1
PENTTI HARJUMAA
TÄMÄ
NIMETÖN
KAUPUNKI
Pienkustanne
Lapin Maakuntapaino
Rovaniemi 1971
2
Kaupunki on janoisen joen rannalla,
rantakivet ovat kuivia.
Katselen vaiti ihmisten janoa. Sade on
kiiruhtanut ohi, vesien pärskettä saa
turhaan odottaa. Surumielinen soitto
kantautuu aamusta iltaan kaupungin
kujilta.
Sydämeni särkyy, kun näen miten
ystäväni vähä vähältä kuivuvat ja putoavat
kuin lehdet puista.
Hilpeä mieli on muuttanut pois tästä
kaupungista. Linnut eivät laula, mieli on
kuivunut. Kalat eivät ui verkkoon.
Oi koska, sinä väkevä yli äyräiden
tulviva sade tulet, koska tuot keveät päivät,
koska nuoruuden rohkeuden?
Totisesti kiipeän tunturille ylös tästä
hämähäkin verkosta. Teroitan kynnet ja
hampaat ja pesin kuin linnut.
Unohdan kaupungin joka tahtoi vielä
sieluni.
Joskus yöllä murhe mielessä muistelen
ystäviäni, joilla ei ollut voimia lähteä
ajoissa. Rauha heidän muistolleen.
3
Kadut ovat tyhjinä. Ihmiset eivät tiedä,
mitä haluavat. Ahdistuksissaan he
kiroavat ystävänsä, jokaisen. Salaisesti he
toivovat ihmeen tapahtuvan:
on pakko jaksaa odottaa.
Iloiset aamut ja illat ovat olleet joskus
kauan sitten. Miksi nyt tässä kaupungissa
on ilo pantu vankilaan. Miksi lapset ovat
lapsina vanhuksia ja täynnä murhetta?
Miksi rotat saavat valvoa kiemurtelevia
katuja ja kirkonkellot määrätä ajan?
Aikojen alusta asti ovat neidot
laulaneet suloisesti, kuu kiertänyt rataansa.
Jonakin yönä, kun kaupunki nukkuu, menen
hänen luoksensa, rakastettuni luokse,
tyydytän nälkäni, tyydytän janoni.
Aamuvarhaisella käännän kasvoni tuuleen
kiiruhtaessani tyhjiä katuja myöten.
Ajattelen raukeana, olenko viime yönä
luonut jotakin suurta.
4
Yhdeksän kuukauden päästä saan
tehtäväkseni pojastani kasvattaa kunnon
sotilaan, joka yhtenä päivänä ehtii tappaa
sata vihollista. Ja tätä kunniakasta tehtävää
suorittaessaan hänestä tulee palvottu
sankarivainaja.
He käyvät määrä-ajoin laskemassa
seppeleensä sankarihaudoille, papit puhuvat
kerta toisensa jälkeen velvollisuutensa
täyttäneistä sankareista ja esimerkillisestä
uhrivalmiudesta. Heitä tarvitaan kaikkina
aikoina, ja armeijaa, jumalaa, kirkkoa ja
maanpuolustushenkeä.
Ajattelen kaikkea tätä enkä kuitenkaan
ajattele, olen pelkuri. Kun en muuta voi,
menen jonakin yönä jälleen naiseni luokse
täyttämään velvollisuuteni.
Eikö silmäni näen, miten kaupunginjohtajan,
päälliköiden ja johtajien ilmapallot ovat
kevyitä tuulessa, vaikka he julistavat niiden
sisältävän painavia asioita.
Miksi suostun juoksemaan tyhjien pallojen
perässä. Mietin, eikö minulla ole rohkeutta
katsoa eteeni, etsiä ilman taluttajaa.
5
Hänellä oli tuhkanharmaat kasvot ja
sammuneet silmät nurinpäin. Häntä
kantoi neljä vahvaa miestä. Ihmiset tuskin
pysähtyivät katsomaan, he kulkivat ohi.
Kertoivat, äsken hän oli tuossa kaupungin
läpi virtaavan joen rannalla. Hän vain
hyppäsi veteen, halusi uida jonnekin, uida
ulos tästä kaupungista. Mutta hän väsyi,
hän katosi vesimassojen alle.
Sammakkomies, hän se oli joka veti hänen
lihansa ja luunsa kuiville. Ja neljä vahvaa
miestä hänet kantoi ruumisautoon.
Jossakin kaupungin talon lokerossa häntä
kaipasi nainen, lapset päivän, kaksi,
kuukauden, vuoden. Sitten hänen nimensä
unohtui. Nainen löysi ikäväänsä toisen.
Kahdenkymmenen viiden vuoden kuluttua
seurakunta myy hautapaikan toiselle.
Jälleen ihmiset itkevät samassa paikassa,
unohtavat aiheen ja taas muistavat, kun
kantajat ovat työssä.
6
Minä lopetan tämän kilpajuoksun,
tämän ilmeilyn, salailun ja kauniista
elämästä puhumisen. Poistun enkä
enää palaa.
Ja moniko huomaa, että jälleen joku
on lähtenyt. Mieletöntä puhua surusta,
kun kukaan ei tiedä sen syvyyttä, ja
kyynelistä ovatko ne aitoja.
Hän on jo kauan viipynyt täällä,
käsittämätön tuska. Kaikki on aloitettava
alusta. Tämä kaupunki on tehnyt minut
levottomaksi, se kasvattaa, kiduttaa minut
täyteen raivoon.
7
Puhun vain niille, joista on vielä toivoa.
Sillä päiviä on vähän.
Kaupungilla kiertää sanoma, naisten osa
on antautua ja synnyttää. Naisen päällä
on hyvä suunnitella huomista, uudet
sukupolvet ovat toivoa täynnä.
Lehdet ovat lentäneet tuuleen. Linnut
lähteneet. Alastomana kaupunki antautuu
lumikinosten alle. Pimeä taivas tuo totisen
vilun, joka on sisälleen kätkenyt jäätävän
kuoleman.
Öinen vaellus on täynnä kaukaisia tähtiä.
Joka aamu on koottava voimat ja taisteltava
kuolemaa vastaan. Minä en halua luopua,
olen päättänyt jatkaa matkaa.
8
Levottomat unet ahdistavat tätä
kaupunkia. Elleivät ihmiset herää nyt,
huomenna sitä ei enää kysytä.
Ennen pahojen päivien tuloa, minä
rakastan näitä kuluneita ja kapeita katuja,
näitä pikkusieluisia ihmisiä.
Mutta minä vihaan tämän kaupungin
valloittajia, heidän sotilaitaan, heidän
panssareitaan, mahtipontisia paraatejaan.
He ovat täynnä häpeällistä väkivaltaa.
Murheellisena mietin, miten kauan ihmisten
on siedettävä kenraalien pöyhkeyttä.
Edessä on vielä pitkä tie, monta auringon
laskua ja nousua, ennen kuin tämä kaupunki,
kaikki maailman kaupungit ovat vapaita,
ennen kuin he ovat suostuneet lähtemään.
Monien on vielä kuoltava kenraalien
käskyistä, tietämättä kuin eläinten, pelko
silmissä nuorina.
Minä olen kuin vieraalta planeetalta tullut
muukalainen. En tiedä kenen kanssa puhua,
kenelle kertoa mitä on teekeillä.
9
Tämä päivä valuu makuuhuoneen seiniä
alas, tarttuu hiuksiini. Näen unta, että
elän. Minä pyörin maailman kaikkeuden
keskipisteessä kuin pallo.
Hiivin hiljaa öisillä kaduilla ja tähtisikermät
juoksevat lävitseni. Pian löydän salaisen
oven, menen rakastettuni sisälle ja räjähdän
häneen kaiken ikäväni ja elämän haluni.
Sitten hiljaa poistun, kun minut on
unohdettu.
Uutistoimistot syytävät uutisia eetteriin,
lintujen päiden yli, että Robert Kennedyä
Los Angelesissa 5.6. 1968 on ammuttu.
Hänen tilansa on kriittinen, hänen
mahdollisuutensa selviytyä on vähäinen,
hän kuolee.
Ihmisiä ammutaan.
Vietnamissa ammutaan ihmisiä, ihmisiä
kuolee.
Tappajakouluttajia on taas kerran juhlittu:
”Puolustusvoimat 50-vuotta”
Päivän sanomalehdet ovat kuin yleiset
naiset levällään, täynnä panssareita,
sotilaita, kunniamerkkejä, kenraalien
kuvia.
10
Tässä pikkukaupungissa, pikku lehden
toimituksessa on joku toimittaja vihainen,
kun tämän pikkukaupungin sotilasparaatin
kuva ei ollut mahtunut lehteen. Mikä häpeä.
Tässä lähellä, jossakin on pikkupoika sairas,
makaa kuumeessa, valittaa hiljaa, itkee
hiljaa.
Jossakin porttikäytävässä vanhus on kaatunut,
hänen toinen käsivartensa on katkennut, hänen
kasvoistaan valuu verta.
Jossakin pieni tyttö pitkästä valvomisesta
väsyneenä hoitaa loukkaantunutta koiraansa.
Pimeä aikakausi, ajattelen. Äkkiä vapisen,
voimattomana olen täynnä raivoa ja oksennan
inhoa. Mielettömänä hakkaan päätäni seinään
ja karjun, saatana, jumala, perkele, kuka tämän
kaiken sallii. Vastaa, saatana, perkele, jumala,
vastaa miksi?
Aivoni ja silmäni ovat eksyksissä, vaellan yli
katujen ja siltojen. Opettelen viisautta
nukahtamalla varjoni viereen. Annan lintujen
kuljettaa minua yöllä ja päivällä, toivossa
löytää tie tästä erämaasta ihmisten luo.
11
Joka tapauksessa, yksinäisyydellä ette
voi pelotella minua. Kuuntelen, miten
ihmiset tulevat ja menevät minussa.
Ja sanat eivät rakenna kaupunkia
minuun.
Sinä olet yksin. Sinä puhut avaruudessa
ja minä. Tunnen että ole olemassa. Minun
toivoni on rakkaudessa, siihen minä kylvän
siemeneni.
Ainoa vaihtoehto pysyä hengissä on
osallistua näytelmään tai paeta. Monet
ovat niin köyhiä, ettei heillä ole ollut
varaa kumpaankaan.
He ovat kuolleet, ennen kuin ovat
syntyneetkään.
Keskenkasvuisten vartijoitten puhetta on
kuunneltava aamusta iltaan.
Tässä keskitysleirissä ihmiset rakastavat
tietämättä, kuolevat tietämättä. Monet
kirjat ovat jääneet kirjoittamatta.
12
Hitaasti tiedän, miten mahdoton tämä
kaupunki on. Jossa kuolleet opettavat
eläviä. Jossa musta väri on ajanut iloiset,
nauravat värit hautaan.
Avunhuudot hukkuvat erämaan
hiljaisuuteen.
Vie aikansa, ennen kuin tämä surullinen
kuoleman kaupunki on löydetty ja raportit
YK:n ihmisoikeuksien komission
tutkittavana, mitä tapahtunut on.
Tämä kaupunki vaeltaa kuin poro, päättömästi
ja pakenee päiviä. Eksyy yhä syvemmälle
pimeään ja jää yksin, valittamaan sairautta,
josta se ei kestä kuulla diagnoosia.
13
Minä päivänä tahansa, millä kadulla
tahansa tuuli lennättää lehtiä. Kenen
tahansa verilammikko valuu kohti katuojaa
tässä nimettömässä kaupungissa.
Kenen tahansa silmät ovat lakanneet
näkemästä, korvat kuulemasta, kieli
puhumasta.
Kuka tahansa vaeltaa kivistä katua
muistinsa menettäneenä, tietämättä minne
on matkalla.
Kuka tahansa on pikku hitler tai stalin
tai jahnson. Heidän nimeensä vannoo kuka
tahansa.
Kuka tahansa syntyy missä tahansa, tällä
maapallolla tai jollakin muulla planeetalla.
Kenen tahansa nimi on jossakin hautapatsaassa
jossakin. Jossakin kirjassa merkinnät hänen
syntymä- ja kuolinpäivistä.
Kuka tahansa polttaa nämä kirjat tehdäkseen
tilaa uusille kirjoille.
Presidentti, maaherra, kaupunginjohtaja,
kadunlakaisija, ruumiinpesijä, haudankaivaja,
kaikki he ovat ketä tahansa, vailla nimeä,
missä tahansa, kasvot kaikkeuden laajuisessa
huoneessa päin linnunrataa, pimeässä, pienen
kynttilän (auringon) valossa leikkimässä.
Yksin.
14
Viettelen itseni jäsen jäseneltä ja
rakastan. Ennen yötä minun on ehdittävä
synnyttää.
Lasken vuosia ja en ole varma, onko
sillä merkitystä. Kaikki virtaa minun läpi
ja kuulen vain osan puhetta ja leikkaan
siitäkin osan pois.
Kadut yhtyvät toisiinsa ja rakastavat,
välittämättä onko heitä vihitty.
Salaisissa kokoushuoneissa ja kapakoissa
pikkujohtajat, maailmanparantajat,
neuvottelevat, aina vain neuvottelevat ja
juopuvat vallasta, kumartavat Johtajaa,
jonka kengännumero on yhtä suurempi
omaansa.
Kaikilla on Johtajansa, kukaan ei häntä
tunne. Määräykset tulevat ylhäältä salaa
puskan takaa, milloin poliisipäälliköltä,
papilta, kaupunginjohtajalta, maaherralta,
presidentiltä ja niin edelleen.
15
Tässä kaupungissa on kaikki piilossa,
uskon varassa.
Ystäviä luullaan olevan siellä, missä
heitä ei ole.
Vihollisia siellä, missä heitä ei ole.
Kaikki he ovat täynnä jotakin, vaeltavat
toistensa ohi.
Pimeys on täynnä pimeyttä, valo täynnä
valoa, tyhjyys täynnä tyhjyyttä.
Kaikki on jotakin täynnä. Jokin minussa
on puristuksessa ja minun on vaikea
hengittää.
16
On surullista vähä vähältä tietää, miten
kesät ja talvet jättävät minut, miten tyhjenen,
miten sanani lentävät tiehensä, miten
komeroistani tuoksuu homehtunut löyhkä.
Jälkeni häviävät tulevien alle. Joskus
jonkun ilmeen näen siittämissäni lapsissa.
On haikea lähteä yksin.
Tietysti voin aina kuvitella, miten elämä on
ehtymätön pallo. Ja loppumaton ja että
taivaassa on kultakruunut ja harput, ja että
sitä jaksaa soittaa ikävystymättä
ikuisesti.
17
Kirjat ovat lähteneet tekemään
vallankumousta. Kaduilla ja toreilla kirjat
marssivat, pitävät joukkokokouksia.
Kysymys on osallistumisesta. – Me kirjat
vaadimme oikeuksia, demokratiaa, parempaa
kohtelua, tiloja, päätösvaltaa.
On paljastettava demokratian onttous ja
väkivalta.
On paljastettava ihmismielen vankilat, mätä
systeemi.
Meidän kirjojen on muodostettava iskujoukot,
jatkettava vallankumous maailman loppuun
asti.
Minä hoen tässä kaupungissa kuten kaikki
muutkin.
Turvallisuutta on lisättävä armeijan tulivoimaa
lisäämällä, antamalla pojille parempi ja
tehokkaampi koulutus.
Niin juuri, tehokkaampi koulutus, että he
voivat suorittaa tehtävänsä hyvin, tuhota
vihollisen.
Minä puhun kuten kaikki muutkin, en käytä
asioista niiden oikeaa nimeä. Turvallisuuden
nimessä on käytettävä salakieltä.
Paniikkia ei saa syntyä. Myyrän työtä tekevät
on pantava keskitysleirille, nuo
maanpuolustushengen nakertajat.
Yleisen turvallisuuden nimessä, niin juuri.
18
Typeryys on valtaa tässä hullujen
huoneessa. Levottomana tarkkailen, kenen
vuoro on tulla leimatuksi, suljetuksi
eristysselliin.
Ystäväni, aurinko kaikesta huolimatta
nousee joka aamu. Aina jossakin on jokin
aukko ja ovi ilman lukkoa.
On vaikea myöntää, että he ovat vieneet
minulta rohkeuden. Olen lakannut
rukoilemasta vallankumousta. Ihmisyyttä.
Vapaudenlippuni kasvot ovat käyneet
tuntemattomiksi. Se on niin usein verellä
pesty ja kärsimystä täynnä. Rääkätty
minäni, takaa-ajettu, uuvun uneen
vankisellini pimeydessä. Minun päiväni
ovat lentäneet pois.
19
Ihmiset ovat kadulla matkalla jonnekin.
Menen joen rannalle, veneet tulevat ja
lähtevät.
Lapset kiiruhtavat maihin rakentamaan
hiekkalaatikoita.
Vanhukset lastataan veneeseen, kasvoton
Kapteeni ohjaa venettä toiselle
rannalle.
Minä seison rannalla, olen sivullinen ja
minun on niin ikävä.
Monet puoskarit ovat täällä kuninkaita,
nuo ikuiset jumalan vartijat.
Jotkut viisaat ovat käyneet täällä ja
lähteneet. Kaikki on jatkunut kuten
ennenkin, kaikki pimeys ja hulluus.
Minä tiedän, sinä tulet ja menet. Sinä
olet aurinko ja minä jumala, jota he
eivät tunne.
20
Ajan takaa itseäni näillä tylyillä kaduilla.
Tuuli humisee, humisee.
Mitä minä olen tehnyt?
Tänä yönä minut kavalletaan poliisille.
Minua ajetaan takaa kuin susi eksynyttä
poroa.
Kadunkulmissa poliisit tiesuluilla, paljastetut
pamput, pitkät ja jäykät kuin siittimet.
Minä pakenen, piileskelen, itken. Mitä minä
olen tehnyt?
Minua on kielletty kysymästä oikeuksiani,
koska minulla on pitkä tukka ja parta, kainin
merkki. He raahaavat minut selliin, hakkaavat
pampulla.
He pitävät itsestään selvänä, että olen
rikollinen.
Yritän todistaa, olen vain aivan tavallinen
nuori mies.
Mutta suurileukainen poliisi lyö pampulla
sanani sirpaleiksi ja nauraa hohottaa
”hyvälle” vitsille.
21
Hullu kaupunki, ketkä täällä jaksavat?
Kuoleman sylissä syntyneet. Kaikella on
aikansa.
Aika on vuosien, kuukausien, päivien,
tuntien, sekuntien takana piilossa.
Aika tekee jokaisen kanssa eri
sopimuksen vierailusta täällä.
Mikä on tämä merkillinen kaupunki, jossa
asun? Miten oudot kadut, oudot puut,
oudot ihmiset.
Ketkä ovat nämä oudot papit, jotka
vaativat yhä enemmän uskoa ja nöyryyttä.
Enemmän kirkolle verotuloja. He puoskarit,
kenen asialla he ovat?
22
Tässä kaupungissa on ikuisesti toistettava
samat fraasit ja kumarrettava samoja
johtajia. Ja samalla yritettävä ylläpitää
itsekunnioitus ja järki.
Tässä tehtävä.
Unet piirittävät tätä kaupunkia. Kuinka
suloisesti monet ovat levollisia.
Urheasti on taisteltava, sanoo kaupunginjohtaja.
Me emme luovu, antaudu, paitsi naiset; heillä
on velvollisuus miehiä kohtaan. Ettei kuolema
yllätä tätä kaupunkia.
23
Kuka tietää, ketä täällä asuu? Nimet
ovat kyllä kirjoissa ja kadut numeroitu.
Ihmisillä omat lokeronsa.
Mutta kuka tietää, missä tämän kaupungin
sielu?
Tämä kaupunki on kuin suuri keskitysleiri,
eristetty, yhteyksiä vailla. Maa ei tunne tätä
kaupunkia eikä kaupunki maata.
Pilvet tulevat ja menevät, lentävät hajallaan
kaupungin yli.
Kaupungin asukkaat ovat tulleet tänne kaukaa,
pitkien matkojen takaa. He eivät tunne
toisiaan, eivät kaupungin jumalia.
Tyhjillä kaduilla he ikävissään laulavat
murheellisia lauluja tietämättä mikä heitä
piinaa. Heidän ahdistuneisuuteensa jähmettää.
He kiduttavat ja kiusaavat toisiaan, tuomitsevat
toisensa selleihinsä vanhuuden päiviin asti.
24
Tänä päivänä aion tämän kaupungin pölyt
karistaa saappaistani. Olen lähtöäni siirtänyt
loputtomasti, eilisestä huomiseen, ja ollut
nääntyä nälkään.
Mutta kaikella on rajansa, alku ja loppu.
Jätän hyvästit sairaalle kaupungille. Sanat
ovat turhia. Vien omatuntoni mukana.
Olen surussani, kaikki katoavat vuorollaan.
Suurmiehet ovat kuvittelua, historia
väärentäjä.
25
Heillä on määrätön oikeassa olemisen
halu. Vain heillä on totuus, jakamaton.
He ovat köyhiä, ja köyhällä ei ole varaa
antaa periksi, olla antelias. Armelias.
Köyhän on tiukasti vartioitava sitä, mitä on
ja sitä, mitä ei ole.
Minä pysähdyn syyspimeän kohisevan
joen rannalle. Joki on musta ja syvä.
Katulamput piirtävät siihen valosiltoja.
Minä tuijotan loputtomasti virtaan.
Vesi tulee pimeydestä, jostakin ja
kiirehtii levottomana jonnekin, pimeyteen.
Tuonelan virta, se tämä on, musta, syvä,
pelottava, uhkaava.
Missä minä olen?
Tuonelan virran rannallako? Mitä minä
täällä teen, maailmankaikkeudessa.
Millä tähdellä minä olen?
Pilvet lentävät kuin linnut, tähtiä ei näy.
En tiedä niiden ikävää. Vapisen, minulla
on kylmä. Horjuvin askelin pakenen
virtaa.
Huomenna on uusi päivä, näen auringon
nousevan, ajattelen että ole olemassa.
26
Joka päivä kahlaan sanomalehtien
loputtomat sivut todetakseni, miten vähän
niissä on asiaa.
Joka päivä kierrän saman lenkin koirani
kanssa.
Joka päivä velvollisuuteni on olla kirkon
jäsen, verotoimiston kansien välissä, armeijan
piilosotilas kenraalien pöytälaatikossa,
valmiina tarttumaan aseeseen ja tappamaan.
Joka päivä on minun nieltävä tämä häpeä
ja typeryys valittamatta.
Olen joskus ajatellut, miten kaikki olisivat
hyvin onnellisia ja vapaita, jos ihmiset
tekisivät kirkon julistaman mukaisen
parannuksen. Nyt silmäni ovat auenneet.
27
Olen joskus luullut, että ihmiset ovat
etääntyneet liian kauaksi kirkosta, että
tämä armoton, kova ja typerä aikakausi
johtuu siitä.
Mutta todellisuus on kuitenkin
päinvastainen.
Tässä kaupungissa ihmiset ovat nukahtaneet
kirkon ja papin helmaan. Kasvottomina
he vaeltavat kaduilla kuin lampaat.
He myyvät papille lapsensa ristiinnaulittavaksi
ja luulevat olevansa vapaita.
Ja tämän näköinen on tämä kaupunki. Kirkko
keskellä kylää. Ihmiset ahdistuneita, monet
päättömät teot ja sankarihaudat.
Käännän kasvoni ja näen samat unet
aamusta iltaan. Teloittajat eivät väsy, pojista
varttuvat työn jatkajat.
Miksi nämä typerät teot saavat jatkua
ikuisesti? Miksi niin monien on kuoltava
nuorena ase kädessä, aamukasteisella niityllä,
kevään puhkeamisen aikaan?
Miksi köyhyys ei suostu tästä kaupungista
lähtemään, murhaajat, valehtelijat, puoskarit?
Käännän selkäni näille isänmaan nimessä
riehuville kunniallisille tappajille.
28
Tätä kaupunkia hallitsevat ovelat
pikkusielut, syntymävuotensa unohtaneet
ja tukkansa luoneet vanhukset.
Jääkukat kukkivat. Ihmisten päitä
säilytetään huolellisesti yhteisissä
pakastamoissa.
Etelästä tulleet ihastelevat korven sylissä
nukkuvaa kaupunkia. Sanovat miten
alkuperäinen, miten elämänläheinen.
Muutaman illan jälkeen he pakkaavat
tavaransa ja lähtevät pimeän turvin
hiljaa tiehensä.
29
Kevätvirrat ovat kätketyt syvälle tähän
kaupunkiin.
Katulamput ovat tähtiä, vähällä valolla.
Jonakin päivänä on pakko omantunnon
syntyä. Ja aloittaa tämän kaupungin
kuoriminen kuin sipulin.
Jossakin on ydin.
Olen kuullut kerrottavan tämän kaupungin
olleen rauniokasana.
Viholliset tulivat tänne ystävinä, mutta
valhe oli heidän huulillaan.
He ottivat tyttäret viekkaudella, siittivät
heidät raskaiksi, halunsa tyydyttivät, kun
tämän kaupungin miehet oli viety rintamalle
taistelemaan.
Kotkan merkillä he olivat varustetut, tykeillä,
tankeilla, sotakoneilla, niillä kuoleman
linnuilla, räjähtävillä teräsmunilla.
Vuosia he olivat täällä, aikoivat ikiajoiksi
asettua näille kulmille.
Päivät tulivat ja menivät. Sotaonni kääntyi.
Aseveljeys päättyi.
Tästä vihastuneena syytivät kirouksensa,
polttivat ja räjäyttivät kaupungin kappaleiksi.
Kaupunki paloi autioksi rauniokasaksi, jossa
ei ollut kiveä kiven päällä.
Miinat he kaivoivat maahan salakavaliksi
kuoleman ansoiksi.
Tuuli, tuuli valitti hävitystä raunioissa.
30
Varikset ja korpit viihtyvät tässä
kaupungissa. Pienet asiat ovat tärkeitä.
Aina täällä luullaan jotakin.
Vaunut tulevat ja lähtevät tyhjinä. Yö
on salaisten irtosuhteiden aikaa, synnistä
menoa.
Päivällä istutaan pyhäilme kirkossa.
31
He asuvat yksiöissä, kaksioissa, kolme
huonetta ja keittiö. Päivästä päivään he
juovat aamukahvinsa, kiirehtivät töihin,
selailevat lehtiä ja nukkuvat.
He eivät koskaan ehdi elää, eivät kuunnella,
olla hiljaa.
He ovat kuolleet nuorina, tietämättä.
Voi, miten vähillä sanoilla he tulevat
toimeen.
32
Kaupunginjohtajalla ja kaupunkilaisilla
on yhteinen päämäärä, olla puhumatta
ikävistä asioista.
Saman katon alla on monilla pesänsä,
porttikäytävä ja sauna.
Tässä kaupungissa puhutaan yhteisestä
sopimuksesta pyöreitä sanoja, lihavia
sanoja, mahtipontisia sanoja.
Niin juuri, olen lähtenyt. Olen rajan
toisella puolen. Jäähyväisjuhlat olivat
eilen.
Nyt on kaupunkinne kulunut minusta
pois.
Toisinaan minä ratsastan sateena ja
tuulena yli likaisen kaupunkinne. Te
ette tunne minua enkä minä teitä.
33
Monet ikävöivät uutta aamua ja päivää.
Minä olen epävarma. Aina on parempaa
päivää, turhaan.
Olen levoton tästä ajasta, tämä ei tiedä
hyvää.
Isä teki veljelleni arkkua verstaassa, äiti
itki miinaan astunutta silpoutunutta
poikaansa keittiössä. Silloin minä kasvoin
ulos kenraalien puheista.
Tein päätökseni, minua ette aivopese
maanpuolustushengellä. Sodan
välttämättömyydellä ja oikeudella. Papit
nuolkoot yksin tappajien saappaita.
Jonkun tämä uskallettava aloittaa, kieltäytyä
sotien hulluudesta oman henkensä uhallakin.
Unet nähtävä ilman sankaruutta.
34
Varovasti nousen uuteen päivään. Kurkistan
ulos, ovatko portit unohtuneet auki, onko
avain ovessa. Aion nimittäin jättää tämän
jäätyneen kaupungin.
Ellen pian pakene, nimeni on kulunut tuuleen
enkä tiedä kuka olen, elänkö vai olenko
kuollut.
Ette voi pidättää minua ikuisesti. Olen kauan
harhaillut, etsinyt kasvojani näkemättä. Minun
haluni on kuivunut kuin auringon polttama
puro.
Asun itseni sisällä. Tähdet ja linnunradan
auringot ovat kätkettynä minuun.
Olen rakentanut oman kaupunkini tämän
kaupungin sisälle, salaisesti. Vain harvat
tietävät onneni.
35
Miksi tämä fraasien yletön tulva, päätön
hokeminen. Sankarihaudoilla juokseminen,
uhrien palvonta ja salaperäiset vihjailut,
ellet usko samalla tavalla, ole samaa
mieltä meidän kanssamme, sinulle käy
huonosti.
Ja et ole kelvollinen nauttimaan vapaudesta
ja itsenäisyydestä.
Minä vain mietin, miten sellaisesta voi
nauttia jota koskaan ei ole ollutkaan.
Lapset odottavat taivaassa retkeä tänne.
Samantekevää, kenen naisen tunnelin
kautta he ryömivät tälle vilun ja nälän
matkalle.
Minä janoan naiseni syvää kaivoa. Minä
olen luoja.
36
Lehtien toimituksessa istuvat sensorit
puhuvat mahtavasti laadusta ja tasosta.
He eivät koskaan ole ymmärtäneet
sanojaan.
Tuuli kantaa kuiskaukseni vartijoiden
ohi.
On surullista huomata, miten jänis on
vaihtanut turkkinsa. Epäilkää saarnaajia.
Veljeni, on aika herätä, sytyttää merkkitulet.
Susia on yhä olemassa.
Heitän räjähtävät sanani kaduille. Raivoa
täynnä ajan itsestäni ulos vieraat valheet.
Aloitan kaiken alusta. Istutan keskelle
toria tulevaisuuteni puun ja kutsun kaikki
iloiset tytöt ja pojat mukaan.
Tässä on toivoni.
37
Odotan viluisena kevään tulemista ja
valoa. Mutta tärkein huolenaiheeni
kuitenkin on, mistä löydän sinut, rakkaani.
Kuuntelen aamusta iltaan puheita, pitkiä
ja lyhyitä puheita, alistuvia puheita, kovia
puheita, mahtipontisia puheita, suostuttelevia
puheita, vaativia puheita, epätoivoisia
puheita, uskon puheita.
Puheita, puheita, puheita.
38
Kun olette vielä sängyssä, hiivin
postiluukustanne sisälle unisiin aivoihinne.
Vartioin teitä isoilla ja pienillä kirjaimilla,
mahtavalla yleisellä mielipiteelläni vartioin
teitä.
Pesen teidät tuoksuvalla painomusteella
joka aamu. Ja te kerrotte totena samat jutut
rakkaallenne. Olen kiltti, en halua teidän
heräävän.
Virran pyörre on puhjennut aalloksi, levoton
vesi nousee myrskyksi.
Kaupunki kantaa talven kahleita.
Kevät on raskaana ja synnyttää kesän,
iloisen ja kiihkeän.
Oi, sinä tunteesi ja sielusi myynyt kaupunki.
Lapsena vanhuuteen uupunut kaupunki.
Herää, ja anna auringon tulla, anna kevään
tulla, anna rakkauden tulla porteistasi
sisääsi, syvälle sisääsi ja synnytä uusi elämän
haluinen kaupunki, kuolematon kaupunki.
39
Olen iloinen, että minun annetaan elää.
Olen iloinen, kun minua ei kukaan lyö,
etten syntynyt mustaksi. Olen iloinen, kun
saan syödä tarpeekseni.
Olen iloinen, etteivät naapurit ole
toimittaneet minua hullujen huoneelle,
sulasta rakkaudesta.
Olen iloinen, ettei minua äidin kohdussa
tapettu, että hän oli lujatahtoinen ihminen.
Olen iloinen, että vapaa rakkaus kielloista
huolimatta kukoistaa, muuten minua ei
olisi olemassa.
Olen iloinen, että juhannusyöt ovat valkeat,
suvi suloinen, sillä silloin minut siitettiin.
40
En jätä tätä kaupunkia, sen kyyneleisiä kujia.
Sillä täällä ovat minun ystäväni, juomatoverini,
torainen vaimoni ja rakastajattareni.
Täällä minut on kivulla synnytetty. Täällä
minulla on hautapaikka ostettuna.
Murheissani mietin, mitä hyödyttää puhua
sinulle. Sinä et ymmärrä minua enkä minä
sinua.
Voi sinua, sinä päätön ystäväni. Tiedän kyllä
vastauksesi.
Oi, miksi emme voisi puhua tässä
yksinäisyydessä edes unista, kukista, auringosta,
puista, tuulesta ja varoa sanomasta enempää.
41
Kaikki ovat velvollisia vartioon. Vihollinen
vaanii vain tilaisuutta, hyökkää hetkellä
millä tahansa kimppuumme.
Muista menoista voimme tinkiä, ei
puolustusmäärärahoista. Niitä on lisättävä.
Kolmessa vuorossa yötä päivää on valmistettava
tykkejä, tankkeja, konekiväärejä.
Kansakunnan on tehtävä ahkerasti työtä,
säästettävä, mutta ei aseista. Varmistettava
olemassaolo ja isänmaan vapaus. Niin hirveä
tämä maailma on.
Suuri intellektuelli, älykkö, pysyttelee viisaasti
syrjässä ihmisten päättömistä teoista. Häntä ei
liikuta ihmisten avuttomuus, täyttyvät
vankilat.
Hän puhuu vertauskuvallisesti vaarattomasti
linnuista ja kukista. Esittää näennäistä
kritiikkiä.
Hän antaa tämän vääryyden, häpeän ja typerän
aikakauden jatkua.
42
Jossakin toisessa kaupungissa ovat leveämmät
kadut, uneksin. Valoisampi taivas. Missä
kieleni, silmäni, korvani ovat arvossa.
Mitähän, jos seuraavissa vaaleissa äänestän
kaupungin suljettuun rinkiin aukon. Kaikille
kiusatuille pakotien.
Vaellukseni valiohetket ovat olleet rakastettuni
sylissä. Silloin olen tiennyt rakentavani uutta
kaupunkia.
Salaisesti uneksin, jossakin toinen maailma,
ilman huijaavia pappeja, kenraaleita, hitlereitä.
43
Täällä puhun ohi, ääneni vie tuuli.
Mutta en menetä silti toivoa.
Etsin itseäni sisältäpäin, puhkaisen
taivaan sinen.
Herään. Nousen vuoteesta. Tässä huoneessa
en ole ollut ennen. Nainen nukkuu sängyssä.
Peite valunut puolittain lattialle, nainen on
levällään alasti. Näen hänen sisäänsä.
Olen kauan etsinyt häntä. Olen ikävöinyt
häntä polttavassa halussa.
Olen aina tiennyt, että hän on olemassa
jossakin. Odottaa minua. Monissa maissa ja
kaupungeissa olen nähnyt hänet kadulla
vilaukselta. Olet aina kadonnut kasvottomien
joukkoon jäljettömiin.
Häntä etsiessäni olen maannut monen naisen
kanssa. Mutta koskaan en ole ollut uskoton
hänelle.
Rakkautta ei voi jakaa.
Olen aina jaksanut uskoa, että olet jossakin,
jonakin päivänä löydämme toisemme.
Illalla tulin tähän huoneeseen. Olin vaipumassa
uneeni, kun sinä ilmestyit vuoteelleni.
44
Minua väsytti. Minä nukuin. Heräsin.
Sinun pyöreät kimmoisat rintasi sytyttivät
minut tuleen.
Syleilimme, minä tiesin tulleeni kotiin.
Yhdessä ratsastimme, pehmeästi, suloisesti,
tulisesti, läähättäen, koko omaisuutemme
mukana.
Yhtäkkiä raukeana huomasimme itkevämme
onnesta.
Kauan kestänyt kuivuus oli puhjennut
kevätvirraksi.
Menen ja sytytän valon. Valonsäteet syöksyvät
vuoteeseeni ja minä haparoin tyhjää vuodettani.
Minuun ryömii outo polttava ikävä.
Tyhjä katu jatkui loputtomiin. En tiedä, miten
kauan oli kävellyt. Sitten huomasin juoksevani
oudon pelon vallassa. Mustassa yössä näkyi
jokunen tähti, pilvien raossa vilahti myös
kuu.
Juoksin yhä sydämeni hädässä. Ajoiko minua
takaa outo aave? Jokaisesta porttikäytävästä
saattoi joku käydä kimppuuni.
Yhtäkkiä tiesin, minua ajoi takaa kuolema.
45
Huoneessani ei asunut ketään elävää
sielua.
Koko talossa ei asunut ketään elävää
sielua.
Koko kaupungissa ei asunut ketään elävää
sielua.
Kaupunki oli autioitunut kauan sitten.
Piispa tarkastamassa partiolaisten paraatia
kuin paraskin kenraali. Puhe tulisen
teräksinen. Sielujen paimen kutsuu nuoria
isänmaan asialle, huijari.
En jaksa sulkea televisiota, menen
oksentamaan.
46
Jumalauta, tässä kaupungissa ei pilkata
jumalaa. Täällä eivät kommunistit juhli,
eivätkä pasifistit ja partaradikaalit, uhoaa
reservinupseeri.
Tämä kaupunki on pelastettava luotettaville
isänmaan toivoille.
Ryömikää, ryömikää mahallanne, raapikaa
kynsillänne eteenpäin, ryömikää vaikka
kätenne tulisivat verille ja kasvonne
olisivat terävien kivien viiltämät, ettei teille
käy huonosti, joudu kuoleman kitaan.
Sillä katso, tämä on totisesti Herran tahto.
Olen kestänyt eroa kauan. Rakastan sinua,
vaikka en ole varma tapaammeko milloinkaan.
Miten kaukana kuljetkin, olen lähellä sinua.
Tätä tunnetta en voi kertoa muille.
47
Miksi jäisin iäksi omiin kahleisiini,
häkkiini? Olenhan sentään vielä nuori.
Kaivaudun yhä syvemmälle itseeni,
kaivan ympäriltäni mustan hiiltyneen
kerroksen pois, aloitan alusta.
Ajattelen, rakentavathan linnutkin pesänsä
yhä uudelleen eivätkä masennu.
Taukoamatta uudistuvat vuodenajat, eivätkä
takerru menneeseen.
48
Totisesti tämä o henkisesti autioitunut
kaupunki. Noitarummut eivät enää pärise.
Elävät maahiset, noidat ja peikot ajettiin
tunturien kätköihin näiltä tylyiltä
kaduilta.
En näe torilla menneistä ketään, en jälkeeni
tulevia.
Menen hautausmaalle enkä jaksa
patsasriveistä heidän nimiään.
Ajattelen, miten yksinäinen voi ihminen olla
tässä kaupungissa, rajaton hänen surunsa.
Syleilen tämän kaupungin tylyjä katuja,
rakastan sen pimeitä porttikäytäviä, sen
köyhiä toraisia asukkaita.
Sydämeni on täällä kiinni, juuret syvässä
mullassa kiinni.
49
Kemijoen vedet syleilevät tämän kaupungin
rantoja kuin miehet naisia. Villiintynyt kiihko
tarrautuu kaupunkilaisiin, isät ja äidit, vaimot
ja lapset, harmaapäiset vanhukset kiiruhtavat
suuren joen rannalle, tähyilevät kauas
pohjoiseen.
He näkevät, kevät on tullut.
50
Kansaa huijataan uskon puheilla, punaisilla
ja vihreillä puheilla.
Kummastelen lehtien sokeutta, miten valhe
ja totuus on kietoutunut toisiinsa.
Yön syvyydessä vieraat jumalat hallitsevat
tätä kaupunkia, seisovat tukevasti pyhitetyn
raamatun päällä.
Vahtivat oikeaa uskoa.
Olen vieras täällä, en kykene pysäyttämään
virran juoksua.
Syysöinen Kemijoki aaltoaa kuin tuonelan
virta, kylpee pimeydessä katuvalojen
hämärien valosiltojen alla.
Kaupunki nukkuu mykkänä yön sylissä,
tietämättä huomisen surua.
51
Kaupunki rakentaa taloja, että hiki höyryää
pyörteinä korkeuteen.
Mutta kuka tunteen taloissa viihtyvänsä,
olevansa onnellinen?
Missä tämän kaupungin tori, missä sydän?