden, lopetan harmittelun. Mitä heidän
tiellään merkitsee pienen koirani pieni paskaläjä.
Aivan kuten arvelinkin, he eivät sitä edes
huomaa tallatessaan sen tuoksuvaksi
muhennokseksi.
Vaellan koirani kanssa köyhään majaani ja
unohdan inisevät sääsket ja pakkoauttajat, nuo
kiusanhenget, iänikuiset verenimijät.